
Loivamaa, Ismo: Iloinen ja kuohuva 1960–luku. Avain, 2024. 160 sivua. ISBN 978-952-304-547-7.
Kyseessä ei ole historiakirja, ei tutkimus eikä suinkaan kaiken kattava hakuteos. Nyt iloitaan ja ihmetellään 1960-luvun värikkyyttä ja monipuolisuutta.
Näin Ismo Loivamaa kuvailee kirjaansa Iloinen ja kuohuva 1960-luku sen esipuheessa. Lauseparista voi lukea kiinnostavan asennoitumisen. Siinä luodaan negaation kautta eräänlainen kuva siitä, mikä tämä kirja on. Koska se ei ole historia-, tutkimus- tai hakuteos, siinä voidaan iloita ja ihmetellä 1960-lukua. On siis syytä selvittää, mikä on se tapa, jolla tässä kirjassa iloitaan ja ihmetellään.
Rakenteellisella tasolla kirja muistuttaa, kirjailijan vastaväitteestä huolimatta, hakuteosta. Se on jaettu lukuihin vuosilukujen mukaan, ja jokaisesta luvusta löytyy lyhyitä anekdootteja juuri sinä vuonna tapahtuneista asioista, erityisesti kulttuurin alalla. Kirjan lopusta löytyy vielä erinäisiä kronologisia luetteloita, muun muassa yksi, mistä löytyvät suomalaisten ”myyntilistojen kotimaiset ykköshitit”. Esipuhe pois lukien kirjassa ei ole johdantoa eikä yhteenvetoa. Kiinnostavasti kyllä kirja simuloi myös muita genrejä, joita Loivamaa nimenomaan väittää, että se ei ole. Historiakirjan viittaukset ovat luonnollisesti läsnä, koska menneisyyden tapahtumiahan tässä kuvataan, mutta palataan tähän hetken päästä tarkemmin. Jonkinasteista tutkimuksellista otetta on myös näkyvissä, sillä kirjassa viitataan aikalaislähteisiin ja tehdään tulkintoja menneisyydestä. Loivamaan kuvaus on kuitenkin siinä mielessä osuva, että teos ei kokonaan sovi tietyn genren lokeroon, vaan liikkuu enemmänkin niiden välimaastossa.
Mutta millainen kirja tämä sitten on, jos se ei tosiaan ole historia-, tutkimus-, tai hakuteos? Lukiessa tulee mieleen, että sen tyyli on hyvin samanlainen kuin muistelmateoksessa. Eri anekdoottien yhteys toisiinsa vuosiluvun lisäksi on selkeästi se, että ne ovat olleet kirjailijan mielestä muistamisen arvoisia. Kuten muistelmissa usein on tapana, kirjoittaja ei selitä, miksi jokin asia mainitaan. Se on yksinkertaisesti tärkeä, koska kirjailijalla on siitä jonkinlainen muisto. Samalla se, mistä Loivamaa kirjoittaa, ei tietenkään ole puhtaasti hänen omia muistojansa, vaan kulttuuri- ja viihdetapahtumia ympäröivässä yhteiskunnassa. Joten täysin muistelmalokeroonkaan kirja ei sijoitu.

Tavallaan juuri tästä epäselvyydestä, että mitä tämä kirja yrittää saavuttaa, syntyy teoksen suurimmat heikkoudet ja vahvuudet. Mitä heikkouksiin tulee, on ensinnäkin mahdotonta oikeudenmukaisesti arvioida sitä, miten hyvin Loivamaa onnistuu tehtävässään, koska jokainen lukija eroaa siinä, missä määrin hänen mielestä esille tuodut anekdootit antavat iloitsemisen tai ihmettelemisen aihetta. Varmasti joku, joka on tutustunut Loivamaan tuotantoon laajemmin, voi saada paljonkin irti tästä teoksesta ja ymmärtää niitä yhteyksiä, joita hän kirjassaan luo. Ilman tätä kontekstia kirjassa esitellyistä anekdooteista on kuitenkin vaikeampaa saada otetta.
Toiseksi kirjailijan väite siitä, että tässä ei olla kirjoittamassa historiaa, on ainakin historioitsijalle jokseenkin hämmentävä. Useammassakin kohdassa Loivamaa nimittäin tekee tulkintoja menneisyydestä ja viittaa aikalaislähteisiin. Hän esimerkiksi väittää, että 1960-luvulla tyttöjen unelma-ammatteja olivat lentoemäntä ja tv-kuuluttaja ja että ”1960-luku oli kirjasotien tulista aikaa” (s. 10, 69). Tässä ongelmana ei ole niinkään tulkintojen teko, vaan juuri tämä historiakirjan leiman väistäminen. Menneisyyden tulkitseminen on kuitenkin sitä historiakirjan peruskauraa. Esimerkiksi edellä mainitussa muistelmagenressä on lukijalle alusta alkaen selvää, että kyseessä on jonkun ihmisen versio menneisyydestä tai muistoja tietyistä tapahtumista ja ilmiöistä. Silloin kiinnostavaa ei ehkä välttämättä ole se, mitä on tapahtunut, vaan miten tapahtumat on muistettu, eli miksi kyseinen kirjoittaja muistaa asian tietyllä tavalla. Perinteisissä historiakirjoissa taas saatetaan toki selittää tarkemmin, miten jotain on tapahtunut, mutta useammin tehdään tulkintoja menneisyyden tapahtumien merkityksistä. Loivamaan teos on jonkinlainen yhdistelmä näistä kahdesta tavasta käsitellä menneisyyttä. Lukijan pitäisi ymmärtää historiasta kumpuavien anekdoottien merkitys, koska Loivamaan mukaan ne ovat muistelemisen arvoisia. Samalla – jos otetaan historiakirja-leiman väistäminen vakavasti – lukijan ei pitäisi käsitellä mainittuja anekdootteja tapahtuneina tosiasioina, vaan kenties jonkinlaisena historiallisena fiktiona. Tämä asettaa lukijan hankalaan asemaan.

Tästä epäselkeydestä syntyy kuitenkin myös tietynlainen vapaus. Loivamaan teoksesta puuttuvat puuduttavat selitykset siitä, miksi jostain on tärkeää kirjoittaa tai mitä tärkeää kyseinen teos tuo maailmaan. Jollain tavalla selittämättömyys onkin aika rehellistä. Tämä on kirja, joka kertoo jollain tavalla 1960-luvusta. Välillä kirjoittaja muistelee ja välillä hän tulkitsee sitä. Vuosikymmen oli kirjailijan mielestä iloinen ja kuohuva, ja teoksesta löytyy vuosiluvuittain järjestettyjä anekdootteja, jotka selittävät miksi. Loivamaalla on tietynlainen itsevarmuus siitä, että ne asiat, mitkä hän näkee kiinnostavina 1960-luvussa, voivat olla jollekin toisellekin mielenkiintoisia. Teos tarjoaa siksi mitä luultavimmin mukavia lukuhetkiä sekä lukijoille, joille Loivamaa on ennestään tuttu, että lukijoille, joita kiinnostaa nimenomaan Ismo Loivamaan käsitys 1960-luvun kiinnostavista tapahtumista Suomen kulttuurikentällä.
Kiitos, mutta kirja-arvion lukijana toivoisi, että arvioija olisi, teoksen kovin laajan genre-pohdinnan oheen, ottanut pari anekdoottinäytettä 1960-luvulta. Ne olisivat kertoneet kirjasta jotain olennaista.