Englantilaisen John Cornwellin teos paavi Pius XII:sta (Eugenio Pacelli, paavina 1939-1958) on viime kuukausina kuohuttanut katolista maailmaa ja etenkin saksalaisia ja italialaisia historioitsijoita. Teoksen saama huomio liittyy osaksi siihen, että Pius XII:sta ollaan parhaillaan Vatikaanissa tekemässä selvitystä, voitaisiinko hänet julistaa autuaaksi. Cornwell näyttää teoksellaan aiheuttaneen harmaita hiuksia tuon hankkeen kannattajille. Kirja on saanut arvostelijoilta hyvin ristiriitaisen vastaanoton: arviot vaihtelevat ylistyksestä halveksuntaan.

Cornwell on englantilainen kirjailija ja lehtimies, joka on pitkään kirjoittanut eri julkaisuihin Vatikaanin ja katolisen kirkon asioista. Vuosina 1990-1996 hän oli tutkijan vakanssilla Jesus Collegessa Cambridgessa. Hänen tunnetuin teoksensa ennen nyt arvioitavaa kirjaa on ollut paavi Johannes Paavali I:n kuolemaa käsitellyt A Thief in the Night.

Cornwell väittää, ettei hän aikonut kirjoittaa sensaatiokirjaa. Hän sanoo lähteneensä alun perin vakavalla mielellä puhdistamaan Pius XII:n mainetta syytöksistä ja epäilyistä, joita kirjailija Rolf Hochhuthin “Sijainen” (Der Stellvertreter) -näytelmän ilmestymisestä 1963 alkaen on esitetty paavin toisen maailmansodanaikaista toimintaa kohtaan. Luterilaisen Hochhuthin näytelmän ensi-ilta Berliinissä osui “hyvään rakoon” Vatikaanin toisen konsiilin ollessa juuri käynnissä. Näytelmässä Pius XII esitettiin kyynisenä antisemiittinä, jota juutalaisten kohtalo ei olisi voinut vähemmän koskettaa.

Cornwell onnistui Vatikaanissa saamaan käytettäväkseen valaehtoiset todistajanlausunnot, jotka oli kerätty Pius XII:n autuaaksi julistamisprosessia varten. Samoin hän pääsi tutustumaan tätä koskevaan asiakirja-aineistoon Vatikaanin arkistossa. Cornwell tosin antaa harhaanjohtavasti ymmärtää, että hän olisi päässyt käyttämään aineistoa koko paavin elämän ajalta, kun tosiasiassa hänen käyttölupansa ylsi vain vuoteen 1922 asti. Yksi kirjan heikkouksista sanottakoon jo tässä: se perustuu hyvin pitkälle aiempaan tutkimuskirjallisuuteen, varsinaiset ensikäden lähteet ja varsinkaan sellaiset lähteet, jotka olisivat täysin uusia, ennen hyödyntämättömiä, näyttelevät hyvin vaatimatonta osaa. Erityisen huomiota herättävää on, että Cornwell on niin vähän käyttänyt Vatikaanin 1965-1981 julkaisemaa 12-osaista dokumenttikokoelmaa Actes et Documents du Saint-Siège relatifs à la Second Guerre mondiale, johon on kerätty Vatikaanin arkistoista löytyvää toiseen maailmansotaan liittyvää asiakirja-aineistoa. Viitteitä tähän sarjaan on kirjassa yhteensä vain 20.

Myös kirjallisuuden käytössä on vakavia ongelmia. Saksalaiset arvostelijat ovat päätelleet, että Cornwellin kielitaidossa olisi puutteita, koska tämän käyttämästä kirjallisuudesta puuttuu niin monta tärkeää saksaksi julkaistua tutkimusta. Hyvä esimerkki tästä on se, että teos, johon Cornwell useimmiten viittaa, saksalaisen Klaus Scholderin The Churches and the Third Reich, on mukana nimenomaan käännöksenä eikä alkuperäisenä. Cornwellin kirjan saksankielinen käännös, jonka nimi muuten on varovaisempi Der Papst, der Geschwiegen hat, onkin toimitettu niin, että viitteet osoittavat Scholderin (ja eräiden muidenkin samanlaisten tapausten) kohdalla alkuperäisen saksankielisen julkaisun sivuille. Erityisen paljon Cornwell harrastaa sitä, että hän esittää suoria sitaatteja lähteistä toisten tutkimusten kautta. Kyse voikin kielitaidon puutteen sijasta olla ennemminkin vaikkapa laiskuudesta tai “tutkivan journalistin” ottamista erivapauksista.

Cornwellilla on kaksi perusteesiä, jotkä hän pyrkii todistamaan oikeaksi. Ensimmäisen mukaan Pacelli, jolla oli suuri osuus katolisen kirkon yhdenmukaisuutta ja autoritaarisuutta lujittaneen vuoden 1917 katolisen kirkkolain laatimisessa, pyrki koko elämänsä paavin yksinvallan ja suoranaisen maailmanherruuden kasvattamiseen. Toisen teesin mukaan Pacelli oli lapsuudestaan lähtien antisemiitti. Näiden kahden olettamuksen pohjalta Cornwell tarkastelee Pacellin koko elämää. Ensimmäinen teesi ei ole aivan epäuskottava ja välillä Cornwell mielestäni esittääkin ihan uskottavia todisteita sen puolesta.

Toinen teesi sen sijaan on heikolla pohjalla. Kuten William Rees-Mogg arvioidessaan teosta The Timesissa totesi: syytös elinikäisestä antisemitismistä tarvitsisi tuekseen elinikäistä näyttöä. Sitä Cornwell ei kuitenkaan pysty esittämään, vaan tukeutuu väitteessään kovin vahvasti yhteen ainoaan dokumenttiin vuodelta 1919, johon hän palaa kirjassaan useamman kerran. Se on Pacellin lähettämä kirje Vatikaaniin Münchenistä, jossa hän toimi paavin lähettiläänä. Siinä hän kuvaa paikallista kommunistien vallankaappausyritystä ja siihen osallistuneiden eräiden juutalaisten ulkonäköä ja käyttäytymistä. Cornwellin mielestä Pacellin käyttämät sanat paljastavat tämän pohjimmaisen juutalaisvihan. Lisäksi Cornwell on väittänyt ensimmäisenä hyödyntäneensä kyseistä asiakirjaa; kuitenkin sitä on analysoinut jo 1992 italialainen historioitsija Emma Fattorini, joka ei sen perusteella katsonut voivansa syyttää Pacellia antisemitismistä. Fattorini suivaantui Cornwellin menettelystä niin paljon, että on uhannut haastaa tämän oikeuteen. Kyseisellä kirjeellä on Cornwellin rakennelmassa itse asiassa niin merkittävä osa, että tekisi mieli nimittää häntä suorastaan “yhden dokumentin tutkijaksi”.

Cornwellilla on tulkinnoissaan läpinäkyvä tendenssi. Hän asettaa Pacellin toimet epäedulliseen valoon aina, kun hänen käyttämänsä aineisto siihen vain suinkin antaa mahdollisuuden. Usein hän jättää ilmeisen tietoisesti mainitsematta seikkoja, jotka antaisivat mahdollisuuden päinvastaiseen tulkintaan. Jos hän jossakin kohdassa joutuu myöntämään, ettei Pacellin toiminta sovi hänen ennalta muodostamaansa käsitykseen, hän löytää sillekin kyllä “hyvän” selityksen. Aivan liian usein ja epäuskottavasti Cornwell hakee Pacellin toimille Vatikaanin valtiosihteerinä ja paavina yksinomaan henkilökohtaisia motiiveja. Käytännössä Cornwellin kirja on pitkä syyteluettelo Pacellia vastaan. Cornwellin analyyseille on tunnusomaista myös epähistoriallinen jossittelu. Kirjan lopusta ilmenee, että teoksella on myös selvät kirkkopoliittiset tavoitteet. Cornwellin mukaan katolinen kirkko on Johannes Paavali II:n aikana kehittynyt juuri siihen paavijohtoiseen suuntaan, johon Pius XII sitä halusi viedä, eikä se suunta ole hyvä.

Kirjan painopiste on otsikon mukaisesti Vatikaanin ja Kolmannen valtakunnan välisissä suhteissa ja erityisesti kahdessa asiassa. Ensimmäinen näistä oli Vatikaanin ja Saksan välinen konkordaatti (sopimus kirkon ja valtion suhteiden hoitamisesta) 1933, jonka pääarkkitehti Pacelli oli, ja toinen hänen vaikenemisensa paavina holokaustista. Ensimmäinen tapaus toimii Cornwellin käsittelyssä esimerkkinä Pacellin (tuolloin Vatikaanin valtiosihteeri) pyrkimyksistä toteuttaa paavin yksinvalta “kollegiaalisuuden ja pluralismin” kustannuksella katolisessa kirkossa. Cornwellin suoraviivaisen tulkinnan mukaan Vatikaani uhrasi konkordaatin solmimisen hyväksi katolisen Zentrum-puolueen, joka oli merkittävä poliittinen tekijä Saksassa. Cornwellin mukaan se oli ainoa oppositiotaho, joka olisi voinut estää Hitlerin rotupolitiikan toteuttamisen, joten Vatikaanin (= Pacellin) osasyyksi hän laskee näin sen, että holokausti Saksassa pääsi vauhtiin. Cornwellin jossittelu on pahimmillaan tässä osassa eikä hän myöskään tuo esille mitään uutta aiempaan tutkimukseen verrattuna.

Kysymys, miksi paavi ei selvemmin tuominnut natsien juutalaisvainoja, vaikka hän tiesi niistä, on kysymys, johon ei ole annettu tyydyttävää vastausta eikä sitä anna Cornwellkään. Hän perustelee sitä ensisijaisesti Pacellin henkilökohtaisella halveksunnalla juutalaisia kohtaan, mikä ei kuitenkaan ole vakuuttava argumentti. Cornwellin mielestä paavin moraalinen auktoriteetti oli niin suuri, että jyrähdys Vatikaanista olisi voinut hillitä Hitleriä. Ehkä olisi, ehkä ei; kyseessä on jälleen jossittelu. Cornwell ei juuri pane painoa sille, etttä natsit kyllä tulkitsivat paavin kauttarantaisen kriitikinkin hyökkäykseksi heidän politiikkaansa kohtaan.

Absurdein Cornwellin väitteistä on, että Pacelli olisi osaltaan edistänyt ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Sille Cornwell löytää perusteita siitä, että Pacelli osallistui maailmansodan alla neuvotteluihin Vatikaanin ja Serbian välisestä konkordaatista, joka solmittiin kesäkuussa 1914. Se kiistämättä heikensi Itävalta-Unkarin perinteistä otetta Serbiassa toimivaan katoliseen papistoon. Cornwellin mielestä konkordaatti aiheutti Wienissä niin suuren järkytyksen, että se tapahtuessaan vain vähän ennen Sarajevon veritekoja lisäsi ratkaisevasti painetta Itävalta-Unkarin sodanjulistukseen Serbialle.

Uskottavimmillaan Cornwell on käsitellessään Pius XII:n ilmeisen myönteistä suhtautumista katolisuuden ja fasismin liittoutumiseen Kroatiassa toisen maailmansodan aikana. Silloin uhreiksi joutuivat juutalaisten lisäksi ortodoksiset serbit. Miksi paavi ei reagoinut vahvemmin Kroatiassa tapahtuneisiin joukkomurhiin, joista hän tiettävästi sai nopeasti silminnäkijätietoa? Tämä vaikuttaa olevan seikka, jonka kirjan katoliset arvostelijat ovat lähinnä sivuuttaneet vaikenemalla.

Cornwellin teos on monella tavalla epäluotettava historiantutkimus, mutta sillä on omat hyvät puolensa. Se on sujuvaa lehtimiehen tekstiä, joka vetää lukijan mukaansa. Lisäksi lukija voi luottaa siihen, että tulkinnat ovat uusia ja räväköitä. Eri asia sitten on, onko niillä mitään pohjaa. Tutkijat osaavat kyllä suhtautua Cornwellin kirjaan sen ansaitsemalla tavalla, mutta suuressa yleisössä on varmasti monia, joiden kuva Pius XII:sta tulee valitettavasti perustumaan pelkästään tähän kirjaan.