Keskiaika on ollut pitkään historian tutkijoiden ja
lukevan yleisön suosiossa, eikä ainakaan vielä näy
tutkimusaiheiden puutetta tai innostuksen hiipumista.
Päinvastoin uusia teoksia ilmestyy tuhka tiheään. Yksi
tuoreista englanninkielisistä uutuuksista on Robert
Bartlettin The Hanged Man, jonka pelkkä nimi herättää
lukijan uteliaisuuden. Kun tutkimus vielä tempaa
imuunsa heti ensi lehdiltä lähtien, se on luettava
saman tien loppuun asti.

Robert Bartlett, St. Andrewin yliopiston keskiajan
historian professori, on monelle suomalaisellekin jo
ennestään tuttu hänen teoksensa The Making of
Europe: Conquest, Colonization and Cultural Change,
950-1350 perusteella. Soisin hirtetyn miehen, William
Craghin tarinanlöytävän uusienkin lukijoiden käsiin,
sillä Bartlett osaa kirjoittaa kiehtovasti sekä tutkijoille
että valistuneelle suurelle yleisölle. Jo ennen Bartlettia
samasta aiheesta ovat kiinnostuneet mm. Konstanzin
yliopiston professori Michael Richter ja Suomen
Akatemian tutkijatohtori Jussi Hanska, joka on
kirjoittanut artikkelin **** Journal of Medieval Historyyn.

Hirtetty maantierosvo ja pyhimys

The Hanged Man -teoksen "päähenkilö" William Cragh
oli tunnettu walesilainen maantierosvo ja kapinallinen.
Hän osallistui Gowerin lordin, William de Brouzen
linnan ryöstöön syksyllä 1290 ja jäi kiinni. Häntä
syytettiin 13 miehen tappamisesta, ihmisten
omaisuuden ryöstämisestä ja polttamisesta
Swansean kaupungin tienoilla. Parin vankeusviikon
jälkeen marraskuun 27. päivänä hänet hirtettiin
Swansean kaupungin ulkopuolella. Asiakirjat kertovat
jopa kahteen tai kolmeen kertaan hirttämisestä, mutta
kolmen päivän kuluttua samainen mies lähti jalkaisin
pyhiinvaellusmatkalle linnanherran ja tämän rouvan,
Lady Maryn kanssa. Rouva oli nimittäin luvannut viedä
William-rosvon Herefordin piispan, Thomas de
Cantilupen haudalle kolmen päivämatkan päähän, jos
piispa pelastaisi rosvon hengen. Kun mies virkosi
hirttämisen jälkeen, vaikka hänet oli jo todettu
kuolleeksi, rouva täytti lupauksensa pyhiinvaelluksesta.
Lordi William vei haudalle hirtetyn miehen vahakuvan ja
hirtetty William itse hirttosilmukkansa. Lordi kuoli pian
haudalla käytyään, mutta toinen William palasi
Walesiin ja eli siellä sukulaistensa armoilla
vuosikausia.

Herefordin Thomas-piispa oli kuollut vuonna 1282, ja
varsin pian oli hänen haudallaan alkanut tapahtua
ihmeitä: sokeat saivat näkönsä ja rammat lähtivät
kävelemään. Niinpä monet piispat, apotit ja muut
kirkonmiehet sekä lukuisat aateliset ja itse
kuningaskin, Edward I ja hänen jälkeensä Edward II,
vetosivat paaviin Thomasin pyhimykseksi
julistamiseksi. Kun kuolleetkin virkosivat henkiin, piti
näyttöjen piispan pyhyydestä riittämän.
Asia alkoi kuitenkin edetä jatkuvien paavinvaihdosten
vuoksi vasta vuonna 1307 eli melkein kaksi
vuosikymmentä Williamin hirttämisen ja kuolleista
heräämisen jälkeen, kun paavi Clemens V lähetti
virallisen lähetystön selvittämään asiaa ja
kuulustelemaan vielä elossa olevia asianosaisia,
myös William-rosvoa itseään. Kuulustelijat vakuuttuivat
silminnäkijöiden ja muiden todistajien – osin
ristiriitaistenkin – lausuntojen perusteella siitä, että
William Cragh oli todellakin kuollut ja sen jälkeen
vironnut henkiin. Mutta vielä piti selvittää sekin, ettei
Herefordin piispa Thomas ollut kuollessaan
kirkonkirouksessa, johon hän oli joutunut
kärhämöityään Canterburyn arkkipiispan kanssa.
Tutkijat saivatkin selville, että paavi oli vapauttanut
Thomas de Cantilupen kirkonkirouksesta aivan hänen
viimeisinä elinpäivinään, mutta vasta paavi Johannes
XXII julisti hänet pyhimykseksi vuonna 1320, peräti 38
vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Ihmeiden maailma

Yhdestä kuolemanrangaistuksesta ja sen yllättävästä
jälkinäytöksestä liikkeelle lähtien Robert Bartlett
johdattaa lukijan 1200-1300-luvun taitteen
Etelä-Walesiin ja sen asukkaiden maailmaan
muutaman henkilön kautta. Kirjan otsikossakin näkyvä
kolonialismin käsite on yksi juonne, jossa englannin
kuninkaan ja paikallisten lordien erilaiset
valtakäsitykset ja -pyrkimykset törmäävät ajoittain
rajustikin.

Tutkimuksen pääteema on kuitenkin Herefordin piispa
Thomas de Cantilupen kanonisoiminen ja siihen liittyvä
Swansean kaupungissa tapahtunut ihme. Tämän
tapahtumaketjun avulla Bartlett avaa lukijalle oven
keskiajan ihmisten uskon- ja ajatusmaailmaan, jossa
yliluonnollisilla tapahtumilla on vankka sijansa. Hän
käyttää keskeisenä lähteenään piispa Thomas de
Cantilupen kanonisoimisasiakirjoja, joiden
alkuperäiskappaleet sijaitsevat Vatikaanin kirjastossa,
mutta joista osa on myös painettu.

Vaikka silminnäkijöiden kertomukset on tallennettu
lähes kaksi vuosikymmentä varsinaisen tapahtuman
jälkeen, lukija saa niiden perusteella muiden
aikalaiskuvausten kanssa yhdenmukaisen käsityksen
hirttämisestä, joka oli keskiajan tavallisin
kuolemantuomion täytäntöön panotapa.
Lordi Williamin poika William kuvasi kuulusteluissa
hirtetyn Williamin ulkonäköä suorastaan puistattavan
yksityiskohtaisesti, vaikka tapahtumasta oli kulunut jo
lähes kaksi vuosikymmentä:

"Hänen kasvonsa olivat mustat ja osin veressä. Hänen
silmänsä olivat pullistuneet kuopistaan ja roikkuivat
luomien ulkopuolella ja kuopat olivat täynnä verta.
Hänen suunsa, kaulansa ja kurkkunsa sekä koko
niiden tienoo ja myös hänen sieraimensa olivat täynnä
verta, joten oli hänen oli mahdotonta hengittää
luonnollisesti sieraintensa tai suunsa kautta . . . hänen
kielensä roikkui suusta miehen sormen pituudelta ja
se oli kokonaan musta ja turvonnut ja niin veren
turvottama että se näytti yhtä isolta kuin miehen kaksi
nyrkkiä."

William Cragh ei suinkaan ollut ainoa keskiajalla
rikoksesta kuolemaan tuomittu, joka säilyi hengissä
hirttämisestä. Tällaisia tapauksia oli kuitenkin vähän,
Bartlettin mukaan vuosien 550-1500 väliltä vain 42.
Useimmiten uskottiin jonkun pyhimyksen katkaisseen
hirttoköyden ja siten pelastaneen uhrin hengen. Kaikki
pelastuneet eivät suinkaan olleet syyttömästi
tuomittuja, vaan kaksi kolmasosaa oli varmasti
syyllisiä. Jos keskiajan kaikki erilaiset ihmeet
huomioidaan, oli henkiinherääminen harvinainen;
esimerkiksi Ranskassa 1000- ja 1100-luvulla
tapahtuneesta 4756 ihmeestä oli vain 60
henkiinheräämistä.

Ajan ja etäisyyksien taju

Eräs kiintoisimmista seikoista, joihin Robert Bartlett
kiinnittää tutkimuksessaan huomiota, on se miten
1200-luvun lopun ja 1300-luvun alun ihmiset
hahmottivat ja ilmaisivat aikaa ja välimatkoja. Tunteja ja
minuutteja he eivät arjessaan käyttäneet – eihän heillä
ollut kellojakaan. He hahmottivat ajan kulkua lähinnä
auringon nousun ja laskun sekä keskipäivän mukaan,
joihin mm. ateriat olivat sidoksissa. He olivat varsin
hyvin tietoisia tapahtumien kestosta, mutta ilmaisivat
ne esimerkiksi mailin ja sen osien kävelemiseen tai
juoksemiseen kuluvan ajan perusteella.
Vain harvat – yleensä korkeasyntyiset – tiesivät
tarkkaan oman ikänsä. Ikää kysyttäessä useimmat
pyöristivät vuotensa täysiin kymmeniin tai puoliin
kymmeniin. Menneet ajankohdat he sitoivat oman
elämänsä tapahtumiin ja juhlapäiviin. Välimatkojen
ilmaisussa maili oli tavallinen mutta
konkreettisempiakin mittoja käytettiin. Silminnäkijä
saattoi kertoa olleensa hirttopaikasta kahden
jalkajousen kantaman päässä. – Nykyihminenkin voi
vielä mitata matkaa kivenheitolla!

Objektiivisuuden harha ja muistitietohistoria

Thomasin kanonisoimiskuulustelut eivät olleet
nykyisen kaltaisia muistitietohaastatteluja, joissa
kertojan oma käsitys asioista ja tapahtumista on
tärkeä, sillä kuulusteltavat eivät saaneet kertoa
tapahtumista vapaasti omin sanoin, vaan heidän oli
vastattava 25:een osin ohjailevaankin kysymykseen.
Kuulustelijoidenhan oli selvitettävä nimenomaan
Thomasin kelpoisuus pyhimykseksi, ja kuulusteltavat
pyrkivät puolestaan parhaansa mukaan todistamaan
piispan yliluonnollisten voimien olemassaolon.
Todistajat puhuivat ranskaa, englantia ja walesia,
minkä tulkit käänsivät latinaksi ja notaarit vielä muuttivat
minä-muodosta kolmanteen persoonaan: "hän sanoi,
ettei hän muistanut" tai "hän ei tiennyt, mihin aikaan".
Bartlett toteaa, että tässä moninkertaisessa
kääntämisessä on tietenkin saattanut tulla
väärintulkintoja, ja myöntää, että kuulusteltujen
kertomukset ovat monin paikoin ristiriitaisia.
Muistitietohistorioitsijan hän jopa pohtii varsin terävästi
muistamista ja unohtamista sekä eri henkilöiden
kertomusten ristiriitaisuuksien mahdollisia syitä.
Bartlett ei ehkä kuitenkaan ilahtuisi, jos kuulisi minun
väittävän, että hän kirjoittaa muistitietohistoriaa (oral
history) – ainakaan hän ei kertaakaan mainitse
muistitieto-termiä (oral history), vaikka käyttää
lähteenään kuulusteluissa muistiin merkittyä puhetta,
joka on mielestäni paljolti vertautuu
haastatteluaineistoon. Hän jopa toteaa pöytäkirjojen
sisältävän "menneisyyden puhuttuja sanoja ajalta
ennen nauhuria".

Ilmeisesti Robert Bartlett, kuten moni muukin
historioitsija, uskoo tavoittavansa objektiivisen
totuuden, koska hän toteaa oman työnsä olevan "dry
objective history". Kuiva ei tutkimus missään
tapauksessa ole, mutta ei se ole absoluuttinen
totuuskaan. Se on vain yksi, vaikkakin varsin uskottavan
tuntuinen tulkinta lähteiden kuvaamista asioista.
The Hanged Man on mielestäni hyvä esimerkki siitä,
miten muistitietohistoriaa (oral history) voidaan
kirjoittaa jopa seitsemän sadan vuoden takaisista
tapahtumista. – Historioitsijat, jotka suorastaan
tuomitsevat muistitietohistorian epäluotettaviin
"höpinöihin" perustuvana, eivät näytä huomaavan, että
he itse usein hyödyntävät samanlaisia "höpinöitä" eli
itse asiassa muistitietoa, kun he käyttävät lähteinään
keskiaikaisia tai myöhempiä asiakirjoja.