"Taide ei enää tahdo olla lumetta ja leikkiä, se tahtoo olla tietoa", kirjoitti Thomas Mann romaanissaan Tohtori Faustus. Tämä adornolainen romantiikkaa polemisoiva näkemys lähtee siitä, että lume on eskapismia, todellisuuspakoa, mutta tieto pureutuu todellisuuteen luonteeseen, kertoo siitä meille jotakin. Taide tietona kertoo meille jotakin todellisuuden olemuksesta ja toimintatavoista.

Voiko taide välittää tietoa ja jos voi, niin miten ja millaista? Näin kysytään Marjatta Bardyn toimittamassa tekstiantologiassa "Taide tiedon lähteenä" (Atena 1998). Suppeahko teos jakautuu temaattisesti neljään osastoon, jotka kukin koostuvat eri alojen asiantuntijoiden kirjoittamista lyhyehköistä artikkelista. Ensi silmäyksellä teos vaikuttaa rakenteellisesti väljältä ja hajanaiselta, sillä artikkelit pomppivat laajalti aiheesta toiseen, lasten leikeistä, inkeriläisiin kansanrunoihin, Outi Heiskasen kuvataiteeseen ja "hiljaiseen tietoon", mutta teoksen kokonaisidean yhdistäminä ne avaavat useita erilaisia näkökulmia taiteen välittämän tiedon mahdollisuuteen. Ne esittelevät taidetta ja sen merkitystä sosiaalipolitiikan, taidekasvatuksen, psykologian, oikeustieteen ja sosiaalityön näkökulmista.

Teoksen syntyä on ohjannut tiedonfilosofinen intressi: mitä taiteen välittämä tieto on ja miten se eroaa tieteellisestä tiedosta ja miten sitä voidaan käyttää yhteiskunnan sosiaalisten ja taloudellisten olojen järjestämisessä? Esipuheen tarjoaman määritelmän mukaan "tieto tässä teoksessa ymmärretään laajasti tietämisenä". Epistemologisesti tämä johtaa pragmatismiin. Se määrittelee tiedon toiminnaksi ja toiminta suuntautuu aina kohti jotakin tavoitetta tai päämäärää.

Käytännöllinen tiedon intressi johtaa instrumentalismiin, taide saa välineellistä arvoa. Taiteen tiedollista ja sosiaalista merkitystä on toki pohdittu jo antiikin filosofeista ja aivan erityisesti Platonista alkaen. Esimerkiksi Aristoteles antaa tragedialle sosiaalis-psykologien merkityksen. Tuottamansa katharsiksen ansiosta tragedia puhdistaa katsojansa pelon ja säälin tunteet, ja näin tekee hänestä tasapainoisemman ja onnellisemman yksilön, joka muiden kaltaistensa kanssa muodostaa onnellisen ja tasapainoisen yhteisön. Voidaankin kysyä, onko puhdas taide, "taide taiteen vuoksi" edes käsitteellisesti mahdollista? Jos taiteen tehtävänä on tuottaa "puhdas ja pyyteetön" esteettinen elämys, sijoittuu se välittömästi instrumentaalisten arvojen kategoriaan. Jos tuo elämys auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja tulkitsemaan maailmasta saamaamme kokemusta, auttaa se meitä sopeutumaan paremmin tähän maailmaan ja jos se auttaa "kestämään hetkien painoa", kuten Charles Baudelaire taidekäsityksensä ilmaisi, saa se terapeuttista merkitystä.

Stakesin (Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus) julkaiseman teoksen näkökulmaksi tällainen lähestymistapa onkin luonnollinen ja luonteva, sehän puuhailee virikkeellisen ja luovuutta edistävän hyvän elämän ja ympäristön puolesta. Teoksen ensimmäisen osaston teemana onkin taiteen ja ihmismielen välinen suhde. Taide on esteettisesti järjestettyä elämys- ja kokemustietoa, joka esittää subjektiivisen näkökulman, tiede puolestaan tuottaa objektiivista tietoa. Näissä vastakkaisissa tietämisen tavoissa korostuu rationaalisen järjen ja tunteen vastakohtaisuus, joiden tasapainon mahdollisuutta useassa teoksen artikkeleista aprikoidaan. Tästä näkökulmasta taide on tie itseen, itseymmärrykseen ja itseilmaisuun. Se saa terapeuttista merkitystä, kuten Katariina Eskolan esittelemä "taide-elämäkerta"-tutkimus hyvin selvästi osoittaa.

Taiteen, ihmisen ja yhteisön välistä suhdetta pohtivat artikkelit esittelevät taiteen ja sosiaalipolitiikan yhteyksiä, sitä kuinka taiteessa koettua tietoa voidaan käyttää hyväksi hyvinvointi- ja sivistyspolitiikassa. Kirjoittajien mielestä taide on ikään kuin eriytyneiden yhteiskuntasektoreiden "yhteinen ihmistuntemuksen varasto" ja taiteen tekeminen, kokeminen, erittely ja opiskelu tarjoavat sellaisia peruskokemuksia ja välineitä, joihin muilla tietämisen keinoilla on vaikea päästä. Taiteen merkitys sosiaaliseen ja taloudelliseen kehitykseen nähdään luovuuden ja reflektiivisyysden kautta. Sillä on integroiva merkitys, se liittää ihmiset kulttuuriperintöönsä ja toisiinsa

Kun tieto on esimerkiksi oman kurjuuden, maailman pahuuden tai epäoikeudenmukaisuuden tiedostamista, nousevat esille arvokysymykset, ideologinen, poliittinen ja eettinen arvomaailma. Selvimmin tämän näkemyksen esitti realismin teoreetikko Georg Lukács aikoinaan. Hänen mielestään taide ja erityisesti kirjallisuus on eettisten kysymysten esittämistä esteettisessä muodossa. Tätä kysymyksen asettelua käsittelee teoksen toinen osasto. Siinä nousevat esille taiteen ja tieteen suhde todellisuuden luonteeseen sekä taiteen mahdollisuudet tällaisen tiedontuottajana.

Antti Karisto toteaa artikkelissaan, ettei tietäminen itsessään vielä riitä. Tämän lisäksi taide voi aktivoida vastaanottajansa pohtimaan, erittelemään, täsmentämään ja määrittelemään eettisiä ja maailmankatsomuksellisia arvojaan ja rohkaista toimimaan näiden puolesta. Taide voi kyseenalaistaa, vaikka ei varsinaisesti anna valmiita vastauksia, vaan aktivoi omakohtaista arvopohdiskelua. Taide tuo kekseliäästi esille erilaisten elämänmuotojen olemassaolon ja arvot, se mahdollistaa erilaisuuden ymmärtämisen ja suvaitsevaisuuden.

Taiteen mimeettisyys yhdessä mikrohistorian kanssa tarjoa välineet oikeustaiteelle. Taide, kuten tuomioistuinkin rekonstruoi mahdollisia ja todellisuuden kaltaisia tarinoita ja tämä mahdollistaa sen, että esimerkiksi kirjallisuuden tutkimusmenetelmiä voidaan käyttää rikostapauksen tulkinnassa, kuten velvoiteoikeuden professori Juha Pöyhönen kiinnostavasti kertoo.

Kolmas osasto esittelee joitakin käytännönsovelluksia. Psykologi Vesa Talvitie tarkastelee dekkarin ja psykoterapian suhdetta. Molemmat käyttävät samaa metodia. Ne analysoivat ja tulkitsevat kertomusta ja kiinnittävät huomiota merkityksettömiltä tuntuviin seikkoihin. Sosiologi Hannele Varsa esittelee teatteriprojektia, jossa työpaikoilla pyrittiin käsittelemään työn ja perhe-elämän ongelmia taiteen keinoin. Esille nousivat perheväkivalta, työpaikkakiusaaminen ja tasa-arvokysymykset. Tämä suuntaus on entistä selvemmin havaittavissa myös nykyisissä TV-draamoissa. Useat niistä käsittelevät saman kaltaisia ongelmia ja teemoja, joskin varsin pintapuolisesti.

Kokoelman päättää kaksi artikkelia, jotka erittelevät "hiljaisen tiedon" mahdollisuutta ja merkitystä. Marjatta Bardy esittelee kirjallisuuden ja elokuvan tuottamia lapsikuvauksia, ja niiden antamaa kuvaa sosiaalistumisesta ja kasvamisesta yhteisön (täysivaltaiseksi) jäseneksi. Hannele Koivunen kertoo mitä on "hiljainen tieto", formuloimaton, nonverbaalinen tieto, "eksplisiittisen tiedon" perustana ja miten se suhtautuu luovuuteen. Molemmat kartoittavat inhimillistä kokemusta ja niitä ongelmia, joihin sosiaalisissa suhteissamme törmäämme.

Bardyn toimittama teos asettaa perustavia kysymyksiä taiteen ja tieteen, ihmisen ja yhteisön välisistä suhteista, ja jatkaa jo kauan käynnissä ollutta keskustelua taiteen (sosiaalisesta) merkityksestä, mutta mitään systemaattisia vastauksia se ei anna. Kulttuuriradikaalilla 1960-luvulla näistä kysymyksistä keskusteltiin tavattoman kiihkeästi. Tuliko taiteen osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ideologiseen taisteluun, arvomaailman muodostukseen ja eettisten kysymysten ratkaisemiseen ja miten? Tuolloista kulttuuriradikalismin taidekäsitystä leimaakin osallistuvuus, kantaaottavuus ja informatiivisuus. Taiteen tuli välittää meille jotakin yhteiskunnallisesta todellisuudesta ja kehityksestä, jota kohti se suuntautui, auttaa "meitä orientoitumaan muuttuvassa maailmassa" kuten Pentti Saarikoski asian ilmaisi. Monet Bardyn toimittamassa teoksessa esille tuodut näkemykset artikuloitiin jo tuolloin. Esimerkiksi Kari Aronpuron "Terveydeksi" -kokoelmassa (1966) runous nähdään sosiaalisesti ja kielellisesti ammattislangeihin pirstoutuneen yhteiskunnan ja eri intressiryhmien yhteisenä, kaikkien ymmärtämänä viestintäkoodina, joka puolustaa elämälle tärkeitä arvoja. Sitä se ei vielä ole, mutta keskustelua kannattaa jatkaa.