Antero Heikkinen keskittyy uusimmassa kirjassaan Vallan tulkit (SKS 2009) luomaan katsauksen historiankirjoituksen historiaan antiikista keskiajalle. Vaikka historiankirjoituksen historia ei ole Heikkisen tutkimuksellisen kiinnostuksen ydinaluetta, se sivuaa hänelle läheistä historianfilosofiaa ja metodologiaa.

Heti kirjan alkupuheessa Heikkinen ilmoittaa, että hän on halunnut syventyä nimenomaan antiikin ja varhaiskeskiajan ”historioitsijain ja muiden menneestä kirjoittaneiden omaan ajatteluun”. Kirjan tarkoituksena on siis ollut katsaus historialliseen ajatteluun eikä tehdä perustutkimusta, millä hän perustelee myös käännöksien käyttöä kirjan lähteinä. Historiantutkimusta arvotetaan historioitsijoiden parissa tietenkin pitkälti sillä, miten tutkija on ottanut huomioon alkuperäiset lähteet. Toisaalta, tuskin kukaan pystyisi tekemään tämän kirjan kaltaisia laajoja katsauksia, jos edellytyksenä olisi vain alkuperäisten lähteiden käyttö.

Kirjan jaottelu on kaksiosainen, niin että ensimmäinen osio (Kleion kääröt) on temaattinen. Toisessa osiossa (Muutos ja jatkumo) Heikkinen tarkastelee historiallisessa ajattelussa tapahtuneita muutoksia – joskin teksti kulkee koko ajan enemmän tai vähemmän kronologisesti antiikista varhaiselle keskiajalle kautta koko kirjan. Pääosin Heikkinen keskittyy analysoimaan historiankirjoittajien suhtautumista ja näkemyksiä siihen, mitkä tekijät vaikuttavat historiankulkuun. Myös teosten – tai niiden tekijöiden – aikakäsitykset saavat oman osansa analyysistä. Antiikin kirjailijat selittivät tapahtumien kulkua usein jumalilla tai ”onnettaren” oikuilla, kun taas jo varhaiset kristityt historioitsijat toivat esiin ”jumalallisen tahdon” tai ”suunnitelman”.

Heikkinen pohtiikin kirjassaan, mikä on ollut se veteen piirretty raja historioitsijan tai vaikkapa runoilijan välillä, tai missä määrin historioitsijoiden ajatteluun ja kirjoitukseen vaikutti se, että usein he itse olivat osallisina oman aikansa poliittisessa elämässä: olivatko he siis vallan palveluksessa vai vallan tulkkeja? Heikkinen kallistuu jälkimmäisen puolelle. Historian kirjoituksen esiinmarssin hän liittää kreikkalaiseen proosakirjallisuuteen, jonka juuret ovat 500-luvulla eKr. Heikkinen tuokin kirjassaan hyvin esiin sen, että kyse oli pitkällisestä prosessista, sillä kirjallinen kulttuuri ei syrjäyttänyt suullista perintöä eikä lukutaidon omaksuminen suinkaan tarkoittanut suoraan kykyä omaksua itsenäisesti kirjoitettua tekstiä.

Heikkinen vyöryttää kirjassaan mielenkiintoisia detaljeja kuten sen, että 300-luvulla Roomassa kerrotaan olleen 28 julkista kirjastoa. Tosin kirjastot olivat pikemminkin kirjojen varastointia kuin lukemista varten. Kuten Veli-Matti Rissanen on huomauttanut, ”ensimmäisellä vuosisadalla eKr. Roomassa kirjallisuus oli käytännöllisesti katsoen aristokratian yksityisomaisuutta. Kirjoja lukivat vain harvat ja valitut.” (HS 2.8.2009). Heikkinenkin tuo esiin, että lukeminen oli vielä varhaisella keskiajalla lähinnä ääneen lukemista, ja siinä mielessä yhteisöllistä toimintaa.

Tämä kirja palvelee ennen muuta historian opiskelijoita antaen kattavan kuvan länsimaisen historiankirjoituksen taustasta. Lähin vastine kirjalle lienee jo 1983 julkaistu Historiankirjoituksen historia (toim. Setälä et. al.), joka on palvellut oppikirjana jo kauan ja joka on toki sisällöltään laajempi ulottuen 1900-luvulle saakka. Heikkisen kirjan vahvuutena mainittakoon erityisesti se, että kirjassa on huomioitu myös ns. itäisen perinteen kreikkalaisen/bysanttilaisen historiankirjoituksen vaikutus muun Euroopan varhaiseen historiankirjoitukseen sekä islamilaisen, juutalaisen ja kristillisen historiankirjoituksen väliset yhteydet.

Ainoat pienet moitteet kirja saa muutamista ulkoasullisista yksityiskohdista: joidenkin nimien kohdalla ulkoasu vaihtelee ja esimerkiksi ”pangeyriikka” (s. 295) lienee panegyriikka. En myöskään ymmärrä, miten aikaväli 63 eKr.-66 jKr. voi olla ”melkein tasan sata vuotta” (s. 184), kun laskujeni mukaan se on reilusti yli. Kaiken kaikkiaan nämä pienet yksityiskohdat eivät onneksi häiritse lukukokemusta.

Jotenkin lukijana jäin kaipaamaan loppuun jotakin synteesiä, mutta ehkä sellaista on vaikea koota lähdemateriaalista, joka kattaa 1500 vuoden ajanjakson ja joka on kovin heterogeeninen. Sen sijaan Heikkinen on valinnut loppuun pohdinnan siitä, miten vuosi 1000 näyttäytyi historiankirjoituksessa. Historioitsijan rajaveto sekin.