Kuulun siihen ikäpolveen, joka eli vielä muistikuviin ulottuvan lapsuutensa 1950-luvun alussa ja joka kuuli saunan alalauteilla, kun isä ja muut ukot ylälauteilla usein vähän naukkailtuaan puhuivat sotamuistojaan. Yksi aiheista oli suomenruotsalaisten tekemiset sodissamme. Joku oli sitä mieltä, että niistä ei ollut mihinkään, joku kiisti, ja olipa joku vielä sitäkin mieltä, että Mannerheim säästeli hurreja mutta heitti "vasemmistolaiset" (lue: kommunistit) pahimpiin paikkoihin. Väitteiden perustelut eivät ole jääneet mieleeni. Siksi on kiinnostavaa tarttua kirjaan, joka nimenomaan käsittelee suomenruotsalaisten toimintaa talvi- ja jatkosodissa.

Asia on kai ollut arka, ja ehkä siksi siitä ole julkaistu juuri mitään ennen kuin vuonna 1995, jolloin Lars Stenström julkaisi teoksensa "Krigsvägar". Tuota kirjaa en ole muuta kuin selaillut, mutta Juutilaisen teoksen takakannen vakuutus Juutilaisen teoksen täydestä itsenäisyydestä tuntuu paikkansapitävältä ehkä kuvamateriaalia lukuunottamatta. On hieman yllättävää, että esimerkiksi Knut Pipping ei väitöskirjassaan "Kompaniet som samhälle" (suomeksi Komppania pienoisyhteiskuntana) käsittele kieliasioita juuri ollenkaan, vaikka Pipping itse oli ruotsinkielinen, joka palveli suomenkielisessä yksikössä. Pipping ei ole enää valitettavasti keskuudessamme, joten tätä asiaa ei voi enää selvittää.

Juutilaisen kirjan pääpaino on varsinaisten sotatapahtumien kuvauksessa, joskin on kiitettävää, että hän tarkastelee armeijan kielisuhteita myös laajemmin, esimerkiksi ennen sotia vallinnutta kielitaistelua ja sen heijastuksia puolustusvoimiin. Kirja on kirjoitettu tarkasti ja asiantuntevasti, enkä amatöörisotahistorioitsijana voinut löytää ainuttakaan varsinaista asiavirhettä. Yksityiskohtaisuuteen pyrkivä esitystapa on kuitenkin lukijalle raskas. Olisi voinut olla parempi, jos kirjoittaja olisi kertonut enemmän joistakin keskeisistä kiistanaiheista ja jättänyt taaemmalle suomenruotsalaisten joukkojen sellaisen toiminnan, josta mitään erityistä kiistaa ei ole käyty. Voi olla, että näkökulmani on vino, mutta ne lauteilla puhuneet ukot kuuluivat turkulaiseen Jalkaväkirykmentti 13:en. Heidät määrättiin Talvisodassa Summassa, Lähteen lohkolla paikkaamaan ratkaisevaa läpimurtoa, joka oli tullut ruotsinkielisen pataljoonan osaksi. Ja juuri tästä puhuttiin.

Kirja keskittyy makrotasolle eli kertoo, miten suomenruotsalaiset "objektiivisesti" toimivat joukko-osastoina ja yksiköinä. Näin ei Juutilainen selvitä, miten ruohonjuuritasolla ajateltiin. Olisi ollut mielenkiintoista, jos hän olisi haastatellut myös rivimiehiä ja selvittänyt, minkälaisia mielipiteitä on esitetty ja mihin ne – usein hulluilta tuntuvat – perustuvat. Oliko esimerkiksi kyseessä kieliongelman lisäksi myös vähintään yhtä tärkeänä sosiaalisen eriarvoisuuden kokemisen ongelma. Ruotsiahan pidettiin alueilla, joissa se oli vähemmistökielenä, nimenomaan yläluokan kielenä. Sosiologista näkökulmaa siis olisin kaivannut enemmän

Juutilaisen perustelut uhrivalmiudesta perustuvat pääosin yksikköjen tappiolukuihin. Indikaattori ei ole kovin hyvä, koska tappioluvuthan johtuvat esimerkiksi paljolti siitä, minkälaisiin taistelutilanteihin eri yksiköt joutuivat. Tämän tekijä tiedostaa. Mutta yhtä kaikki: muita indikaattoreja ei ole, joten käyttöä voidaan puolustaa. Näyttäisi siltä, että suomenruotsalaisten tappioprosentit olivat jonkin verran alhaisemmat kuin suomenkielisten. Joka tapauksessa Juutilaisen lopputulema on hyvien perustelujen jälkeen se, että epäilyt suomenruotsalaisten joukkojen kyvyttömyydestä tai epäisänmaallisuudesta eivät pidä paikkaansa.

Näinä päivinä pitäisi ilmestyä Journal Peace Research 3/1998, jossa olen tarkastellut talvisodan kaatuneita mm. sosiaaliryhmittäin. Tutkimuksen mukaan absoluuttisesti ja suhteellisesti suurimmat kaatuneiden määrät tulivat maaseudun sekatyömiesten osalle. 1930-luvun lopulla hyvin monilla ei ollut mitään varsinaista ammattia tai elinkeinoa. Monet työskentelivät vähän vuodenajasta riippuen milloin metsätöissä, milloin maataloustöissä, milloin rakensivat teitä tai taloja jne. On tavallaan luonnollista, että tällaiset maastossa liikkumaan tottuneet monitoimimiehet laitettiin etulinjaan, jonka seurauksena tappiot olivat suuret.

Toisaalta tiedämme, että ensimmäisissä sotien jälkeisissä vaaleissa vuonna 1945 SKDL sai liki neljänneksen äänistä. Kuitenkin SKDLn kannatus näyttää olleen myöhemmin (1948) noista vaaleista julkaistun Gallupin mukaan paljon keskimääräistä suurempi miesten, alle keski-ikäisten ja työläisten keskuudessa. Olisivatko siis kommunisteille ainakin sodan jälkeen kannatuksensa antaneet, antaneet myös maamme itsenäisyyden puolesta suhteellisesti suurimman uhrin? Tätä en tutkimuksessani väitä, mutta se ei ole mahdotonta.

Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomien "50 vuotta sitten" -palstalla oli tieto, jonka mukaan brittien Saksassa olleista rintamamiehistä 90 % kannatti sikäläisissä vuoden 1945 vaaleissa pääministeriksi tullutta vasemmistolabourilaista Clement Attleeta. Rintamamiesten poliittisten asenteiden ja taistelutahdon arviointi olisikin vähintään yhtä mielenkiintoinen tehtävä kuin kieliryhmien tarkastelu. Jotakin tästä tiedetään Mikko Heikuran jo 1960-luvulla tekemästä ja turhan vähälle huomiolle jääneestä lisensiaattityöstä. Miten mielenkiintoinen tutkimustehtävä! Mutta löytyykö aineistoa?

Luettuani Juutilaisen teoksen olen antanut kynäni liikkua varsin spontaanisti teoksen rajojen ulkopuolellekin. Mutta yksi hyvän kirjan ominaisuus on sellainen, että se herättää vähintään yhtä paljon uusia kysymyksiä kuin antaa vastauksia.