Historiaa – mutta kenelle?

Uuden Historia-lehden ensimmäisen numeron (1/2005) kannesta näkee, että sitä myydään nostalgialla. Lehden nimen alla lukee "Muistatko vielä...", kuvat ovat mustavalkoisia ja kanteen poimitut artikkelit koskevat rintamakirjeitä, ratikoita ja sukututkimusta. Lehti kuitenkin sisältää evakko- ja sotajuttujen lisäksi myös muun muassa keskiajan historiaa käsitteleviä kirjoituksia.

Vainio, Mari (päätoimittaja): Historia. Storia Kustannus, 1 /. 81 sivua. ISBN .

Uuden Historia-lehden ensimmäisen numeron (1/2005) kannesta näkee, että sitä myydään nostalgialla. Lehden nimen alla lukee "Muistatko vielä…", kuvat ovat mustavalkoisia ja kanteen poimitut artikkelit koskevat rintamakirjeitä, ratikoita ja sukututkimusta. Lehti kuitenkin sisältää evakko- ja sotajuttujen lisäksi myös muun muassa keskiajan historiaa käsitteleviä kirjoituksia.

Historian harrastajille suunnattu ei-tieteellinen aikakauslehti tuntuu olevan haastava tehtävä. Esikuvia kyllä on, esimerkiksi saksankielisellä alueella ilmestyy lukuisia vastaavia lehtiä. Niissä on yleensä jokin teema, ja juttujen taso kovin luetteloiva, jolloin ne eivät juuri eroa teemansa yleisesityksistä. Lehden haasteena onkin olla ajankohtainen, mikä voi tuntua paradoksilta. Lehden erottaa kirjasta kuitenkin se, että se voi nopeasti ruokkia syntynyttä yleistä mielenkiintoa tai muistuttaa ajallaan tietyistä asioista. Ajankohtaisuutta Historia-lehdessä edustavat tasavuotismuistot: mukana on sotaan liittyviä aiheita (onko joskus aika, jolloin sota ei olisi ajankohtainen?), kristinuskon tulo Suomeen, 100-vuotisjuhlaansa viettävä Lahti ja Auschwitzin vapautus. Lisäksi lehdessä on "Peili"-niminen palsta, joka sisältää poimintoja museoiden näyttelyistä, kirjoista ja historiaan liittyvistä tuotteista. Aihevalintojensa puolesta Historia-lehti tuntuukin mielenkiintoiselta ja onnistuneelta kokonaisuudelta.

Toinen haaste on kuitenkin artikkelien tason ja linjan löytäminen. Mistä löytää kirjoittajia populaarijulkaisuun, ja miten määritellä lukijakunta? Tässä suhteessa Historiaa voisi sanoa kaksijakoiseksi. Kirjoittajista kerrotaan useimmiten, että he ovat joko vapaita toimittajia tai tutkijoita, ja suurin piirtein sen mukaan kirjoitukset voi jakaa kahteen luokkaan. Toimittajien kirjoittamat tekstit ovat katsauksia esimerkiksi sikareiden tai pyykinpesun historiaan. Aiheet ovat mielenkiintoisia, mutta kaikki artikkelit eivät sytytä, sillä ne ovat hiukan luettelomaisia ja toteavia. Ääriesimerkki on artikkeli, joka on kiinnostavasti otsikoitu "Tutkimisen arvoinen suku" mutta joka ei käsittele ollenkaan syitä siihen, miksi sukututkimus kiinnostaa nykyajan ihmisiä niin paljon. Juttu sisältää pelkästään perustiedot siitä, minkälaisista lähteistä sukututkimusta tehdään eli tietoja, jotka saa helposti sukututkimuksen opaskirjoista. Juttuun on haastateltu Leif Metheriä Sukututkimusseurasta, mutta hänestäkään ei ole saatu irti kuin perusneuvoja. Lehteen olisi myös voinut kirjoittaa siitä, miten tietotekniikka auttaa nykyaikaista sukututkijaa (ja missä se ei auta), sillä niin muuttuvasta aiheesta kertomiseen aikakauslehti olisi omiaan.

Tutkijat sen sijaan ovat kirjoittaneet omista tutkimusaiheistaan. Esimerkiksi Hannele Klemettilän pyövelin käsineitä käsittelevä artikkeli on samalla analyyttinen ja selvätajuinen. Samoin Timo Muhonen on kirjoittanut elävästi, yksityiskohtaisesti ja monipuolisesti luuluistimista. Sudenkuoppansa on kuitenkin tieteelliselläkin suuntauksella. Terhi Torkin Lahden karjalaisväestöä käsittelevä artikkeli olisi kaivannut enemmän toimittamista, sillä siinä on paljon tieteelliseen kirjoittamiseen kuuluvia muotoja, kuten metodikirjallisuuteen viittaamista ja omaan taustan ja sen vaikutuksen selvittelyä. Myös useat abstraktit ilmaisut kuten "ilmiasultaan agraari karjalainen kulttuuri" joka "tulee esille siellä asuvan fyysisen ja sosiaalisen todellisuuden kautta" olisi ollut syytä konkretisoida.

Lisäksi lehdessä on haastatteluja ja Henrik Meinanderin kolumni. Meinander kirjoittaa pohdiskelevasti, sivistyssanoja käyttäen, mutta silti eheän ja ymmärrettävän tekstin. Siinä yksi ajankohtaisuuden ulottuvuus: mitä historiantutkija ajattelee tänään? Matti Raninin haastattelun voisi laskea suurten ikäluokkien tai kenties 1930-luvulla syntyneiden nostalgian kaipuuseen vetoamiseksi, kuten muutamat muutkin lehden valinnat. Myös muutamat artikkelit ovat syntyneet haastattelemalla asiantuntijaa. Lopputulos ei aina ole aivan onnistunut, eikä asiantuntijan innostus aiheeseensa aina välity lukijalle.

Parhaimmillaan Historia-lehdessä tieteellinen analyyttisyys ja yleistajuisuus sekä kiinnostavuus yhdistyvät erinomaisesti. Vielä olisi kuitenkin tehtävää, jotta artikkelit löytäisivät yhteisen linjan ja aiotun lukijakunnan. Toisaalla olisi päästävä eroon tietystä kömpelyydestä ja pintapuolisuudesta, toisaalla taas tieteellisen kirjoittamisen abstraktioista ja konventioista. Myös perusoikolukua olisi tarvittu Peili-palstalla, joka vilisi kirjoitusvirheitä. Kokemus varmasti vielä parantaa lehteä, mutta pelkään, että pulaa voi olla myös ajasta eli rahasta.

Historia ilmestyy 6 kertaa vuodessa ja maksaa kestotilauksena 54 euroa vuodessa. Sen luulisi löytävän lukijakuntansa paitsi eläkeläisten, joille se tuntuu olevan suunnattu, myös historianopettajien joukosta. Tiedän, että on suuri joukko myös niitä, jotka olisivat lähteneet yliopistoon lukemaan, elleivät olisi opiskelleet sitä, mitä opiskelivat. Siksi toivoisikin, että kanteenkin rohkeasti sijoitettaisiin myös vaikkapa tässäkin lehdessä käsiteltyjä arkeologisia löytöjä tai keskiaikaisten kirjojen kuvitusta lukijoita houkuttelemaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *