Hyvä kirja pahasta

Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma yhdistää ja popularisoi kirjassaan  onnistuneesti muun muassa sosiologian, kriminologian, historian ja psykologian selityksiä väkivallan ja rikollisuuden syille. Miten tieto perimän ja ympäristön vaikutuksista voisi parhaiten auttaa ennaltaehkäisemään rikollisuutta?

Lauerma, Hannu: Pahuuden anatomia. Pahuus, hulluus, poikkeavuus. Edita, 2009. 240 sivua. ISBN 978-951-37-5451-8.

Väkivalta on aihe, joka on jatkuvasti esillä rikosuutisten, kirjallisuuden, elokuvien ja pelien saaman mediahuomion vuoksi. Isänpäivää ja joulua edeltävät mainoskampanjat tarjoilevat mehukkaita murhia kansien välissä ja televisiosarjoista huomattava osa käsittelee henkirikostutkintoja esitellen yksityiskohtaisesti rikoksien lukuisia eri tekotapoja. Osaltaan tätä kiinnostusta selittää puhdas skandaalin vetovoima, tirkistelynhalu sekä kyky mieltää fiktiivinen väkivalta viihteeksi. Toisaalta taustalla lienee pelko pahan kohdistumisesta omaan elämään ja helpotus siitä, että näin ei ole tapahtunut, ehkä myös sääli uhreja kohtaan ja halu auttaa heitä.

Ihmisellä tuntuu olevan sisään rakennettu tarve yrittää ymmärtää psyyken rakenteita ja tätä kautta edes jollakin tavalla koettaa käsitellä ja mieltää lajitoveriensa joskus mitä hirveimpiä tekoja. Pahuus kiinnostaa. Aiheen loputon tonkiminen ilman välineitä käsitellä sitä ei kuitenkaan liene ihmiselle hyväksi. Sulattelemattomina sekä viihteen että uutisten väkivaltaiset kuvat ja kertomukset turruttavat ja ohjaavat sulkemaan silmät tosielämässä kohtaamaltamme väkivallalta.

Analyyttinen lähestymistapa, jossa pyritään ymmärtämään väkivallantekojen taustalla vaikuttavia syitä, voi kuitenkin olla alku niiden ennaltaehkäisyssä. Väkivaltaan liittyvät kysymykset tuottavatkin runsaasti tieteellisiä tutkimuksia muun muassa sosiologian, kriminologian, kasvatustieteen, historian, psykiatrian ja psykologiankin puolella, mutta tämä tieto ei kulkeudu suuren yleisön kirjahyllyihin. Siksi on hyvä, että dosentti, lääketieteen tohtori ja psykiatri Hannu Lauerma onnistuneesti yhdistää ja popularisoi kirjassaan monien eri tieteenalojen tuloksia.

 

Käsitteiden käsittelystä

Lauerman mukaan pahuuden käsite on ollut pitkään pannassa, mutta palannut tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kuitenkaan uutisointi ja julkisuus eivät anna kokonaiskuvaa sen luonteesta tai esiintyvyydestä, vaan useimmiten enemmänkin vinouttavat perspektiivimme: esimerkiksi mielikuva väkivallantekijästä pimeissä pusikoissa hiipivänä mielipuolena korostuu, vaikka tosiasiassa tämänkaltainen rikollisuus on marginaalista.

Ajatus nykypäivän väkivaltaisuudesta onkin harhaa, jota ylläpitävät ilmoituskynnyksen, puuttumisen ja uutisoinnin muutokset. Tilastojen perusteella syntyy usein mielikuva väkivallan lisääntymisestä, kun tosiasiassa lähinnä turvattomuuden kokemus on kasvanut. On hyvä muistaa, että todennäköisyys kuolla liikenteessä on Suomessa kolminkertainen verrattuna riskiin tulla tapetuksi. Väkivaltatilastojen yleismaailmallinen vertailtavuus on myös kyseenalaista, sillä esimerkiksi ilmoitusherkkyys ja rikosnimikkeet vaihtelevat kulttuurista ja aikakaudesta riippuen.

Kirjassaan Lauerma pyrkii monipuolistamaan käsitystämme ”pahuudesta” ja sen syistä. Mukaan ovat mahtuneet useat näkökul

mat, kuten terrorismi, sota-aikojen jännitteet ja uskonlahkot. On hyvä, että lahkoja on tutkittu etupäässä suomalaisten esimerkkien avulla (mm. åkerblomilaisuus, heinoslaisuus, korpelalaisuus), sillä nämä jäävät yleensä ”suuren maailman” uskonnollisten fanaatikkojen ja kulttien varjoon. Osansa saavat myös kuuluisat murhaajat (Jack the Ripper, Aileen Wuornos) ja viime vuosien suomalaiset tragediat (Myyrmannin pommi, koulusurmat). Monipuolisuudessaan sisältö on antoisa, mutta käsittelytapa osin ongelmallinen.

Ensinnäkin kirjan luvataan olevan synteesi tieteellisestä tiedosta ja omasta ammattikokemuksesta. Lauerma on tehnyt muun muassa seksuaalimurhaajien ja muiden vakaviin väkivaltarikoksiin syyllistyneiden mielentilatutkimuksia ja tapaa työssään myös rangaistuksensa loppuun suorittaneita, yhteiskuntakelpoisiksi kuntoutuneita henkilöitä. Koulutuksensa ja työnsä puolesta hän siis todella on eräänlainen ”pahan asiantuntija”, joten on yllättävää, ettei näitä tarinoita todellisista rikollisista käsitellä kirjassa kuin muutamia.

Kannessa komeilee J.H. Fuselin 1700-luvun lopussa maalaama symbolinen klassikko ”The Nightmare”, jossa kulmiaan miettivästi kurtistava piru istuu eroottiseen asentoon nukahtaneen naisen päällä. Valinta on hyvä, sillä kuva herättää runsaasti ajatuksia ihmisen psyyken rakenteesta ja tämän kulttuurisista selityksistä, mutta lukija jää kaipaamaan näiden tuomista tekstin tasolle. Myös hakusanojen puuttuminen on harmillista.

Suurin puute liittyy kuitenkin otsikon ja sisällön suhteeseen. Kirjan nimi lupaa nähdäkseni analyysiä, pahuuden käsitteen ja sisältöjen pilkkomista osiin ja näiden yksityiskohtaista tarkastelua ja vertailua toisiinsa. Alaotsikko herättää kysymyksiä, kuten ovatko hullut ja poikkeavat pahoja, onko pahuus poikkeavaa ja hullua, vai kenties normaalia ja yleistä? Ikävä kyllä näihin raflaaviin käsitteisiin latautuneet odotukset eivät täysin täyty kirjaa lukiessa. Kun ”pahaa” ei selvästi määritellä, voi lukija tehdä sen johtopäätöksen, että kaikki mainittu on sitä – tai sitten ei. Uskonlahkoista esitetään yksityiskohtaisen tarkka taulukkoanalyysi, mutta olisiko jotakin vastaava voinut kehittää työvälineeksi ”pahuutta” lähestyttäessä?

Itse asiassa sanat pahuus, hulluus ja poikkeavuus esiintyvät kirjassa vain muutamissa kohdissa. Sen sijaan termiä väkivalta käytetään paljon, ja lisäksi puhutaan muun muassa terrorismista, huumausaineiden väärinkäytöstä, mielenhäiriöistä ja uskonnolla manipuloinnista. Toki nämä asiat usein kietoutuvat toisiinsa ja ovat monessa mielessä ”pahoja”, mutta näistä kytköksistä olisi voinut kirjoittaa enemmän nimenomaan pahuuden käsitettä käyttäen. On valitettavaa, että analyysi monin paikoin jää rivien väliin tai lukijan tehtäväksi.

 

”Aggression suhteen matka ihmisestä silakkaan on lyhyt”

Hannu Lauerman jouheva ja mukaansatempaava kirjoitustyyli kuljettaa lukijaa luontevasti aikakausista ja kulttuureista toisiin, vaikka paikoitellen eksytään turhan pitkiin historiikkeihin, joiden perimmäinen tarkoitus jää hieman hämäräksi. Runsaat yksityiskohdat liittyvät kuitenkin sulavasti kokonaisuuteen, jossa hengissä selviytymisestään huolehtivan villi-ihmisen lisääntymis- ja metsästysvietillä on yhteys nykypäivän väkivaltaan.

Lauerma ei pelkää biologisia selityksiä väkivallalle, hyväksikäytölle ja mielenhäiriöille. Kirjan pääteesi näyttää olevan, että ihminen on osa luontoa ja ihmisen harjoittama väkivalta on ymmärrettävä pitkälti tästä näkökulmasta. Käytöstämme säätelevät hormonit, selviytymis- ja suvunjatkamisvietit ja kilpailu elintilasta, sekä tunteet, joihin myös aggressiot kuuluvat. Vertaukset eläinmaailmaan, esimerkiksi kirjolohen aggressioon ja suden nöyryyteen, ovat avartavia. Ihmiselle lajitoverin hengen riistäminenkin on tietyissä rajoissa luonnollista ja väistämätöntä, koska ”biologiamme ja kulttuurimme perustuu tappamisen mahdollisuudelle” (s.43). Tämä ei silti tee väkivallasta hyväksyttävää.

Esimerkkeinä biologian merkityksestä väkivallan syiden ymmärtämisessä mainitaan muun muassa sosiaalistumista vaikeuttava tarkkaavaisuushäiriö ADHD, joka tilastojen mukaan kymmenkertaistaa riskin joutua vankilaan. Myös poikkeava ruumiinrakenne altistaa asosiaaliseen käytökseen, koska se johtaa usein ympäristön hyljeksintään. Viittaukset unihäiriöihin ja aivokuoren kehittymiseen sekä sikiöaikaisiin testosteronipitoisuuksiin ja stressihormoni kortisolin eritykseen väkivaltataipumuksiin altistavan psykopatian suhteen ovat erittäin mielenkiintoisia.

Yksi tärkeä näkökulma liittyy seksuaalirikollisuuteen. Vaikka näissä teoissa yleensä nähdään enemmän väkivaltaa kuin seksuaaliviettiä, on testosteronipitoisuuksien vähentämisellä todistetusti suotuisa vaikutus. Keinot seksuaalirikollisten taltuttamisessa ovat vaihdelleet aikakausien osaamisen ja ymmärryksen mukaan: 1950-luvun Suomessa heitä vielä kastroitiin, 1960-luvulla tuli syproteroniasetaatti, ja uusin keino hillitä seksuaaliviettiä on aivojen pohjan ja aivolisäkkeen kemiallinen säätely.

Ajankohtaisen ja tärkeän teeman muodostaa aivojen molekyylien toiminnan ja väkivaltaisen käyttäytymisen yhteydet. Asiaa tutkitaan muun muassa toksisen psykoosin sekä yleisemmin huumausaineiden, lääkkeiden ja mielenterveysongelmien suhteiden kautta. ”Ahdistus, samoin kuin kipukin, voi kyllä olla lamaava häiriötila, mutta eräissä tilanteissa se on sopeutumisen kannalta välttämätön signaali siitä, että johonkin muuhun tulee pyrkiä”, Lauerma kirjoittaa (s. 99). Jos asosiaalisen käytöksen ja väkivallan laukaissut paha olo siis turrutetaan kemiallisesti, hoidetaan vain oireita, ei ihmistä.

Kirjassaan Lauerma kyseenalaistaa myytin naisen väkivallattomuudesta, kuten nykyään kuuluu tehdä, mutta kokonaisuus painottuu miestekijöihin. Rikostilastot huomioon ottaen tämä onkin aivan oikein. Evoluutiolla selittyy myös miehen suurempi aggressiivisuus: naisia ei voi tuhlata tappamalla, koska heidän täytyy synnyttää ja huolehtia jälkeläisistä. Lapsien hoitaminen kehittää naisessa empaattisuutta eikä hän yhtä herkästi reagoi fyysisellä väkivallalla. Ehkäpä osallistuvan isyyden tukeminen olisi yksi reitti kohti väkivallattomampaa yhteiskuntaa.

Lauerma tekee tärkeän alleviivauksen korostaessaan, että aggressiot eivät ole negatiivinen, vaan pikemminkin neutraali asia, silloin kun niihin motivoi esimerkiksi hengissä selviytyminen. Raakuus sen sijaan ei ole eläimellistä, kuten usein sanotaan, vaan järjestelmälliset vainot, kidutukset ja muut vastaavat kauheudet ovat nimenomaan ihmisen toimintaa. Ns. kulttuurinen kehitys, kuten suurien säveltäjien ja runoilijoiden saavutukset, eivät estä samaa ”sivistynyttä” kansaa samana aikakautena syyllistymästä mitä hirveimpiin tekoihin. Raja oikeutetun ja rikollisen tappamisen välillä on kuitenkin horjuva ja aggressiivisesta, keinoja kaihtamattomasta uroksesta tulee usein hyväksytty lauman johtaja ihmisenkin maailmassa.

 

Pahuus, kasvatus ja ihmiselämä

Jos kerran aggressiot ovat ihmiseen sisään rakennettua biologiaa, voiko väkivaltaiseen käyttäytymiseen ylipäätän vaikuttaa? Kyllä voi. Sitä paitsi ”geenitaakan” lisäksi asosiaaliseen käytökseen altistavat tietenkin myös sosiaaliset tekijät, siis kasvuympäristön ja elämän monet epäsuotuisuudet.

On oleellista ymmärtää, ettei väkivalta itsessään ole opittua, mutta aggression suuntaaminen ja hallitseminen sen sijaan ovat. Kaikki kaksivuotiaat ovat ”väkivaltaisia”, mutta niin yksilön kuin kulttuurienkin kehitystehtävänä on oppia hallitsemaan impulssejaan ja kehittää vaihtoehtoisia reagointitapoja. Tässä asenteilla, arvoilla ja perinteillä on merkittävä ohjaava rooli. Väkivaltaa voidaan lievittää ja siihen altistumista vähentää tukemalla yksilön tervettä kasvua ja ehkäisemällä syrjäytymistä – siis sosiaali-, koulutus- ja työmarkkinapolitiikalla.

Väkivallan näkeminen ja kokeminen lapsuusvaiheessa, ruumiillinen kuritus ja henkinen manipulointi osana kasvatusta, kasvuympäristön seksuaalikielteisyys ja rakkaudeton lapsuus lisäävät merkittävästi todennäköisyyttä väkivaltaiseen käytökseen aikuisena. Myös apinakokeet ovat osoittaneet tunnekontaktien puuttumisen emoon lisäävän pennun alttiutta omaksua väkivaltainen toimintamalli. Sen sijaan myötäkärsimyksen puute ja tunnekylmyys, jotka mahdollistavat psykopaattisen käytöksen, ovat suurelta osin geneettisesti määräytyviä, mutta tähänkin voidaan jossain määrin vaikuttaa suotuisalla kasvuympäristöllä sekä aikuisiän terapialla.

Väkivaltaista ja asosiaalista käytöstä selitetään usein ns. asenneongelmilla. Tällainen halveksiva ja piittaamaton suhtautuminen sääntöihin, joka usein johtaa niiden rikkomiseen, voi tosiasiassa johtua suorituskyvyn heikkoudesta. Muistin ja keskittymisen häiriöiden taustalla voivat olla neurokognitiiviset ongelmat (mm. luki- ja kirjoitusvaikeudet), persoonallisuushäiriöt tai päihderiippuvuus ja suonensisäisten huumeiden käyttöön liittyvät virustartunnat, jotka ovat vangeilla erittäin yleisiä. Nämä ovat asioita, joihin yhteiskunta voi halutessaan vaikuttaa ja siten ennaltaehkäistä rikollisuutta.

Varsinaisia mielisairauksia Suomen vangeilla on samassa määrin kuin muullakin väestöllä ja henkirikollisista mielisairaita on noin 10%. Sen sijaan 80% veriteoista tehdään humalassa. Vaikka viime aikoina on puhuttu paljon suomalaisten humalaväkivaltaan altistavista geeneistä, ei kyse ole mistään vääjäämättömyydestä, itsekseen raiteillaan puksuttavasta junasta, jonka suuntaa emme voisi kääntää. Lauerma toteaakin, että ”henkirikos on yleensä monen osatekijän yhteisvaikutuksesta syntyvä tragedia”.

Jos haluamme ymmärtää, auttaa ja ehkäistä väkivaltaa, meidän on hyväksyttävä, että pahuuden mahdollisuus on jokaisen ihmisen biologiassa. Onneksi ihminen on kuitenkin moniulotteinen: yhdessä henkilössä voi olla sadismia, vihaa ja väkivaltaa, mutta hänestä voidaan toivoa löytyvän myös aitoa välittämistä ja rakkautta. Yhteiskunnan tulisi pyrkiä tukemaan ja rakentamaan jälkimmäisiä. Takakannen kysymys: ”Paha, hullu vai vain poikkeava?” jää edelleen avoimeksi, mutta lukija voi aloittaa pohtimalla omaa käytöstään ja tunteitaan stressi- ja kriisitilanteissa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *