Yliopistossa historian opinnot aloittava oppii väistämättä tuntemaan vähintään nimeltä Herodotoksen,  Edward Gibbonin, Leopold von Ranken ja Lucien Febvren sekä törmää käsitteisiin kuten historismi, annalistit ja mikrohistoria. Historiallisen ajattelun ja historiatieteen historia kuuluu alan opintoihin, mutta aiheesta on puuttunut suomenkielinen, oppikirjaksi soveltuva yleisesitys; Päiviö Tommilan Suomen historiankirjoitus. Tutkimuksen historia (WSOY 1989) keskittyy nimensä mukaisesti Suomeen ja tutkimuksen historiaan, sekä on yli kahden vuosikymmenen jälkeen auttamatta vanhentunut. Tähän saumaan on SKS:n Kirjokansi-sarjan ensimmäisenä osana ilmestynyt entisen Joensuun yliopiston Suomen historian emeritusprofessori Antero Heikkisen Historiallisen ajattelun historia. Eurooppalainen perinne antiikista nykypäivään.

Eurooppalainen perinne tarkoittaa Länsi-Eurooppaa

Otsikko lupaa paljon, ja ylipäätään eurooppalaisen historiallisen ajattelun kattaminen vajaassa kolmessa sadassa sivussa kuulostaa mahdottomalta tehtävältä. Aiheen laajuuteen nähden Heikkisen teos on onnistunut ja tasapainoinen kokonaisuus, joka paikoin jopa ylitti odotukseni. Esimerkiksi antiikin ja keskiajan perinne on esitetty laajemmin kuin pakollisilla viittauksilla Herodotokseen ”historian isänä” ja kronikkaan keskiajan munkkien harjoittamana epäluotettavana historiankirjoituksena. Vanhempien aikojen kattava käsittely, noin kolmannes kirjan laajuudesta, johtuu epäilemättä siitä, että näiden lukujen pohjana kirjoittaja on käyttänyt vuonna 2009 ilmestynyttä teostaan Vallan tulkit. Historiallinen ajattelu Euroopassa Antiikin päivinä ja varhaiskeskiajalla (n. 500 eKr. – 1000 jKr.) Uuden ajan alun osuus 1500-luvulta 1700-luvun loppuun kattaa vajaat 60 sivua ja lähes puolet teoksesta on perustellusti omistettu Ranskan vallankumouksesta nykypäivään ulottuvalle pääluvulle.

Eurooppalainen perinne tarkoittaa tässä(kin) varsin tiukasti Länsi-Eurooppaa, etupäässä Englantia, Ranskaa, Saksaa ja Italiaa. Itä-Eurooppa ja Venäjä ovat huomattavasti vähemmän esillä. Bysantti vielä kulkee mukana, mutta esimerkiksi venäläiseen traditioon viitataan lähinnä Tolstoin (s.221–222) ja Neuvostoliiton historiankirjoituksen (s. 249–251) kohdalla. Kaikkea ei tietenkään voi sisällyttää mukaan, mutta esimerkiksi Baltian ja itäisen Keski-Euroopan maissa esiintynyt jännite ”saksalaisiksi” ja ”kansallisiksi” koettujen historian jaksojen välillä olisi ollut kiinnostavaa myös yleiseurooppalaisella käsittelyn tasolla.

Pohdintaa myös historiallisesta ajattelusta ja historiakulttuurista

Toisaalta teos lunastaa lupauksensa ja on historiallisen ajattelun, ei vain historiankirjoituksen ja tutkimuksen historiaa. Jokaisen aikakauden kohdalla tekijä pohtii myös historiakulttuuria, eli miten tieto menneisyydestä on ollut saatavilla ja läsnä myös heille, jotka eivät aikakauden filosofiaa, kirjallisuutta tai historiankirjoitusta ole lukeneet. Esimerkkeinä mainittakoon tässä antiikin teatteri ja triumfit (s. 48-51) ja historiallinen romaani niin uuden ajan alussa (s. 155–160) kuin aivan viime vuosina (s. 280–282). Samoin Heikkinen nostaa historioitsijoina tai historiallisina ajattelijoina esiin henkilöitä, jotka olemme tottuneet näkemään muiden tieteiden edustajina. Etupäässä luonnontieteen empiiristen metodien kehittäjänä tieteen kaanoniin jäänyt Francis Bacon (1551-1626) oli omana aikanaan tunnettu myös teoksestaan The History of the Reign of King Henry the Seventh. (s. 109-111; 123). Jotkut Heikkisen käsittelemät esimerkit ovat virkistäviä poikkeuksia. Lähdekritiikille tärkeät bollandistit ja diplomatiikan perustaja Jean Mabillon (1632-1707) on käsitelty varsin tiiviisti (s. 117), sen sijaan esiin nostetaan jo omana aikana hieman vastavirtaan uinut Ludvig XIV:n pojan kotiopettaja ja kruununprinssille opettavaisen maailmanhistorian laatinut Jacques Bènigne Bossuet (1627-1704) (s. 117-121).

Kyse voi olla henkilökohtaisesta mieltymyksestä, mutta mielestäni Heikkisen teos on kiinnostavin uuden ajan alkua käsittelevissä luvuissa. Sen sijaan 1900- ja 2000-lukujen kohdalla käsittelyn jäntevyys hajoaa, ja tuntuu että tulkintojen kirjo käydään juosten läpi. Toki 1960-luvun jälkeisen keskustelun tiivis käsittely on lähes ylivoimainen haaste kenelle tahansa. Tekijä ehkä reflektoi tätä viittaamalla F.R. Ankersmitin (1945-) arvioon siitä, että elossa on nyt enemmän historioitsijoita kuin yhteensä Herodotoksesta 1960-luvulle (s. 272). Pohdin myös sitä, olisiko teoksen aikarajaus kannattanut ulottaa vain 1950–60 –luvuille, mutta mahdollinen käyttö historian metodiopintojen kurssikirjana puoltaa uudempien tutkimussuuntien käsittelyä, vaikka sitten pintapuolisesti.

Historiallisen ajattelun historian suurin ongelma on keskustelu tutkimuksen kanssa. Heikkinen kyllä nostaa esiin tutkimusta niin paljon kuin se ylipäätään yleiskatsauksessa on mahdollista, mutta jostain syystä teoksessa ei ole ainuttakaan lähdeviitettä. Vähintään suorat lainaukset sekä alkuperäislähteisiin että niitä kommentoivaan tutkimukseen olisi pitänyt nootittaa. Kaikki käytetyt teokset on kyllä arvioni mukaan mainittu kirjan lopussa olevassa yleisessä tai päälukukohtaisessa kirjallisuusluettelossa, mutta tarkempien viittausten puute laskee teoksen arvoa niin tenttikirjana kuin opetuksen apuvälineenä. Koska teos on tarkoitettu suomalaiselle lukijakunnalle, olisi myös ollut paikallaan viitata viimeaikaiseen suomenkieliseen tutkimukseen, silloin kun sitä on saatavilla. Esimerkiksi keskeisestä J.G. Herderin ajattelusta (s. 151—155) olisi ollut tarjolla suhteellisen tuore kokoomateos Herder, Suomi, Eurooppa(toim. Ollitervo & Immonen, SKS 2006).

Kirjaa vaivaa myös viimeistelemättömyys, joka näkyy valitettavan runsaissa kirjoitusvirheissä. Osa on selviä lyöntivirheitä, kuten Natalie Zenon Davies (s. 262, oik. Natalie Zemon Davis) tai Digogenes Laertios (s. 38, oik. Diogenes). Harmillisia ovat myös kääntämättä jääneet nimet, kuten ”Tridentin kirkolliskokous” (s. 114) , sillä kokouspaikkana toiminut pohjoisitalialainen kaupunki tunnetaan suomeksi nimellä Trento. Myös Oder-joki on kokenut kielellisen sukupuolenvaihdoksen, sillä sen rannalla sijaitseva Frankfurt esiintyy kahdesti muodossa Frankfurt am Oder (s. 173 ja 174, oik. Frankfurt an der Oder). Ehkä oireellista ajallemme on, että virheitä esiintyy erisnimissä, joita tekstinkäsittelyn oikoluku ei osaa korjata.

Toinen kielellinen ongelma on ainakin minua häirinnyt puhekielisyys. Esimerkiksi toisen pääluvun aloituskappale (s. 52): ”Varhaiset kristityt korostivat, että kysymys oli uudesta uskonnosta, ja näinhän asia onkin.” Kuudennen maailmanajan määrittelemätön pituus oli kirjoittajan mukaan ”varmasti ihan aito Augustinuksen vakaumus.” (s. 60). Puhekielisyys on todennäköisesti perua Heikkisen pitämiltä luennoilta, joihin teos pohjautuu. (ks. esipuhe s. 10). Luentomaisuus ei ole yksinomaan huono asia, sillä sen ansiosta monet teemat on käsitelty niin, että kirjoittajan ajatusta pystyy helposti seuraamaan vähäisilläkin pohjatiedoilla. Yhtä kaikki teos olisi hyötynyt vielä yhdestä oikolukukerrasta ja tarkemmasta toimitustyöstä.

Jäin myös pohtimaan kirjan kohdeyleisöä. Kuten yllä totesin, Historiallisen ajattelun historia ei edellytä merkittäviä pohjatietoja eli sopii sen puolesta aiheesta kiinnostuneelle yleislukijalle. Tosin ehkä pitää myöntää, että oppialahistoria myös Heikkisen käsittelemässä laajassa merkityksessä kiinnostaa etupäässä alan tutkijoita ja opiskelijoita. Kirja sopii täydentäväksi tai korvaavaksi tekstiksi historian perusopintoihin tai esimerkiksi Avoimen yliopiston opetukseen, tosin jo mainittu lähdeviitteiden puute vähentää teoksen arvoa opetuskäytössä. Historian tutkijalle ja opettajalle kirja ei välttämättä tarjoa uusia tulkintoja, mutta toimii kyllä kertauskurssina ja käsikirjana vaikkapa siihen, mikä oli Matthias Flacius Illyricuksen ja hänen työryhmänsä panos historiatieteen kehitykselle.