Hyvä yleiskuva Intian moninaisesta kulttuurihistoriasta

Intia tuntuu nykyisin kiinnostavan kovasti niin lukijoita kuin kustantajia. Muutaman viime vuoden aikana Suomessa on julkaistu varmasti enemmän Intiaa koskevia juttuja ja kirjoja kuin koskaan aiemmin. Yksi viimeisimmistä Intia-kirjoista on Chakravarthi Ram-Prasadin teos Intia: Monen kulttuurin koti. Kirja on alun perin ilmestynyt Isossa-Britanniassa vuonna 2006 Duncan Baird -kustantamon muinaisia kulttuureja esittelevässä sarjassa.

Ram-Prasad, Chakravarthi: Intia: Monen kulttuurin koti. Käännös: Lempinen, Ulla. Gummerus, 2008. 144 sivua. ISBN 978-951-20-7493-8.

Intia tuntuu nykyisin kiinnostavan kovasti niin lukijoita kuin kustantajia. Muutaman viime vuoden aikana Suomessa on julkaistu varmasti enemmän Intiaa koskevia juttuja ja kirjoja kuin koskaan aiemmin. Yksi viimeisimmistä Intia-kirjoista on Chakravarthi Ram-Prasadin teos Intia: Monen kulttuurin koti. Kirja on alun perin ilmestynyt Isossa-Britanniassa vuonna 2006 Duncan Baird -kustantamon muinaisia kulttuureja esittelevässä sarjassa. Sarjasta on suomennettu myös Timothy Laughtonin Mayat: muinainen kulttuuri (2008) ja Edward L. Shaughnessyn Kiehtova Kiina (2007). Yhteistä niille on upea kuvitus ja historiallinen ote. Niinpä Ram-Prasadkin päättää liki 4500 vuoden tarkastelujaksonsa 1700-luvulle.

Suomenkielinen nimi kertoo Ram-Prasadin kirjasta oikeastaan enemmän kuin alkuperäinen englanninkielinen nimi India: Life, Myth and Art, koska Ram-Prasad käsittelee nimenomaan niitä myyttisiä, historiallisia ja tekstuaalisia lähtökohtia, joita Intiassa syntyneillä erilaisilla kulttuureilla on aikojen kuluessa ollut. Lancasterin yliopiston uskontotieteen ja filosofian professorille tämä käsittelytapa onkin luonteva. Varsinaisesti elämästä ja taiteesta ei kirjassa arkimielessä ole juurikaan kyse. Itse kyllä kaipaisin suomeksi myös jonkinlaista intialaista mikrohistoriaa, koska lähes kaikki viimeaikaiset julkaisut käsittelevät Intiaa enemmän tai vähemmän monumentaalisesti.

Keskeinen elementti Ram-Prasadin kirjassa on kuvitus. Jokaisella aukeamalla on vähintään yksi, useimmilla monta kuvaa. Kirjan yli sata kuvaa eivät monista muista kirjoista poiketen kuitenkaan ole pelkkää väritystä vaan ne on kontekstualisoitu ja ne liittyvät kiinteästi tekstiin. Kuvateksteissä on myös paljon tietoa kuvista, mikä ei ole kovin tavallista. Kuvitus on vaihtelevaa ja korkeatasoista, joskin melko museaalista. Kuvista puolet esittää patsaita tai maalauksia ja suuri osa myös arkkitehtonisia kohteita ja yksityiskohtia. Matkaoppaille tyypillisiä yleisiä maisemakuvia sen sijaan on hyvin vähän. Kirjan ainoassa kartassa (s. 17) mainitaan monia kirjassa esiintyviä historiallisia paikkoja, mutta ei läheskään kaikkia. Lukijan kannalta olisi ollut toivottavaa käyttää useampia karttoja.

Erityisiä paikkoja, joita kirja käsittelee, ovat muun muassa kuningas Ašokan rakennuttamat buddhalaiset stupat Sañcissa, Taj Mahalin mogulimausoleumi Agrassa, Ranakpurin jainalaistemppeli, Brihadišvaran hindulainen temppelikaupunki ja Jai Singh II:n rakennuttama Jantar Mantarin observatorio Delhissä. Arkkitehtuuria käsitellään muutaman sivun verran (s. 26-30), mutta yksittäisistä paikoista on valitettavan vähän tietoa.

Tekstiä kirjassa on yleensäkin suhteellisen vähän, vain parisen sivua kussakin luvussa. Teksti on myös ladottu harvaan ja marginaalit ovat leveät. Voisi melkein sanoa, että kuvien lomassa on tekstiä eikä päinvastoin. Sisällöltään teksti on kyllä asiantuntevaa, tiivistä ja hyvin kirjoitettua. Suomentaja Ulla Lempistä voi syystä kiittää sujuvasta kielestä. Mukana oleva sanasto taas tuntuu turhalta tai oudolta, sillä siinä on käsitelty vain kuutta sanaa: deva, dharma, mokša, naga, nirvana ja samsara. Kirjassa on paljon muitakin sanskritinkielisiä ja muita intialaisia sanoja (karma, linga, mahayana ym.), mutta ne on selitetty tekstin ohessa.

Kirja jakaantuu viiteen osaan, joissa kussakin on noin kymmenen lukua. Käsiteltäviä teemoja ovat taide, maailmankuva, uskonto, jumalat ja tiede. Kaiken kaikkiaan uskonto ja myytit saavat kirjassa eniten sijaa. Tämä on ymmärrettävää, kun ottaa huomioon kirjan lähtökohdan, mutta samalla valitettavaa, koska nämä asiat ovat yleensä myös kaikkein tutuimpia asioita Intiasta. Samalla ne vahvistavat stereotyyppistä näkemystä Intiasta museona, jossa mielenkiintoiset asiat ovat menneisyydessä, myyteissä, uskonnollisuudessa ja monumenteissa. Mielenkiintoisempaa olisi lukea sellaisista ilmiöistä, paikoista tai asioista, joita käsitellään harvemmin yleisteoksissa. Tähän suuntaan vie intialaisen tieteen vaiheiden esittely, joskin jakso on hyvin lyhyt. Siinä tuodaan esiin saavutuksia insinööritaidossa, intialaisessa lääketieteessä eli ayurvedassa, matematiikassa ja tähtitieteessä. Tässä kohtaa kirjoittaja on katsonut tarpeelliseksi verrata intialaisten saavutuksia eurooppalaisiin. Hän toteaa muun muassa: ”Huomiota herättävimmät taidot liittyivät nenäleikkauksiin, joka oli eurooppalaista lääketiedettä kehittyneempää 1800-luvulle saakka.” (s. 125) ja ”1200-luvulla intialaismatemaatikot olivat jo tehneet keksintöjä, joihin Euroopassa pystyttiin vasta renessanssin aikana.” (s. 131). Kun kirja ei muuten ole otteeltaan vertaileva, nämä kohdat vaikuttavat ennemminkin jonkinlaisilta itsetunnon kohottajilta kuin varsinaisilta vertailuilta.

Kirja käsittelee siis eri teemoja perin suppeasti. Esitellyistä aiheista voi kirjassa olevan lähdeluettelon avulla toki etsiä lisätietoja, mutta sen suhteen on valitettavasti todettava, ettei mukaan ole otettu suomalaisia lähteitä, joita olisi kyllä nykyään tarjolla lukuisia. Esimerkiksi Rolf Grönblomin Intian uskonnot: elämänkatsomus ja yhteiskunta (2001, suom. Mirja Itkonen), Tapio Tammisen ja Mikko Zengerin Moderni Intia: ristiriitojen suurvalta (1998), Jukka O. Miettisen Intia: kaupunkeja, kulttuureja ja historiaa (1999), Asko Parpolan toimittama Intian kulttuuri (2005), Eero Hämeenniemen Intia-kirjat Missä sade leikkii (2004) ja Norsuilla etuajo-oikeus (2005) tai viimeaikainen Sirpa Tenhusen ja Minna Säävälän Muuttuva Intia (2007) olisivat puolustaneet paikkaansa englanninkielisten lähteiden joukossa. Lähdeluettelon täydentäminen olisi ollut kustantajalta kädenojennus suomalaisille lukijoille.

Vaikkei Ram-Prasadin kirja kovin syvälle esittelemäänsä aiheeseen lukijansa viekään, näkyy sen taustalla oleva asiantuntemus tekstin harkitussa tasapainoisuudessa ja monipuolisuudessa. Kuvallisen värikylläisyyden ansiosta kirja tulee – hyvällä syyllä – varmasti kuulumaan Intiaan matkaajien vakiolukemistoon. Se antaa hyvän ja monipuolisen yleiskuvan Intian moninaisesta kulttuurihistoriasta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *