Hulluuden hetkestä pahan jatkohoitoon

Juha Siltalan mukaan hänen uusi tutkimuksensa Sisällissodan psykohistoria ei paljasta mitään uutta Suomen historian tutkituimmasta aiheesta vuoden 1918 sisällissodasta. Teos jäsentää tunnetut tapahtumat yksilöiden ja ryhmien väliseksi taisteluksi ja esittää aiheettomana pidetyn sodan lyhytnäköisenä rationaalisena käyttäytymisenä. Tekijän vaatimattomuudesta huolimatta tutkimus virittelee uudenlaista näkökulmaa sisällissodan tapahtumiin tarkastelemalla sotaa sarjana epäselviä päätöksentekotilanteita, joita leimasi pikemminkin ongelmien välttely kuin tietoinen pyrkimys niiden ratkaisemiseen.

Siltala, Juha: Sisällissodan psykohistoria. Otava, 2009. 621 sivua. ISBN 978-951-1-23795-2.

Muutama sana tutkimuksen ongelmanasettelusta, metodista ja lähteistä

Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria tarttuu paljon tutkittuun aiheeseen, vuoden 1918 tapahtumiin. Suomen sisällissotaa on tarkasteltu laajasti milloin talous- ja sosiaalihistorian, milloin taas poliittisen historian tai jopa kulttuurihistorian puitteissa. Siltalan työ on kuitenkin ensimmäinen laajempi sisällissodan psykohistoriallinen yleisesitys, jossa sodan lähtökohtiin, tapahtumakulkuihin ja vaikutuksiin pureudutaan yksilö- ja ryhmäpsykologian tasolla. Siltala osoittaa, kuinka sodan osapuolet loivat toisensa erilaisten toiveidensa ja pelkojensa kautta. Sotaan lähteneet kansalaiset olivat puolin ja toisin idealistisia demokraatteja, joista sukeutui lopulta kovan linjan kommunisteja ja äärioikeistolaisia. Suurista odotuksista huolimatta kummallakin taholla havaittiin pian uudistuspyrkimysten johtavan umpikujaan.

Sisällissodan psykohistorian alkuosa vaikuttaa yleisluontoiselta tapahtumakuvaukselta ja laajempien asiayhteyksien rakentelulta. Siltalan mukaan teoksen luvut kahdesta viiteen kertaavat ”fantasiatasolla” tapahtumat kesästä 1917 kevääseen 1918. Luvut kuusi ja seitsemän puolestaan ovat yksityiskohtaisempia teemakeskeisiä ekskursseja erityiskysymyksiin. Tämä pitää paikkansa, mutta aivan pelkästä ”fantasiasta” ei teoksen alkuosassakaan ole kysymys, sillä tutkimus henkii kauttaaltaan tekijän aitoa pyrkimystä käsitellä vuoden 1918 tapahtumiin liittyviä ”mielen mekanismeja” ja ryhmäkäyttäytymisen periaatteita mahdollisimman objektiivisesti, uudenlaista ymmärtävää näkökulmaa tavoitellen.

Vaikka Sisällissodan psykohistoria ei sisällä varsinaisia rakenteellisia puutteita, jäänee lukija kaipaamaan laajempia tietoja psykohistorian metodista. Johdannossa Siltala käy läpi tutkittavana olevan aikakauden mentaliteettia ja tekee muita alustavia temaattisia ja lähdekriittisiä huomioita, mutta ei juuri avaa psykohistorian teorioita ja metodeja tarkemmin. Tutkimusalansa menetelmällisiä ongelmia hän on käsitellyt lähinnä artikkelissaan Psykohistorian metodologisia kysymyksiä: psykohistorioitsijaa kiinnostaa ennen kaikkea tutkimuskohteeseen liittyvä laajempi tunnedynamiikka. Tutkimustyö ei ole sillä tehty, että nimetään jokin tunne jonkin teon taustalla. Tutkija on harvemmin kiinnostunut yksittäisistä tunteista, pikemminkin hän pyrkii nostamaan esiin tunteiden monimutkaisen vuorovaikutuksen kulttuuristen ja aineellisten ilmaisumahdollisuuksien puitteissa. (Siltala 2001, 186; artikkelin tarkemmat tiedot arvostelun lopussa.)

Tätä metodista lähtökohtaa olisi Siltala voinut esitellä hieman tarkemmin myös Sisällissodan psykohistorian johdannossa. Nyt lukijan voi olla paikoin vaikea hahmottaa, millaisin menetelmin ja valinnoin tekijä on päätynyt tuloksiinsa ja miten erityisesti viimeisessä luvussa esiin tuleva nykyisyyden ja menneisyyden vuoropuhelu tulisi ymmärtää. Psykohistoriallisesti mielenkiintoisessa teoksen loppuluvussa Siltala tarkastelee kansallisen eheyttämisen politiikkaa ja sen murrosta 1990-luvulla pohtien taloudellisen käyttäytymisen psykologian valossa sitä, miksi saavutettujen etujen menettämisen uhka ylipolitisoitui vuonna 1917 asekaartien liikekannallepanoksi mutta jäi 1990-luvulla tyystin politisoitumatta. Vaikka moni asia muuttui näiden vuosien aikana, säilyivät Siltalan mukaan taloudellisen käyttäytymisen ”psykologiset toistuvuudet” samoina.

Siltalan ”saksalainen” tyyli pitkine kappalejakoineen ja paikoin nopeine näkökulmanvaihdoksineen sekä teoksen yksityiskohtien runsaus tekevät teoksen muodosta jokseenkin raskaan. Osaltaan tämä on seurausta Sisällissodan psykohistoriassa hyödynnetystä laajasta lähdemateriaalista. Teoksen tutkimuskysymyksen kannalta merkitykselliset aineistot lienevät alan tutkijoille entuudestaan tuttuja. Siltala on vieraillut Kansallisarkiston, Eduskunnan kirjaston, Helsingin yliopiston kirjaston, Helsingin kaupunginarkiston, Sota-arkiston, SKS:n arkiston ja Työväenarkiston lisäksi lukuisissa yksityisarkistoissa. Sanomalehdistä mainittakoon harvemmin tutkimusten lähdeluetteloista löytyvät Dagens Press, Eteenpäin, Fyren, Kurikka, Matti Meikäläinen ja Tuulispää. Tutkimus hyödyntää myös laajaa muistitietoaineistoa, jota eri tutkijat ovat aikojen saatossa keränneet sekä punaisten että valkoisten keskuudesta. Lisäksi aikalaiskirjallisuus, painetut lähteet sekä viimeaikainen tutkimuskirjallisuus täydentävät varsin monipuolista primääriaineistoa.

Siltalan mukaan ”lähdeluettelo ja kirjallisuusluettelo voisivat olla pidempiäkin”. On kuitenkin selvää, että lähdepohja on riittävä ja monipuolinen peruskysymyksenasettelun kannalta. Tutkimuksen alkupuolen jokseenkin yleisluontoisen kerronnan suhteen lähteistön määrä ja laatu eivät tuota ongelmia. Sen sijaan luku kuusi ”Pojat sotaan” ja luku seitsemän ”Pu(naiset)” olisivat saattaneet kaivata tuekseen jonkinlaista laajempaa muistelma- ja päiväkirja-aineistoa. Etenkin naisten edesottamuksia ruotiva osuus jää hieman ohuenlaiseksi ja stereotyyppiseksi teoksen kuvatessa punaisia lähinnä vain ”aseistettuina prostituoituina” ja valkoisia ”kainoina impinä” ja sinisilmäisinä kipusiskoina. Vuoden 1918 sotaan osallistuneiden poikien ja miesten tekoja Siltala sen sijaan kuvailee psykologisesti laaja-alaisemmin. Miesnäkökulman moninaisuuden esiintuomista on selvästi helpottanut se, että tekijä on käsitellyt mieheyden ongelmia jokseenkin tyhjentävästi teoksissaan Miehen kunnia (1994) ja Valkoisen äidin pojat (1999).

 

Pitkän aikavälin historiaa ja nollasummapeliä

Sisällissodan psykohistoria pyrkii kuvaamaan punaista ja valkoista osapuolta kiihkottomasti, mystifioimatta kohdettaan. Teos onnistuu ainakin osaltaan toimimaan Siltalan mainostamana ”kollektiivisena terapiana” pyrkiessään riisumaan menneisyyden nykyhetken projektiosta ja lakatessaan tarkastelemasta sisällissodan osapuolia yhtenäisinä möhkäleinä, hyviksinä ja pahiksina. Siltalan mukaan ”historiantutkimus ei saavuta akateemisten historioitsijoiden itseymmärryksen mukaista ihannetta niin kauan kuin kysytään, kenen joukoissa kirjoittaja seisoo” (11). Oman tutkijaposition jäsentely ja itserefkektio ovat paikallaan, vaikkakin ongelmana on yhä päätyminen konventionaaliseen historiantulkintaan, jossa valkoiset nähdään vain valtiollisina vapauttajina ja punaiset joukkoteloitusten uhreina.

Tarkasta psykologisesta tematisoinnista ja eri aikatasojen erittelystä huolimatta psykohistoriassa saattaa piillä muuta historiantutkimusta ilmeisempi vaara anakronismiin. Ongelma nousee selvästi esiin myös Sisällissodan psykohistoriassa ja etenkin sen viimeisessä luvussa, jossa mennyttä ja nykyistä, vuoden 1918 tapahtumia ja 1990-luvun kehityshistoriaa tarkastellaan rinnan. Kiusaus anakronismiin tulee esiin ennen kaikkea käsitetasolla. Siltala kuitenkin perustelee valintojaan toteamalla, että ”on yksinkertaisempaa selittää tunteiden käsittelyä tässä ja nyt vaikuttavilla tunteilla kuin 90 vuoden takaisella traumalla. Vanha trauma nousee vaikuttamaan ylisukupolvisena kaikupohjana vain, jos jokin samantapainen [nykyajan] tunnelma johtaa mielleyhtymät siihen” (14).

Osaltaan pitkän aikarajauksen ja siihen liittyvien psykologisten yhteyksien tavoitteena on osoittaa, että sisällissodan tapahtumasarja alkuineen ja loppuineen oli pelkkää ”nollasummapeliä”, jossa ei ollut viimekädessä voittajia. Siltalan mukaan vuoden 1918 tapahtumiin johtaneet realiteetit muuttuivat pakottaviksi toimintamotiiveiksi ja ainoa vaihtoehto vei ihmiset lopulta mennessään kenenkään varsinaisesti haluamatta edetä siihen suuntaan. Kuvaillessaan vuoden 1918 tapahtumia hulluuden alkuhetkestä pahan jatkohoitoon saakka Siltala kyllä nostaa suojeluskunnat ja työväenkaartit historiallisiksi toimijoiksi, mutta paikoin vaikuttaa siltä, että hänen historiakäsityksensä olisi deterministinen: toimijat ovat ikään kuin virran vietävinä vältellessään ratkaisuja ja odotellessaan tapahtumien kehittymistä. Etenkin muutamat alkupään luvut tukevat tahattomastikin determinismitulkintaa tarjotessaan sisällissodan taustaksi joukon taloudellisia, poliittisia, sosiaalisia ja moraalisia syy-yhteyksiä, jotka vaikuttavat sekä välttämättömiltä että väistämättömiltä.

Siltalan mukaan Suomen sisällissotaa on pidetty tarpeettomana siksi, että ”kansan punaisen puolikkaan alkuperäiset vaatimukset kahdeksan tunnin työpäivästä ja kunnallisesta demokratiasta toteutuivat valkoisen puolen voitosta huolimatta ja että tilastollisesti katsoen ruoankin olisi pitänyt riittää” (523). Sisällissodasta sukeutui lopulta ”70-vuotinen eheyttämispolitiikan kausi, jonka johdonmukaista linjaa oikeistoradikalismin pyrkimykset vapaussodan valkoisen rintaman palauttamiseen eivät kyenneet vakavasti uhkaamaan. Tavoitteena oli siirtää jakolinja pois suomalaisten sisältä ja vahvistaa rajaa ulkoisiin uhkiin” (529). Tätä eheyttämispolitiikan vaihetta kuvaillessaan Siltala etenee 1990-luvun lamavuosiin saakka esittäen samalla mielenkiintoisia huomautuksia muun muassa identiteettistä, syrjäytymisestä, työuupumuksesta sekä siihen liittyvistä sosiaalisista ongelmista. Vaikka Sisällissodan psykohistoria on tyylikäs näyte tekijänsä taidoista kirjoittaa pitkän aikavälin historiantulkintaa, on osalla teoksen teemoista vain marginaalinen ja välillinen suhde toisiinsa ja viittaukset historiallisten aikakausien välillä ovat jäädä paikoin summittaisiksi.

Sisällissodan psykohistoria ilmestyi Siltalan mukaan hieman jälkijunassa, merkkivuoden jo ”kaluttua Suomen sisällissodan loppuun”. Hän myös mainitsee, että tutkimuksen kohtalona oli edetä pienissä pätkissä ja väistyä tärkeämpien ja kiireellisempien töiden tieltä. Tästä huolimatta teos ei ole välityö tai toisarvoinen tekele sen enempää Siltalan omassa tuotannossa kuin kotimaisessa psykohistorian tutkimuskentässä, vaan merkittävä ja aidosti aikaisempia tulkintoja täydentävä esitys huomattavan paljon tutkitusta aiheesta.

Sisällissodan psykohistoria sisältää runsaan ja mielenkiintoisen mustavalkokuvituksen, jossa merkillepantavaa on satiirin, pilakuvien ja karikatyyrien suuri määrä. Alkuperäisin kuvatekstein varustetut piirrokset kertovat omaa kieltään siitä, miten sodan osapuolet pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa. Toisaalta vähintään yhtä hyvin psykohistorian näkökulmaa palvelee kirjailijoiden ja muiden kulttuurivaikuttajien ajatusten ottaminen osaksi teoksen sommittelua. Siltala käy läpi vuosien 1917–1918 psykologis-sosiaalista ilmastoa laajojen kirjallisten lainausten kautta, joissa äänen saavat muun muassa Volter Kilpi, Väinö Linna, Juhani Aho, Kyösti Wilkuna ja Ilmari Kianto.

Sisällissodan psykohistoria on hallittu kokonaisuus eikä sen muotoseikkoihin juuri ole huomauttamista. Aika näyttää, kuinka hyvin teos onnistuu toimimaan kollektiivisena terapiana osoittaessaan ymmärrystä tasapuolisesti sisällissodan kummallekin osapuolelle. Yhdistellessään ja vertaillessaan yksilöiden ja ryhmien sosiaalipsykologisia vaikuttimia se tarjonnee joka tapauksessa uudenlaista näkökulmaa siitä, miten yhteisten ihanteiden osoittautuminen vähemmän yhteisiksi ja kansalaisten paljastuminen vähemmän ihanteellisiksi merkitsivät monille minän hajoamista ja kansallisen yhtenäiskulttuurin lopullista romuttumista.

Kirjallisuus

Siltala, Juha (2001): ”Psykohistorian metodologisia kysymyksiä”. Teoksessa Kari Immonen & Maarit Leskelä-Kärki (toim.), Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Tietolipas 175. SKS: Helsinki, 107–193.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *