Historiasta oikeaa tiedettä – vihdoinkin!

Yhdysvaltalainen Jared Diamond nousi yhdeksi aikamme tunnetuimmista tieteentekijöistä vuonna 1997 teoksellaan Guns, Germs, and Steel (suomennettu vuonna 2003 nimellä Tykit, taudit ja teräs). Kirjasta tuli nopeasti ilmestymisensä jälkeen kansainvälinen myyntimenestys. Pulitzer-palkinnon Diamond sai vuonna 1998. Mainiona osoituksena Diamondin suosiosta on hänen sijoittuminen yhdeksänneksi tunnettujen englantilaisten Foreign Policy ja Prospect -yleisaikakauslehtien äänestyksessä, jossa pyydettiin lukijoita valitsemaan mielestään maailman johtavimmat intellektuellit.

Diamond, Jared: Romahdus: miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. Käännös: Pietiläinen, Kimmo. Terra Cognita, 2005. 604 sivua. ISBN 952-5202-84-4.

Yhdysvaltalainen Jared Diamond nousi yhdeksi aikamme tunnetuimmista tieteentekijöistä vuonna 1997 teoksellaan Guns, Germs, and Steel (suomennettu vuonna 2003 nimellä Tykit, taudit ja teräs). Kirjasta tuli nopeasti ilmestymisensä jälkeen kansainvälinen myyntimenestys. Pulitzer-palkinnon Diamond sai vuonna 1998. Mainiona osoituksena Diamondin suosiosta on hänen sijoittuminen yhdeksänneksi tunnettujen englantilaisten Foreign Policy ja Prospect -yleisaikakauslehtien äänestyksessä, jossa pyydettiin lukijoita valitsemaan mielestään maailman johtavimmat intellektuellit. Diamondin menestys ei ole kuitenkaan rajoittunut vain suureen yleisöön vaan Guns, Germs, and Steel on ollut myös tiedeyhteisössä suunnattoman vaikutusvaltainen teos, jonka arvostus on harvinaisella tavalla ylittänyt tieteenalojen rajat. Diamond on itse luonnontieteilijä, mutta teoksen ilmestymisen jälkeen ei liene kirjoitettu montaakaan maailman- tai sivilisaatioiden historiaa käsittelevää tutkimusta, jossa siihen ei olisi viitattu. Ei hassummin maantieteen ja fysiologian professorilta.

Diamond julisti jo teoksessaan Guns, Germs, and Steel, että hänen tavoitteensa on tehdä historiasta oikeaa tiedettä, jossa tutkimustulokset voidaan vertailevaa metodia käyttämällä jokseenkin varmuudella todentaa. Vuonna 2005 ilmestynyt Romahdus vie tämän ajatuksen historiasta tieteenä vielä pidemmälle. Romahduksessa Diamond vertailee niitä tekijöitä, joiden takia menneisyyden kulttuurit ovat tuhoutuneet tai menestyneet. Näiden historiasta opittujen tekijöiden pohjalta hän ajattelee voivansa ennakoida tulevia kriisejä sekä etsiä niitä edellytyksiä, joilla nykyisen länsimaisen kulttuurin tuho voidaan vielä välttää.

Rakenteellisesti teos jakaantuu mielenkiintoiseen mutta kirjan ydinajatuksen kannalta jokseenkin tarpeettomaan ensimmäiseen osaan, joka käsittelee nykypäivän Montanaa, sekä kolmeen varsinaiseen pääosaan. Ensimmäisessä pääosassa Diamond tarkastelee arkeologiseen aineistoon tukeutuen menneisyydessä romahtaneita kulttuureja. Diamond ottaa tarkasteltavakseen kolme tunnettua kulttuuria, joissa ympäristöongelmat olivat keskeisiä romahduksen syitä: Pääsiäissaari, Maya-kulttuuri ja Grönlannin norjalaisasutus. Lisäksi tarkastellaan ainakin eurooppalaisesta näkökulmasta vähemmän tunnettuja Kalliovuorten anasazi-kulttuurin sekä Pitcairn- ja Hendersonsaarten polynesialaisen asutuksen tuhoutumista.

Toisessa osassa Diamond tarkastelee joitakin nykypäivän valtioita, joiden kohdalla ympäristöongelmat ovat jo aiheuttaneet tai todennäköisesti aiheuttavat kumuloituvia yhteiskunnallisia ongelmia. Ruanda ja Haiti todistavat, että nykyisten valtioidenkin poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen romahduksen taustalta löytyy usein samankaltaisia ympäristötekijöitä kuin ensimmäisessä osassa tarkastelluissa kulttuureissa. Esimerkiksi ajatus Ruandan kansanmurhan taustalla olevista liiallisesta väestönkasvusta, luonnonvarojen hupenemisesta ja ympäristötuhoista ei ole missään tapauksessa uusi, mutta sitäkin tärkeämpi. Vastaavia konflikteja, joissa ympäristöongelmat ovat naamioituneet etnisten tai uskonnollisten kiistojen taakse, olisi helppo luetella useitakin. Tulevaisuudessa konfliktit todennäköisesti vain yleistyvät, kun yhä suuremmat väestöt kamppailevat vähenevistä luonnonvaroista. Kiina ja Australia tuovat vakavat ympäristötuhot lähemmäs teollistuneessa maailmassa elävää lukijaa – ympäristöongelmat koskettavat kaikkia kotimaasta ja tulotasosta riippumatta. Kolmannessa osassa Diamond aluksi esittelee asiantuntevasti, monipuolisesti ja helppoja syytöksiä välttäen koko maailmaa koskettavia ympäristöuhkia, jotka pahimmassa tapauksessa romahduttavat koko tuntemamme elämänmuodon. Lopulta viimeisessä kappaleessa Diamond pääsee suureen ongelmaansa historiasta luonnontieteisiin verrattavana tieteenä: mitä käytännön opetuksia historia nykymaailmalle antaa.

Romahdus ei tuo sen paremmin historialliseen kuin nykypäivän ympäristöongelmista tehtyyn perustutkimukseenkaan sinänsä mitään uutta, ei se siihen tosin pyrikään. Sitä vastoin teoksen arvo on Diamondin nerokkuudessa havaita eri puolilla maapalloa eri aikoina tuhoutuneissa yhteiskunnissa esiintyneet säännönmukaisuudet. Vertailevaa lähestymistapaa käyttäen hän on luonut viiden kohdan kehikon niistä tekijöistä, jotka ovat johtaneet kulttuurien tuhoutumiseen: 1) ihmisen aiheuttamat negatiiviset ympäristömuutokset, 2) ilmastonmuutos, 3) vihamieliset naapurit, 4) yhteiskunnan kauppasuhteissa tapahtuneet vakavat häiriöt ja 5) yhteiskunnan kykenemättömyys tehdä oikeita päätöksiä kohdatessaan edelliset neljä ongelmaa tai osan niistä. Viiden kohdan kehikko ei kuitenkaan ole mikään luonnonlain kaltainen romahdusautomaatti, jossa kulttuuri väistämättä tuhoutuu jokaisen kohdan toteutuessa. Yhteiskunta voi tuhoutua, vaikka kaikki viisi kohtaa eivät täyttyisikään ja toisaalta vasta yhteiskunnan tekemät hyvät tai huonot päätökset ratkaisevat lopulta sen kohtalon. Tähän viimeiseen lauseeseen Diamond asettaa toivonsa tulevaisuuden suhteen.

Kuten viiden kohdan kehikosta nähdään, toista kertaa Diamond ei sorru pitämään vain biologiaa ja maantiedettä selittävinä tekijöinä, mistä häntä täysin aiheellisesti moitittiin kirjan Tykit, taudit ja teräs julkistamisen jälkeen. Romahduksessa Diamond ottaa huomioon myös inhimilliset tekijät – suhteet muihin kansoihin sekä kulttuurien sisäiset päätöksentekoprosessit. Silti kirjoittajan alkuperäinen ajatus ja kenties myös Diamondin luonnontieteellinen tausta tunkeutuvat toisinaan vahvasti esiin argumentaatiosta. Vaikka Diamond hyväksyy inhimillisten tekijöiden merkityksen, monessa kohdin hän kuitenkin puhuu ympäristötekijöistä ultimaattisina eli perimmäisinä syinä ja inhimillisistä tekijöistä proksimaattisina eli välittöminä syinä. Nämä kahden eri tason syymääritelmät Diamond esitteli jo edellisessä teoksessaan. Tuliaseet, mikrobit ja teknologian ylivertaisuus (tykit, taudit ja teräs) olivat hänen mukaansa vain proksimaattisia syitä sille, että Eurooppa pystyi uuden ajan kuluessa valloittamaan suuren osan maapalloa. Mikäli todella haluaa ymmärtää Euroopan menestyksen salaisuuden, täytyy tarkastella vuosituhansien aikajänteellä syitä siihen, että eurooppalaisilla ylipäänsä oli nämä edut puolellaan. Ultimaattisia syitä olivat muun muassa Euraasian luonnonvaraisten kesytettäväksi sopivien kasvien ja eläinten runsaus; Euraasian itä-länsi -suuntainen akseli, minkä ansiosta kesytetyt kasvit ja eläimet voitiin helposti omaksua toisiin yhteiskuntiin; mantereen pinnanmuodot, jotka mahdollistivat esteettömän tavaroiden ja ajatusten liikkumisen. Siten pelkkä onni, ei eurooppalaisten etevyys, johti Euroopan voittokulkuun.

Diamondin teesiä voidaan toki kritisoida kulttuuristen tekijöiden sivuuttamisesta, kuten on tehtykin: miksi juuri Eurooppa nousi maailman hallitsijaksi eikä esimerkiksi samaisella Euraasian mantereella kukoistanut Kiina. Diamondin pääajatusta maantieteellisten ja biologisten tekijöiden merkityksestä ei ole kuitenkaan toistaiseksi voitu ohittaa. Kyseenalaisempaa on, miten hedelmällisen lähtökohdan jaottelu ultimaattisiin ja proksimaattisiin syihin tarjoaa yksittäisten tapausten tarkastelussa. Olivatko ympäristötuhot jollakin tavalla perustavammanlaatuisia syitä Ruandan kansanmurhaan kuin ikiaikainen etninen vihamielisyys? Näin Diamond väittää. Nykymaailmassa kiistoja syntyy yhä useammin rajallisten luonnonvarojen käytöstä ja joissakin tapauksissa ympäristöongelmat saattavat toki herättää eloon esimerkiksi uinumassa olleita etnisiä vihamielisyyksiä. Mutta se, että ne ovat ympäristötekijöitä, ei varmaankaan tee niistä itsessään konfliktin perimmäisiä syitä.

Inhimilliset tekijät jäävät kirjassa muutenkin selvästi ympäristötekijöiden varjoon. Koska Diamondin ydinajatuksena on pohtia länsimaisen kulttuurin mahdollisen tuhon ja ympäristöongelmien suhdetta, on esimerkit valittu ympäristötekijöitä korostaen. Sivilisaatioita on kuitenkin romahtanut ilman ympäristöongelmia, joten romahdusten dynamiikan kannalta olisi ollut hyödyllistä pohtia myös yhteiskuntia, joiden romahduksissa ympäristötekijät ovat olleet vähäisemmässä tai olemattomassa roolissa. Ainakin antiikin Rooman puuttuminen ihmetyttää, vaikka sen aiheuttamista ympäristötuhoista ja niiden suhteesta Rooman tuhoon on viime vuosina kirjoitettu vakavasti otettavia tutkimuksia. Toisaalta hyvin vähälle huomiolle jäävät kulttuurit, jotka ovat yhä voimissaan huolimatta siitä, että ne ovat muuttaneet rajusti ympäristöään.

Kirjan ne osuudet, jotka käsittelevät menneisyyden yhteiskuntia ja nykypäivän ympäristöongelmia, ovat pääpiirteissään nautittavaa luettavaa. (Kirjoittajan omakohtaisten kokemusten jatkuva esittely ärsytti minua, mutta jonkun toisen lukijan mielestä se voi tietysti tuoda asiat todellisemmiksi.) Diamondin oppineisuus on huomiota herättävän laajaa. Hän on käynyt paikanpäällä jokaisen tarkastelemansa kulttuurin entisillä ja nykyisillä asuinsijoilla ja perehtynyt niiden ympäristöoloihin ja historiaan lukuisten tutkijoiden kanssa. Diamond ei ole pelkästään arvostettu luonnontieteilijä vaan hän on toiminut vuosikausia asiantuntijana sekä Maailman Luonnonsäätiölle että monille suuryrityksille, joten hän kykenee näkemään nykypäivän ympäristöongelmat monia muita kirjoittajia selvästi avarakatseisemmin. Historioitsijan näkökulmasta teoksen tekee omalla tavalla kiinnostavaksi juuri se, että sen kirjoittaja on luonnontieteilijä. Viime vuosikymmeninä luonnontieteilijät ovat hyökänneet ryminällä pelikentille, jotka perinteisesti ovat olleet humanististen tieteiden yksinoikeutta. Tälläkin kerralla kirjoittajan historian ymmärryksessä olisi ehkä huomauttamisen varaa, mutta silti kirja on ennen kaikkea osoitus siitä, miten paljon luonnontieteellä on menneisyyden tutkimukselle annettavaa. Keskivertohistorioitsijat tuskin osaavat ilman luonnontieteen apua selvittää, mitä muutoksia on tapahtunut jonkin alueen maaperässä, metsäpeittoisuudessa, veden kierrossa tai ilmastossa. Kuitenkin niiden kaltaiset asiat ovat vaikuttaneet merkittävästi jopa yksittäisiin tapahtumiin puhumattakaan pitkäkestoisemmista tuotantotaloudessa tapahtuneista muutoksista.

Kirjan viimeisessä osassa Diamond pyrkii etsimään samankaltaisuuksia historiallisista romahduksista ja nyt meneillään olevasta ympäristökriisistä. Hän muistuttaa, että varhaiset romahtaneet kulttuurit erosivat nykymaailmasta siinä, että niillä ei ollut mahdollisuutta oppia menneisyydestä. Eristyneet ja kirjoitustaidottomat kulttuurit eivät mitenkään voineet tietää aikaisemmista romahduksista. Monet niistä eivät edes tienneet, että satoja vuosia aikaisemmin niiden hyväksikäyttämät maat olivat olleet metsäisiä ja vasta myöhemmin hakattu avoimiksi laitumiksi ja pelloiksi. Niillä ei myöskään ollut mitään mahdollisuutta tietää, millaisia ympäristömuutoksia vaikkapa metsien hakkaaminen tai peltojen keinokastelu saattoivat aiheuttaa. (Tosin Diamond jättää kertomatta, että monissa kirjoitustaidottomissakin kulttuureissa on vuosisatojen aikana kehittynyt ”ekologinen” tietämys, joka on estänyt niitä kuluttamasta luonnonvaroja liikaa tai ympäristöä tuhoavalla tavalla.) Vasta moderni tiede on pystynyt selvittämään, miten metsien hävittäminen lähes poikkeuksetta lisää tulvia, aiheuttaa vakavaa maaperän eroosiota ja toisaalta kuivilla alueilla heikentää entisestään vesivaroja. Lisäksi nykymaailmalla on hallussaan tieto siitä, miten ekologisesti kestämätöntä tuotantoa harjoittaneet yhteiskunnat ovat romahtaneet.

Romahdusta on kritisoitu siitä, että sen tarkastelemat menneisyyden yhteiskunnat olivat kooltaan liian pieniä ja eristyneitä (poikkeuksena maya-kulttuuri), joten niiden vertaaminen nykyiseen globaaliin kulttuuriin on varsin kyseenalaista. Mutta eikö maapallokin voida ajatella eristyneeksi saarekkeeksi autiossa avaruudessa, jossa pätevät loppujen lopuksi samat lainalaisuudet kuin vaikkapa Pääsiäissaarella. Jos luonnonvarat kulutetaan loppuun tai ne pilataan, ei niitä mistään lisääkään saada. Vakavampi ongelma on mielestäni se, että Diamond rajaa historiallisen käsittelyn liian vähäiseen määrään yhteiskuntia sekä pääasiassa sellaisiin yhteiskuntiin, jotka todella ovat romahtaneet. Antropologit ja historioitsijat ovat selvittäneet, kuinka monet kulttuurit ovat väestönkasvun ja rajallisten luonnonvarojen paineessa voineet levittäytyä uusille alueille. Jos levittäytyminen ei ole ollut mahdollista, kulttuuri on saattanut kehittää uudenlaista teknologiaa. Historiallisessa osuudessaan Diamondin päähuomio on niissä yhteiskunnissa, jotka eivät syystä tai toisesta voineet levittäytyä uusille alueille eivätkä kyenneet kehittämään muuttuneisiin ympäristöoloihin sopivampaa teknologiaa ja ovat siksi tuhoutuneet. Nykyään yltiöpäisimmät tekno-optimistit uskovat, että ihminen voi levittäytyä muille planeetoille, jos maapallon elinmahdollisuudet heikentyvät ratkaisevasti. Monet ajattelevat, että teknologia ainakin ratkaisee nykyiset ongelmat, vaikkei tältä planeetalta pakoon päästäisikään. On hyviä perusteita ajatella, että nykyiset ympäristöongelmat ovat liian vakavia, jotta ne voitaisiin edes uuden teknologian keinoin ratkaista. Mutta jos menneisyyden yhteiskunnista halutaan etsiä jonkinlaisia vaihtoehtoisia etenemisuria tulevaisuuteen, ei historiallisissa yhteiskunnissa esiintyneitä teknologisia harppauksia voi sivuuttaa.

Huolimatta edellä esitetyistä muutamista moitteen sanoista Romahdus on hieno teos. Älylliseltä anniltaan se ei ehkä ole Tykkien, tautien ja teräksen veroinen uusia näköaloja avaava tieteellinen helmi, mutta silti oivallinen yritys luoda yleispäteviä malleja yhteiskuntien ja niiden ympäristön väliseen hankalaan suhteeseen. Vanha totuus, että ruokahalu kasvaa syödessä pitää paikkansa vain, jos ruoka on maittavaa. Se pätee myös tämän kirjan kohdalla. Diamondin valtava tietomäärä, selkeä esitystapa ja ennen kaikkea huikea systematisoinnin kyky vapauttavat lukijan itsensäkin pohtimaan mahdollisia yhtymäkohtia menneisyyden yhteiskuntien ja tämän päivän maailman välillä. Kirjan edetessä huomasin odottavani malttamattomana, miten Diamond onnistuu siinä hankalassa tehtävässä, jonka hän itselleen alussa asetti. Ei oikein onnistu. Aina voidaan toki kiistellä siitä, missä määrin historia on oikeaa tiedettä. Siihen kysymykseen Romahdus ei tuo mitään uutta. Lopputulos olisi ehkä ollut antoisampi, jos yhteiskuntien sisäistä päätöksentekoa kriisitilanteissa olisi käsitelty enemmän, koska se Diamondinkin mukaan loppujen lopuksi ratkaisee niiden kohtalon. Mielestäni kirjan suurin ansio on viiden kohdan kehikossa, jonka Diamond on muotoillut historiallisten romahdusten perusteella. Kehikko jää kuitenkin lähinnä teoreettiseksi malliksi, koska sen tärkein yksittäinen tekijä jätetään liian vähälle huomiolle. Siitä syystä myös historian opetuksista käteen jäi lähinnä vain se, että yhteiskunnat todella voivat romahtaa ympäristömuutosten takia. Se on tietysti yksinäänkin tärkeä opetus, mutta ei sen tiedon kertaamiseen tarvittaisi kuudensadan sivun tiiliskiveä. Toisaalta teos on myös suurelle yleisölle suunnattu tietokirja, minkä tehtävän se täyttää erinomaisesti. Suurelle yleisölle se tarjoaa epäilemättä kosolti ajallista perspektiiviä nykypäivän ympäristökriisiin ja pakottaa lukijat ajattelemaan kriisin laajuutta. Jokainen viiden kohdan kehikon tekijä näyttäisi toteutuvan tai uhkaavan toteutua nykyisessä ajassamme.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *