Genimap on tehnyt palveluksen suomalaisille julkaisemalla Gavin Menziesin tiiliskiven, joka kertoo suurten kiinalaisten aarrelaivaretkikuntien matkoista maailman merillä. Kiinan historiaa tunteville teoksen alkuasetelmissa ei ole suurestikaan uutta, sen sijaan Menziesin päätelmät retkien laajuudesta yllättävät.

Itse teoksen lukunautintoa kuitenkin haittaa – taas kerran – typerä tapa laittaa viitteet kirjan loppuun perinteisen alaviitekäytännön asemesta. Lisätiedon saaminen ja asioiden syventävä tarkastelu tulee äärimmäisen hankalaksi myös siksi, että varsinaista lähdeluetteloa ei ole, vaan lähdekirjallisuus on piilotettu loppuviitteiden sekaan.

Menziesin ajatuksessa Kiinan Ming-dynastian meriretkistä ei sinänsä ole mitään uutta. Zeng Hen laivastosta on ollut tietoa jo kauan, huolimatta 1400-luvun mandariinihallinnon aktiivisista toimista kaikkea tietoa ei saatu hävitettyä. Uutta sen sijaan on teoksessa esitetty ja analysoitu retkien laajuus. Myös runsaasti teknistä triviaa on saatu mukaan – tietoa ja taitoa, joka kiinalaisilla on ollut hallussaan ja joka on osaltaan ollut mahdollistamassa kuvatun operaation ”koko maailman kartoittamisesta”. Kiinalaiset osasivat tuottaa merivedestä juomavettä, pystyivät tuottamaan tuoreruokaa laivoissaan jne.

Toki on muistettava, että Zeng Hen laivaston retket eivät kiinalaisillekaan olleet aivan kokonaisuudessaan uusia löytöretkiä, vaan kiinalaiset kauppiaat kävivät jo viimeistään 600-luvulla kauppaa Swahilirannikolla, kuten sekä materiaalinen että lingvistinen aineisto osoittaa. Hiukan ihmetyttää eläkkeellä olevan meriupseeri Menziesin toteamus siitä, etteivät kiinalaiset kyenneet raakatakilaisilla dzhonkeillaan luovimaan. Pystyiväthän jo viikingit laivoillaan nousemaan tuuleen, mikseivät siis kiinalaiset, joiden laivat ja merenkulku olivat selvästi teknisesti kehittyneempiä?

Kiinalaisten laivaston alukset olivat suurimmillaan lähes 200m pitkiä, suurempia purjealuksia kuin mitä eurooppalaiset koskaan kykenivät rakentamaan. Myös alusten aseistus oli sitä luokkaa, että konfliktitilanteessa eurooppalaisilla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvitä. ”Sivistynyt”, läntinen, katolinen Eurooppa olikin tuohon aikaan varsinainen ”cul de sac”, paikka, josta kukaan ei oikeastaan ollut kovinkaan kiinnostunut, todellinen barbaria.

Menziesin teoksessa on sen kiistattomista ansioista huolimatta myös selkeitä ongelmia. Selvimpänä tulevat tietysti esiin käännöksessä ilmenevät puutteellisuudet – kielitaito ei yksin riitä, pitäisi myös tuntea asia, jota kääntää; niinpä ”mountain lionista” on tullut ”vuorileijona (po. puuma), valtameren jättiläisaalto on ilmoitettu tsunamiksi (tsunamin tyypillisin piirre on juuri se, ettei se valtamerellä näy, ainoastaan rannikolla), meri- ja laivaterminologia on osin mitä sattuu jne. Osin myös käytetty suomi on horjahtelevaa. Kokonaisuuden kannalta puutteet eivät kuitenkaan ole ratkaisevan häiritseviä, vaikka välillä katkaisevatkin sujuvan lukemisen.

Teoksessa esitetyssä todistelussa on myös omat ongelmansa. Menzies on rakentanut väliin uskomattomia aasinsiltoja mm. selittämällä, että portugalilainen siirtokunta Bahamalla ennen Kolumbusta olisi todiste kiinalaisten matkoista. Miten, jää kertomatta. Tosiasiassa se tietysti on todiste vain portugalilaisten matkoista. Samoin kirjassa on esitetty todisteena kiinalaisten matkoista reitin varrelta löytyvät tamilinkieliset piirtokirjoitukset. Menziesin ilmeinen Kiina-innostus ja -ihailu on ylittänyt paikoin realismin ja rehellisen tutkimuksen rajat. Kiinalaiset, vaikka olivatkin projektin primus motor, eivät olleet matkoillaan yksin, eivätkä ilmeisesti yksin olisi niitä kyenneet kaikilta osin toteuttamaankaan. Kieltämättä on kuitenkin myönnettävä, että niin uskomattomia kuin osa tiedoista on, ne on otettava todistearvostaan. Päätähuimaavimpia kohtia lie kiinalainen kuparikaivos Ellesmerenmaalla.

Teoksen kiistaton ansio on kuitenkin sen sujuva kerronta. Kiinalaisten matkat on jännittävin kertomus historiantutkimuksen alalla, mitä olen vuosikausiin lukenut. Se, että 1421 ei varsinaisesti ole tutkimuskirjallisuutta näkyy sen melko avuttomassa lähdeapparaatissa. Toisaalta Menzies on ottanut rohkean askeleen laittamalla lisätodisteita, viitteitä ja keskusteluja kaikkien luettavaksi verkkoon osoitteeseen http://www.1421.tv/. Tällä sivustolla on myös aihetta koskevaa keskustelua ja jokaiselle lukijalle – harrastelijalle ja ammattilaiselle – varattu tilaisuus ottaa osaa aiheesta käytyyn keskusteluun ja jopa kirjoittaa suoraan tekijälle. Tapa saisi yleistyä historiantutkijoiden parissa, sillä keskustelun rajoittuminen ”ammattilaisten” väliseksi väistämättä ohjaa paitsi itse tutkimusta, myös tutkimusaiheita. Onhan muistettava, että historia on oppiaineista yhteiskunnallisesti ehdottomasti tärkein; kuka tahansa insinööri osaa suunnitella auton, tarvitaan humanisti kertomaan, mihin sillä pitäisi ajaa ja historiantutkija kertomaan, missä ajettiin viimeksi päin puuta.

1421 – Kun kiina löysi maailman on jokaisen varhemmasta historiasta kiinnostuneen ja globaalia näkemystä kaipaavan kansalaisen ”must”, kirja, jota ei saa jättää hyllyn.