Emeritusprofessori Matti Klinge on jälleen laajentanut valtavaksi paisunutta julkaisuluetteloaan teoksella, jonka otsikon perusteella pitäisi käsitellä Iisalmen historiaa. Aiheen käsittelyn näkökulmaksi otsikko lupaa sukuverkostojen merkityksen tarkastelua. Jo historian, ja toki muidenkin aineiden, perusopintojen tasolla opiskelijalle painotetaan, että kirjoituksen otsikon tulee vastata sisältöä. Klingen uutuudessa näin valitettavasti asianlaita ei ole. Myös alaotsikko, ”Modernin projekti sukuverkostojen periferiassa”, on omiaan nostamaan asiallisesta tieteellisestä kirjoittamisesta kiinnostuneen niskakarvat pystyyn, onhan suomennos paljonpuhuvan mitäänsanomaton; ”Ajanmukaisen hanke sukuverkostojen syrjäseudulla”. Joka osaa kertoa, mitä tuo tarkoittaa, osaa paljon. Tosiasia on, että suomen kielen käyttäminen suomenkielisissä teksteissä pakotta kirjoittamaan asiaa. Eikö keisarilla siis olekaan vaatteita?

Klingen teos herättää hämmennystä myös muilta osin. On vaikeaa arvioida, mitä sillä on haluttu esittää. Iisalmen historiana sitä ei missään nimessä voi pitää, teoksen ”toiminta-alue” ulottuu Pietarista Pariisiin ja kaikkeen siltä väliltä ja käsittelee ylipäätään suomalaisten ”kulttuurisukujen” tekemisiä ja tekemättä jättämisiä 1700-luvun lopulta pitkälle 1900-luvulle. Teoksen ”punaisena lankana” onkin enemmän juuri kansallisen kulttuurin kehittyminen keisarivallan aikana kuin Ylä-Savo ja sen kehitys ja asema Suomessa.

Teoksen omalaatuisuus korostuu Klingen tavassa käyttää kirjallista suomea. Tyyli vaihtelee sujuvaan lukukokemukseen johtavasta äärimmäisen tylsään, kuivakkaan luettelointiin, lyhyiden lauseiden käyttöön, rasittavaan toistoon ja lainauksiin, joiden turha pituus ei tuo mitään lisää teoksen asiaan. Tyyli, joka vaihtelee selkeästi luvuittain, muistuttaa paljolti Klingen aikaisemmin kirjoittaman Helsingin Yliopiston historian tyyliä. Suvereeni tapa vaihdella tyylilajia osoittaa, että Klingestä olisi vaikkapa moneksi kirjailijaksi samaan aikaan.

Ongelma on myös kirjan kuvitus, josta suurin osa ei liity aiheeseen kuin viitteellisesti, esimerkkeinä vaikkapa Turun kaupunginvoudin, Tie- ja vesirakennuslaitoksen Oulun piirin ja Viipurin lääninsairaalan sinetit. Tarpeellinen olisi sen sijaan ollut ajanmukainen kartta, josta käsiteltäväksi aiottu alue, Iisalmen emäpitäjä ja -seurakunta, olisivat selkeästi ilmenneet.

Historiantutkijan näkökulmasta myös käsittely herättää hämmennystä. Esimerkkinä voitaneen ottaa luku Vilja – suuri eurooppalainen kiistakysymys (ss. 132 – 135): Klinge toteaa, että viljanviljely nousi ideologisesti keskeiseen asemaan Ruotsissa Kustaa III:n aikana, samaan aikaan kuin muuallakin Euroopassa. Lähtökohtana olisi 1760-luvun Ranskan suuri talousdebatti. On tietysti selvää, että näin ei ole, vaan että vilja ja sen saanti on ollut keskeinen eurooppalainen kansainvälisen politiikan ja konfliktien aihe jo ainakin Rooman valtakunnan ajoista – niin Gallian kuin Egyptinkin valloituksessa oli kyse nimenomaan viljasta, samoin käytännössä lähes kaikissa Eurooppaa rasittaneissa sodissa läpi keskiajan aina teollistumisen läpimurtoon asti. 1600-luvun uskonsodat olivat tässä kehityksessä vain anomalia.

Teoksen rakenteesta tutkimuksena voi todeta, että se on äärimmäisen epäyhtenäinen, mikä sopii Klingen tapaan vaihtaa kirjoitustyyliä. Ongelma on, että sen verran kuin lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta on valotettu, se on tehty lukukohtaisesti kunkin luvun lopussa. Tekstissä viitteitä on joissain luvuissa esitetty, toisissa ei. Sekava lopputulos heikentää teoksen arvoa historiantutkimuksena, toisaalta se ei oikein vastaa populaarikirjoittamisenkaan vaatimuksia. Lisäksi Klinge on käyttänyt tutkimuslähteenä runsaasti omia aiempia teoksiaan. Ylipäätään lähdeteososiot on otsikoitu partitiivimuodossa, mikä antaa aiheen olettaa, että kyse on enemmänkin anglosaksisen maailman oppikirjojen tavasta ilmoittaa ”lisää luettavaa” kuin kertoa, mistä esitetyt tiedot on saatu, ja mistä ne voi halutessaan tarkistaa ja täsmentää.

Iisalmen ruhtinaskunnassa on myös positiivisia puolia. Se on teos, jota voi mukavasti lukea 1800-luvun Suomen kulttuurielämän kaunokirjallisena ajankuvauksena, leppoisana retkenä menneeseen maailmaan, retkenä, jossa vähemmän mielenkiintoisten ”kohteiden” ohi voi matkustaa nopeasti ja hyvällä omallatunnolla. Teos on myös ikkuna Klingen omaan ajatteluun, jossa ”Kulttuuri-Suomi” syntyi ennen kaikkea keisarillisen hallintopolitiikan, yleiseurooppalaisen valistusajattelun ja Pietarilaisen ranskalaisuuden tuloksena kulttuurisesti ”tyhjään” Suomeen, jossa aiemmin eleli vain sivistymätön maan- ja kaskenviljelijäkansa ja jossa Suomi vasta tuolloin ”meni Eurooppaan”. Se, kuinka hyvin Klingen näkemys vastaa historian todellisuutta, on ”kokonaan toinen juttu”, Rudyard Kiplingiä lainatakseni.