Mielenliikunnot koskevat ruumiiseenki, sillä niin ovat henki ja ruumis wälillänsä yhdistetyt, ettei kumpikaan mitään yksinänsä kärsi. Lepo, toiwo, tyytywäisyys ja kohtuullinen ilo pitäwät ihmisen terweenä, ja wielä toisinaan parantawat sairaanki. Mutta vahingollinen on ylellinen ilo ja riemu, jos liiallinen suru, murhe ja alamielisyyski.— (Talonpojan Koti-Lääkäri 1981 [1839]: 15.)

Tässä Elias Lönnrot, Kajaanin piirilääkäri, varoittaa liiallisista mielenliikutuksista kansanomaisessa lääkärikirjasssaan Talonpojan Koti-Lääkäri. Kirja ilmestyi vuonna 1839 ja kuului monen talonpojan ja torpparin suppeaan kirjavalikoimaan. Lönnrot varoittaa lukijoitaan liiallisista mielenliikunnoista, tunteista, jotka saattoivat aiheuttaa fyysistä huonovointisuutta ja antaa konkreettisia ohjeita kohtauksen saajalle: vaatteet ja muut kiristävät nauhat pitää ottaa pois päältä, on juotava kylmää vettä ja avattava ikkuna, kuppauskin voi auttaa, mutta tärkeintä on, että “kaikki surut ja murheet mielestänsä heittää”. 

Kirsi Tuohelan väitöskirja Huhtikuun tekstit käsittelee kolmen naisen kokemaa ja elettyä melankoliaa 1800-luvun lopulla. Ruotsalaista Victoria Benedictssonia (1850−1888), norjalaista Amalie Skramia (1846−1928) ja Baltian saksalaista Laura Marholmia (1854−1928) yhdistää modernin naisen kokemus. He kaikki matkustavat Kööpenhaminaan 1880-luvulla ja kokevat siellä modernin kuohua, johon liittyy ahdistus naiseudesta ja naisen mahdollisuuksista ja paikasta yhteiskunnassa. Se, mistä Lönnrot lääkärikirjassaan varoittaa, kasvaa näiden kolmen naisen elämässä ylitsepääsemättömäksi tuskaksi, sairaudeksi, josta on vaikea löytää ulospääsyä. 

Melankolialla Tuohela tarkoittaa “suruja, pelkoja ja väsymystä sisältänyttä alakuloa, joka useimmiten tulkittiin sairaalloiseksi. Toisinaan se oli yksilön syvästi henkilökohtainen tuntemus, toisinaan koko vallitsevan aikakauden piirre. ” (s. 25). Kuten yhden tutkittavista naisista, Amalie Skramin kohdalla, sairaus on kontekstiin sidottu määrittelykiista, josta käydään jatkuvaa neuvottelua. Melankolia käsitteenä on hyvä valinta: se kuvaa oivallisesti mentaalista alakuloa, eikä sillä ole sellaista kielteistä kaikua kuin hysteria-sanalla. Toisaalta melankoliasta voi välittyä pelkästään apaattisuus ja passiivisuus, vaikka melankoliaa sairastaneet naiset saattoivat käyttäytyä aktiivisesti ja aggressiivisesti etsiessään ulospääsyä mielentilastaan. 

Melankoliasta ja alakulosta sairautena voidaan puhua pitkin 1800-lukua. Niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa vallitsi ja voimistui tunnekulttuuri, jossa keskeistä oli toisaalta tunteiden arvostus, mutta vastapuolena pidättyminen liiallisista tunteista ja itsensä hillitseminen. Kyse oli paljolti porvariston ja säätyläisten tunnerekisteristä, mutta sen vaatimukset kohdistuivat myös maaseutuväestöön. Hillitty, liiallisista tunnekuohuista pidättäytyvä ihminen kasvoi porvarillisen ihmisen esikuvaksi. Siten, kuten Tuohelakin huomauttaa, masentuneisuudesta ja alakulosta tehtiin kielteinen asia, sairaus. Tähän liittyi myös lääketieteen ja psykiatrian kliininen kiinnostus naisruumiiseen. 

Tuohelan tutkimus ei kuitenkaan ole tutkimus vain melankoliasta, vaan siitä, miten nainen ja kirjailija kirjoitti alituisesta alakulostaan, pyrki erittelemään sitä ja etsimään siitä ulospääsyä. Valitut naiset − valintaa ei perustella kovinkaan suoraan − kirjoittavat melankoliasta mutta eri tavoin ja eri konteksteissa. Olisin kaivannut jonkin verran lajiin kohdistuvaa pohdintaa, selvitystä erilaisten tekstien päämääristä ja yleisöstä. Tutkimuksen aineisto on moninainen ja rönsyilevä: kirjeet, päiväkirjat, novellit, romaanit, artikkelit, potilaskertomukset. Olisiko ollut hedelmällistä ja työekonomisesti järkevää keskittyä vain tiettyyn aineistoon? Nyt aineisto haarautuu moneen suuntaan. Sinänsä ansiokkaat aineistositaatit alkavat jossain vaiheessa puuduttaa, koska aineiston kronologinen käsittelytapa toistuu kaikkien tutkittavien naisten kohdalla. Joka tapauksessa Tuohela tekee moninaisten aineistojen virrassa modernia kulttuurintutkimusta, joka asettaa pienen ja suuren aineiston samalle viivalle ja lähestyy henkilökohtaisen tiedontekemisen kautta aineistoja ja niistä nousevia kysymyksiä. Tämä on tutkimuksen hienous, mutta paikoin se voi kääntyä ansaksi.

Tuohela lähestyy melankoliaa monipuolisesti: minän sairautena, sosiaalisena draamana, aikakauden sairautena ja lopuksi naisten sairautena. Kontekstualisoidessaan sairautta monelta kannalta ja monien aineistojen kautta 1800-luvun maisemassa, Tuohela olisi voinut käsitellä melankoliaa myös tietyn sosiaalisen luokan sairautena. Melankoliaa, hysteriaa, mielen järkkymistä myös tuotettiin erilaisten diskurssien toimesta ja oireet sidottiin ennen kaikkea säätyläisnaisiin. Tämän koki voimakkaasti englantilainen kirjailija Virginia Woolf (1882−1941). Hänestä olisi saatu vertailukohtaa kirjoittavaan säätyläisnaiseen, jonka “madness”, “mental apprehensive state” muistuttaa Tuohelan kirjoittavien naisten kokemuksia. Myös Woolfin tapa elää sairaus kirjoittamalla sitä ja siitä eri muodoissa on sama. Kuten Woolfin elämäkerturi asian ilmaisee: “Her illness has become her language” (Lee 1997: 176). 

Tuohelan tutkimus kulkee sujuvasti melankolian kulttuurisessa ja sosiaalisessa kontekstissa. Se pyrkii hakemaan ymmärrystä sille, miten melankolian kokivat nämä valitut kolme naista ja miten heidän kokemuksensa heijastelivat aikakauden yleisiä käsityksiä melankoliasta. Sairaus oli samanaikaisesti yksityinen kokemus ja yleinen keskustelun aihe. Kolmen naisen kirjoituksissa nousee vahvana esiin naisen mahdollisuuksien rajat 1800-luvun lopulla. Vaikka naisilla oli mahdollisuus osallistua julkisiin keskusteluihin ja ilmaista erilaisia tietämisen tapoja, kohtasivat he myös kyvyttömyyttä tulla nähdyksi ja kuulluksi. Ahdistus siitä, miten nämä kolme naista määrittelivät itseään naisena ja toisaalla julkisuuden kapea naiskuva saattoi johtaa loputtomaan alakuloon ja haluttomuuteen. Naisten kokemuksissa oli kyse myös modernin ihmisen kokemuksesta, eksistentiaalisen ahdistuksen ja masennuksen tunteista, joita Tuohela kuvaa “dekadenssin pessimismiksi, modernin maallistuneen ihmisen tyhjyyden ja voimattomuuden tunteiksi” (s. 336). Tästä myös kirjan otsikko “Huhtikuun tekstit”, joka viittaa pessimismin aikakauteen, mutta myös naiseen ja naisen kirjoituksiin. Merkityksellistä on varmaan myös se, että tutkimuksen huhtikuun alakuloinen kokemus löytyy naiskirjailijalta, L. Onervalta, ei julman huhtikuun runoilijalta T.S. Eliotilta.

Tuohelan tutkimus on aiheeltaan, käsittelytavaltaan ja tyyliltään raikas ja lukijaa hemmotteleva. Siinä on jotain samaa “fiktiivisen” kerronnan voimaa, jota löytyy muutamasta viime vuosien Turun yliopiston kirjallisuuden väitöstutkimuksista (Launis 2005; Grönstrand 2005). Poikkitieteellisyydessään ja modernissa aihepiirissään se varmasti kiinnostaa monia.

Kirjallisuus

Grönstrand, Heidi 2005: Naiskirjailija, romaani ja kirjallisuuden merkitys 1840-luvulla. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1019.) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Launis, Kati 2005: Kerrotut naiset. Suomen ensimmäiset naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1029.) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lee, Hermonie 1997: Virginia Woolf. London: Random House.

Lönnrot, Elias 1981 [1839]: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. Tampere.

Tuohela, Kirsi 2008: Huhtikuun tekstit. Kolmen naisen koettu ja kirjoitettu melankolia 1870-1900. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1161.