Idän jättiläisen historiasta diplomaatin silmin

Entinen suurlähettiläs Arto Mansala avaa kirjassaan kiintoisan näkymän Kiinan kansantasavallan alkuvuosikymmeniin sekä Suomen ja Kiinan suhteiden historiaan ja omaan lähettiläsaikaansa, jolloin hän hoiti yhteyksiä myös Pohjois-Koreaan. Kirja on ilmestynyt sopivasti 2020, jolloin tulee kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun Suomi tunnusti Kiinan kansantasavallan ja solmi diplomaattisuhteet sen kanssa.

Mansala, Arto: Asemapaikkana Peking: Suomen ja Kiinan kansantasavallan suhteiden neljästä ensimmäisestä vuosikymmenestä sekä tehtävästä Pohjois-Koreassa. Siltala , 2020. 278 sivua. ISBN 978-952-234-677-3.

Pitkän diplomaattiuran tehnyt Arto Mansala (s. 1941) työskenteli ulkoministeriön palveluksessa yli 40 vuotta ja toimi eri tehtävissä Suomen lähetystöissä useissa maissa. Suurlähettiläänä hän toimi Budapestissä vuosina 1985–1989, Pekingissä 1989–1992, Moskovassa 1993–1996 sekä Bonnissa ja Berliinissä 1996–2001. Suomeen palattuaan hän toimi ulkoministeriössä mm. valtiosihteerinä vuosina 2003–2006.

Ulkomailla vietetyt vuodet ovat antaneet Mansalalle paljon aiheita muistelemiseen ja muuhun kirjalliseen työhön. Jo Saksassa toimiessaan hän kirjoitti Rudolf Hrbeckin ja Jean-Paul Pikaperin kanssa julkaisun Deutschland und Europa: Positionen, Perzeptionen und Perspektiven (1999) Bonnin yliopiston ZEI Discussion Papers -sarjaan. Hänen oman artikkelinsa otsikko on ”Finnland, Deutschland und EU-Vorsitz”. Vuonna 2003 Mansala toimitti Juhani Suomen kanssa herkullisen teoksen Suomalainen diplomaatti: Muotokuvia muistista ja arkistojen kätköistä (2003), jossa analysoidaan 23 diplomaatin toimintaa ja henkilöä varsin kriittisesti. Moskovassa vietetyistä vuosista syntyi vuonna 2015 yli 500-sivuinen kirja, Kohti kaaoksen pitkää yötä: Kolme kautta Moskovassa, joka valaisee Neuvostoliiton hajoamista ja Venäjän kivuliasta alkutaivalta suomalaisesta näkökulmasta.

Pekingin vuodet ovat saaneet Mansalan kirjoittamaan Kiinan kansantasavallan historiasta ja maassa viettämästään suurlähettiläsajasta huomattavasti suppeamman, mutta yhtä kiinnostavan teoksen Asemapaikkana Peking: Suomen ja Kiinan kansantasavallan suhteiden neljästä ensimmäisestä vuosikymmenestä sekä tehtävästä Pohjois-Koreassa. Kiinan osuus käsittää 200 sivua (9 lukua) ja Pohjois-Korean osuus 40 sivua (1 luvun).

Asemapaikkana Peking kattaa Kiinan kansantasavallan historiasta neljä ensimmäistä vuosikymmentä, joihin mahtui Kiinan ja Suomen välisissä suhteissa niin kohokohtia ja saavutuksia kuin vastoinkäymisiäkin. Mansala kertoo suomalaisten tapaamisista Mao Zedongin (1893–1976), Zhou Enlain (1898–1976) ja Deng Xiaopingin (1904–1997) kanssa sekä siitä, miten kiinalaiset näkivät Suomen ulkopolitiikan kylmän sodan aikana ja jälkeen. Myös Kiinan suhteiden kehitys Neuvostoliittoon ja Yhdysvaltoihin oli tärkeää seurattavaa, sillä Washingtonin, Pekingin ja Moskovan valtapeli vaikutti myös Suomen ja Kiinan suhteisiin. Kylmän sodan keskellä Suomen liikkumavara oli kapea sekä länteen että Kiinaan. Teoksen jälkisanoissa Mansala tiivistää Suomen ja Kiinan suhteiden kehityksen viiteen sivuun sekä luonnehtii muutamalla sanalla nykyistä Kiinan johtajaa Xi Jinpingiä, jolla on ”luontaista arvovaltaa, omanarvontuntoa ja tietoisuutta omasta asemastaan”.

Kolmisenkymmentä valokuvaa kirjan kuvaliitteessä täydentävät tekstiä. Osa niistä on virallisia pönötyskuvia ja osa rennompia, laadultaan vaihtelevia otoksia. Kuvia on saatu mm. Museovirastosta, Tasavallan presidentin kansliasta, Pjongjangin kaupallisesta osastosta kuten myös muutamien järjestöjen, aikaisempien suurlähettiläiden ja muiden yksityishenkilöiden sekä Mansalan omasta arkistosta. Kuvatekstit vaihtelevat paljon. Niiden informatiivisuuteen olisi kannattanut panostaa huolellisesti, sillä kaikki lukijat vilkaisevat ne, vaikkeivät koko kirjaa lukisikaan.

Mao Zedong ilmoittaa Kiinan kansantasavallan perustamisesta 1.10.1949.

Mansala käyttää lähteinään mm. edeltäjiensä laatimia raportteja. Viitteitä kirjassa ei ole, mutta henkilöhakemisto on. Kuvatessaan kollegoittensa poliittisia näkemyksiä, asioihin perehtymistä, aktiivisuutta tai henkilökohtaisia ongelmia kirjoittaja ei säästele sanojaan – kuten ei tee Moskovan aikojaan kuvaavassa kirjassakaan. Hän uskaltaa sanoa, kuka juo liikaa, kenen nimitys oli iso virhe tai kuka käytti raportoidessaan oikoteitä. Omasta Pekingin ajastaan hän ei esitä kokonaisarviota, mutta toteaa Suomen ja Kiinan suhteiden virkistyneen hänen viimeisenä palveluvuotenaan. Mansala hyödyntää lähteinään myös tekemiään haastatteluja, jotka pakottivat hänet pohtimaan haastattelujen luotettavuutta historiallisina lähteinä. Muistitiedon käyttö onkin metodologisesti ja epistemologisesti kiintoisaa, joten olisin suonut kirjoittajan pohtivan sitä pelkkää toteamusta enemmän.

Kiinan ja Pohjois-Korean menneisiin vuosikymmeniin perehtymättömälle Mansalan teos on kuin jännityskertomus, ja historian käänteistä perillä olevallekin se avaa diplomaattien työn kiemuroita. Näitä riittää, kun lähettiläät avustajineen tekevät kohteliaisuuskäyntejä, vääntävät kättä neuvotteluissa sekä hiovat julkilausumia ja sopimuksia vastapuolen kanssa. Varsin kiinnostavia ovat tekijän valitsemat sitaatit edeltäjiensä laatimista raporteista, joita tavalliset kansalaiset eivät yleensä näe.

Suomi ensimmäisten joukossa solmimassa suhteita

Kiinan kansantasavallan ajan taustaksi Mansala kertoo aluksi lyhyesti Suomen Kiinan-suhteista Ruotsin ja Venäjän aikana sekä itsenäisen Suomen ja Kiinan tasavallan diplomaattisista suhteista vuoteen 1944, jolloin yhteydet katkesivat Moskovan välirauhansopimuksen allekirjoituksen myötä. Varsinainen tarina alkaa siitä, kun Mao Zedong perustaa Kiinan kansantasavallan 1.10.1949 ja ilmoittaa olevansa valmis solmimaan suhteet ”jokaiseen vieraaseen hallitukseen, joka on halukas noudattamaan tasa-arvoisuuden, keskinäisen edun ja suvereenisuuden vaatimusta”.

Eräiden kömmähdysten takia Suomen hallitus ja presidentti saivat tiedon asiasta vasta tammikuun alussa, mutta äärivasemmiston painostaessa Suomi ehätti tunnustamaan Kiinan kansantasavallan 13.1.1950 ensimmäisten maiden joukossa. Vain Ruotsi, Tanska ja Sveitsi ehtivät edelle; Norja liittyi joukkoon vuotta myöhemmin. Syyskuussa Suomi solmi Kiinan kanssa diplomaattiset suhteet. Tukholman suurlähettiläs Geng Biao (1909–2000 ) sai hoitaakseen suhteet Suomeenkin, ja Suomi nimitti ensimmäiseksi Kiinan lähettilääksi Hugo Valvanteen (1894–1961). Tämä hoiti yhteyksiä Kiinaan New Delhistä käsin, kunnes Pekingin lähetystö perustettiin 1952. Valvanne tunsi Aasian asiat hyvin, sillä hän oli toiminut jo vuosina 1933–1939 Tokiossa ja käynyt sieltä käsin myös Kiinassa.

Kesäkuussa 1950 syttyneen Korean sodan vuoksi Kiinan ja Korean tilanteen arvioiminen oli Suomenkin kannalta tärkeää, sillä selkkaukseen osallistuivat sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat. Sodan päätyttyä 1953 Pekingin edustustosta tuli Suomen ykköslähetystö Aasiassa, ja vuonna 1955 siitä tuli suurlähetystö. Vuonna 1954 sinne saatiin ensimmäinen kiinan kieltä taitava virkailija, Lilli Paatero. Oma kielenkääntäjä, Annikki Arponen, saatiin vasta 1983.

Suomen Pekingin lähetystön avautuessa kesällä 1952 Pekingissä oli 21 muulla maalla edustusto. Pohjoismaat, Sveitsi, Itävalta, Iso-Britannia ja sitoutumattomat kehitysmaat kuuluivat yhteen ryhmään ja toiseen kuului Neuvostoliitto muiden kommunistimaiden kanssa. Arto Mansala oli kahdeksas mies hoitamassa Suomen Kiinan lähettilään tehtävää. Hänen kaudellaan Pekingissä oli jo 120 edustustoa. Kaipasin kirjaan luetteloa Suomen Kiinan lähettiläistä ja suurlähettiläistä palveluvuosineen sekä Kiinan ja koko itäisen Aasian karttaa, sillä tekstissä mainitaan tuon tuostakin lähettiläitä ja maantieteellisiä paikkoja.

Lähetystön tehtäväkentältä

Suomen ja Kiinan suhteiden kehittäminen oli edustuston kannalta keskeistä, mutta alusta lähtien oli seurattava myös Kiinan sisäisiä tapahtumia, ulkopolitiikkaa ja kansainvälistä asemaa sekä Moskovan ja Pekingin välien kehittymistä. Heti alkuun kävi selväksi, että esimerkiksi Tiibetin kuuluminen Kiinalle ja Taiwanin liittäminen Kiinaan olivat maan ”sisäisiä” asioita, joihin ulkopuolisilla ei ollut puuttumista. Kulttuurin ja kaupan alalla yhteistyö pääsi vauhdilla alkuun. Vuonna 1951 perustettu Suomi-Kiina-seura oli kanssakäymisessä hyvin aktiivinen. Järjestettiin Kiina-viikkoja, kielikursseja, taidenäyttelyitä ja matkoja, käännettiin kirjallisuutta sekä lähetettiin näyttelijöitä ynnä teatteri- ja oopperaryhmiä Kiinaan. Kulttuurivaltuuskunnat, nuoriso-, opiskelija- ja lehtimiesdelegaatiot vierailivat Kiinassa ja asiantuntijat solmivat kontakteja.

Kiinan kansantasavallan näyttely. Väinö Kannisto, Helsingin kaupunginmuseo, 1954.

Kauppaa käytiin ensin Suomen, Kiinan ja Neuvostoliiton kesken kolmikantajärjestelyllä niin, että Kiinan viennin vastineeksi saatiin tavaratoimituksia Neuvostoliitosta. Mutta jo 1953 Suomi – ensimmäisenä länsimaana – solmi kahdenvälisen kauppasopimuksen Kiinan kanssa. Kauppa oli kuten Neuvostoliitonkin kanssa clearing-kauppaa, jossa ei tehty rahansiirtoja. Suomesta vietiin paperi- ja metalliteollisuuden tuotteiden lisäksi laitteita. Kiinasta taas tuotiin maataloustuotteita, öljykasvien siemeniä, teetä ja puuöljyä. Korean sodan (1950–1953) aikana länsimaiden julistama kauppasaarto edellytti Suomelta, ettei mitään sotilaallisesti merkittäviä tuotteita viety Kiinaan.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus antoi alkuun Suomelle etulyöntiaseman muihin pohjoismaihin verrattuna, mutta Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko ja jyrkkä aatteellinen vastakkainasettelu kavensi pian Suomen liikkumavaraa Kiina-suhteissa, niin että jäimme jälkeen muista Pohjoismaista – jouduimmehan jatkuvasti huomioimaan Neuvostoliiton näkemykset sallitun rajoista suhteissamme muihinkin maihin.

1960-luvulla yhteistyö taantui, ja 1965 alkaneen kulttuurivallankumouksen seurauksena kauppavaihto supistui olemattomiin. Vallankumous eristi Kiinan muusta maailmasta pitkäksi aikaa. Suomi ei silti katkaissut diplomaattisia välejään, ja kulttuurisuhteita ylläpiti Suomi-Kiina-seura. Vuosina 1967–1970 Pekingistä Suomeen nimitettiin vain väliaikainen asiainhoitaja. 1970-luvun taitteessa kauppasuhteet alkoivat taas hitaasti elpyä, ja Kiinan avautumisen politiikan myötä kanssakäymisessä seurasi vuosikymmenen lopulta lähtien aktiivisempi vaihe. Neuvostoliiton suuntaan oli tärkeää korostaa kauppa- ja taloussuhteita aina, kun ministerit tai presidentti – Koivisto 1988 – vieraili Kiinassa.

Kaikkien länsimaiden Kiina-suhteet kärsivät kolauksen kesäkuun alussa 1989, kun Kiinan armeija kukisti Pekingissä Tiananmenin aukiolla väkivaltaisesti ”vallankumouksellisen kapinan”. Itse asiassa oli kyse kuukauden jatkuneista rauhallisista mielenosoituksista sekä istuma- ja nälkälakoista, joissa opiskelijat vaativat korruption ja inflaation torjumista. Mielenosoitusten aikaan mm. Suomen kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suominen ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatshov vierailivat Pekingissä. Mansala teki virkamatkansa keskellä ”vallankumouksellista kapinaa”.

Mansala Kiinassa

Ensimmäisen kerran Mansala matkusti Kiinaan syyskuussa 1968 ollessaan avustajana Moskovan suurlähetystössä, missä hän oli seurannut rajakiistojen ja eriävien poliittisten käsitysten aiheuttamaa Neuvostoliiton ja Kiinan välirikkoa ja vihanpitoa. Vierailun aikaan olot Kiinassa olivat kulttuurivallankumouksen jäljiltä epävakaat. Ulkomaiden edustustot oli leimattu ”vakoilijoiden pesäpaikoiksi” ja ulkomaalaiset ”muukalaispaholaisiksi”. Kiinalaiset suhtautuivat kaikkeen ulkomailta tulevaan torjuvasti. Kaupungissa vallitsi järjestys, mutta vierailija vaistosi pelon ja vihan ilmapiirin.

Toisen kerran Mansala vieraili Kiinassa kesäkuussa 1984. Silloin Mao Zedongin kuoleman jälkeinen valtataistelu oli jo tasoittunut ja kommunistipuolueen johtoon palannut Deng Xiaoping oli aloittanut uudistus- ja avautumispolitiikkansa, jonka tavoitteena oli Kiinan nostaminen maailman johtavaksi sosialistiseksi valtioksi. Mansala osallistui ulkoministeri Paavo Väyrysen seurueeseen, joka käväisi mm. maan muinaisessa pääkaupungissa Xianissa ihailemassa Qin-dynastian ensimmäisen keisarin terrakotta-armeijaa. Neuvostoliiton ja Kiinan välirikon vuoksi Suomen liikkumavara Kiinaan päin oli tuolloinkin kapea.

Kesäkuun 3. päivänä 1989 Mansala saapui Kiinaan kolmannen kerran tutustuakseen tulevaan asemapaikkaansa, kun hän oli siirtymässä Budapestistä Pekingiin. Opiskelijoiden mielenosoitukset olivat jatkuneet eri puolilla maata jo useita kuukausia, mutta tilanne vaikutti rauhalliselta. Kukaan ei voinut aavistaa, että seuraavana yönä kansanarmeija tukahduttaisi Tiananmenin aukion rauhanomaiset mielenosoitukset väkivalloin. Suurlähetystön henkilöstö selvisi tapahtumista säikähdyksellä, vaikka vapautusarmeija tulitti erästä lähetystölle kuuluvaa asuntoa. Hötäkän keskellä Mansala joutui mukaan suurlähetystön järjestämään evakuointioperaatioon, jossa noin 600 Suomen kansalaista siirrettiin kotimaahan. Hänetkin evakuoitiin samalla ”tarpeettomana”. Tapahtumien jälkeen kaupungissa vallitsi pelon ilmapiiri ja yleinen epävarmuus.

Sotatila oli edelleen voimassa, kun Mansala aloitti lokakuussa 1989 Suomen Kiinan suurlähettiläänä. Hänen silmiinsä valtakunnan johto oli kuin ”gerontologisesta museosta”; johtajien mediaani-ikä oli 81 vuotta, ja heillä oli Mao-puvut yllään. Jo keväällä edustusto oli alkanut seurata tiiviisti Kiinan ihmisoikeusasioita, ja ne tulivat entistä tärkeämmiksi Tiananmenin aukion tapahtumien jälkeen.

Länsivaltojen edustajat nostivat ihmisoikeuskysymykset esille aina kiinalaisia tavatessaan. Kun kiinalaiset olivat 1990 valmiita niistä keskustelemaan, he huomauttivat heti Yhdysvalloissa tapahtuneista ihmisoikeuksien loukkauksista ja tivasivat suomalaisilta saamelaisten kohtelusta. Kiinalaisten mukaan perustarpeet, yhtenäisyys ja vakaus, olivat ensi sijalla, ja ihmisoikeudet tulivat vasta näiden jälkeen. Ihmisoikeuksia ei myöskään tullut sekoittaa vaatimuksiin monipuoluejärjestelmästä ja parlamentaarisesta demokratiasta. Kiinalaiset totesivat, että he kehittävät demokratiaa kaiken aikaa sanan-, kokoontumis- ja mielenosoitusvapauden osalta, mutta anarkia on pysyvä pannassa. Vapauksia sallittiin vain talouden, ei politiikan alalla, kun sosialismia kehitettiin kiinalaisin erityispiirtein.

Tiananmenin aukio 1988. Seuraavana vuonna armeija käskettiiin kukistamaan aukiolla olleet mielenosoitukset.

Taiwan ja Tiibet olivat Mansalan suurlähettiläsaikana Kiinan ”sisäisiä asioita”, mutta Hongkongin asema ei ollut vielä ajankohtainen kuten ei uiguuri-kysymyskään. Tätä osoittaa sekin, että tasavallan presidentin puoliso Tellervo Koivisto saattoi 1992 vierailla Luoteis-Kiinassa, Sinkiangissa ja uiguurien autonomisella alueella Mannerheimin jalanjäljissä.

Mansalan viimeisenä Pekingin vuonna 1992 Kiinan korkein johto näytti edelleen ”gerontologiselta museolta”: presidentti Yang Shankun oli 85-vuotias ja kommunistisen puolueen puheenjohtaja Deng Xiaoping 88-vuotias. Nuorempia oli kuitenkin jo nousemassa korkeisiin asemiin, sillä esimerkiksi pääministeri Li Peng ja varapääministeri Zhu Rongji olivat vasta (!) 64-vuotiaita ja vielä nuorempiakin voimia oli tulossa. Huipulla vallitsi itseluottamus ja optimismi. Maa oli Mansalan mukaan ”yksissä tuumin siirtymässä kohti markkinataloutta ja entistä enemmän osaksi maailmanlaajuista talousjärjestelmää”.

Itsevarmuutta uhkuvat naapurit

Ydinasevallaksi 1964 noussut Kiinan kansantasavalta oli varma mahdistaan jo Mao Zedongin aikana. Mao totesi, ettei Kiina aio hyökätä ketään vastaan, mutta jos ydinaseilla uhkaileva Yhdysvallat alkaisi pudotella pommejaan Shanghaihin ja Pekingiin, Kiina vastaisi ja pyyhkisi pois myös Amerikan silloiset johtajat. Hän luotti kiinalaisten elävään voimaan, jolla sota lopulta ratkaistaisiin. Maon aikana kiinalaisia oli 600 miljoonaa, joten sadan miljoonan tappamisen jälkeenkin jäisi jäljelle 500 miljoonaa, jotka jatkaisivat taistelua. ”Siksi tulemme lyömään ja voittamaan amerikkalaiset, mikäli he tunkeutuvat Kiinaan. Amerikka on viimeinen aggressiivinen pesäke maailmassa. Kun se on lyöty, maailmaan saadaan todellinen rauha,” mahtaili Mao. Yhä edelleen Kiina luottaa elävän voiman ylivoimaan, vaikkei maan nykyinen päämies Xi Jinping (s. 1953) uhoakaan Maon tavoin.

Maon uhon kaltaista pullistelua riitti myös Korean demokraattisessa kansantasavallassa, jonka ”suuri johtaja” Kim Il-sung perusti 1948 ja josta Mansala kirjoittaa teoksensa viimeisessä luvussa. Maa käsittää Korean niemimaasta sen osan, jota Neuvostoliitto miehitti toisen maailmansodan jälkeen. Yhdysvallat miehitti puolestaan niemimaan eteläosaa. Alusta lähtien Kim Il-sung halusi yhdistää Koreat, ja saavuttaakseen tavoitteensa hän hyökkäsi kesäkuussa 1950 ”vapauttamaan” Etelä-Korean. Samalla hän aloitti Korean sodan (1950–1953), jossa häntä tukivat Kiina ja Neuvostoliitto, etelää taas Yhdysvallat YK:n mandaatilla. Taisteluihin osallistui joukkoja muistakin maista. Sota päättyi aselepoon, mutta edelleen on rauha solmimatta ja Koreat yhdistämättä. Korean demokraattisessa kansantasavallassa vallitsi Kimin aikaan – ja vallitsee edelleenkin – viha japanilaisia ja yleensä ulkomaalaisia kohtaan; se juontaa juurensa japanilaisten miehitysaikaan (1910–1945), ja maan päävihollinen on edelleen Korean sodan vastapuoli, Yhdysvallat.

Suomi solmi diplomaattiset suhteet Koreoiden kanssa vuonna 1973 ja perusti 1974 Pjongjangiin Pekingin suurlähetystön alaisen osaston, jossa toimi kaupallinen sihteeri. Alkuun lähettiläiden raportit olivat toiveikkaita ja kertoivat ripeästi teollistuvasta, dynaamisesta ja itsenäisestä valtiosta, joka oli ”nousemassa raunioituneesta kehitysmaasta kohti Aasian oloissa harvinaista vaurautta”. Runsaine mineraali- ja vesivoimavaroineen Pohjois-Korea olikin vielä 1970-luvun alkuvuosina vauraampi kuin maatalousvaltainen Etelä-Korea, johon Suomen Tokion suurlähetystö hoiti suhteita.

Paljolti ulkomaisin lainarahoin Pohjois-Korea alkoi toteuttaa suurisuuntaisia hankkeita ja jakoi avokätisesti varoja asevoimille ja turvallisuusjärjestelmälle. Pjongjangiin rakennettiin mm. Aasian ensimmäinen metro, 150 000 katsojan stadion, 105-kerroksinen hotelli sekä valtava lentokenttä lähes olemattomalle lentoliikenteelle. Kaiken haluttiin olevan isompaa kuin muualla, mutta osa hankkeista jäi kesken. Suuren johtajan kunniaksi pystytettiin myös mahtipontisia muistomerkkejä, ja mallia henkilökultin rakentamiseen otettiin Maon Kiinasta ja Stalinin Neuvostoliitosta.

1970-luvun kuluessa Pohjois-Korean talous alkoi luisua alamäkeä, eikä laiminlyöty ja luonnonkatastrofien kiusaama maaseutu pystynyt ruokkimaan väestöä. Kansainväliset avustusjärjestöt sekä Kiina ja Neuvostoliitto toimittivat ruoka-apua. Neuvostoliitto, joka oli myöntänyt noin 40 prosenttia Pohjois-Korean lainoista, toimitti maahan myös aseita ja auttoi atomiaseen kehittelyssä, mutta 1990-luvulla ”asetti taloudellisen apunsa harkintaan” Kim Il-sungin järkytykseksi. Kiinasta tulikin sen jälkeen Pohjois-Korean ykköstukija.

Pohjois-Korean talouden surkea tila näkyi myös suhteissa Suomeen. 1960-luvun lopulla kuusi suomalaista suuryritystä toimitti maahan selluloosa- ja paperitehtaan, mutta sitä ei ole vieläkään maksettu. Hankkeen hinta nykyrahassa olisi Mansalan laskujen mukaan noin 100 000 000 euroa. Muutenkin pohjoiskorealaiset diplomaatit hoitivat asioita epäilyttävin tavoin – kävivät Helsingissä laitonta kauppaa verovapailla tuotteilla ja yrittivät lahjoa Johannes Virolaisen 5 000 dollarilla hänen ollessaan Parlamenttienvälisen liiton puheenjohtaja 1980-luvun alussa. Useita diplomaatteja jouduttiin silloin karkottamaan.

Suomen suhteet Pohjois-Koreaan ehtyivät 1980-luvulla, mutta tarkoin vartioituja ystävyysmatkoja Pjongjangiin järjestettiin edelleen ja äärivasemmistolaisten lehtien toimittajat pääsivät kaupunkiin. Jotkut jaksoivat innostua opiskelemaan myös Kim Il-sungin juche-aatetta, joka oli sekoitus marxismi-leninismiä, kunfutselaisuutta ja nationalismia. ”Valtionuskonnon” tarkoitus oli tukea suuren johtajan itsevaltiutta. Sillä ei ollut väliä, että ihmisoikeustilanne oli karu, kunhan kansalaisia valvottiin valppaasti.

Pohjois-Korea oli ulkomaalaisille diplomaateille ”poikkeuksellisen vaativa asemamaa”, eivätkä Suomen kaupalliset sihteerit viihtyneet siellä pitkään; joku lähti pois heti saavuttuaan, sinnikkäimmätkin kahden vuoden kuluttua. Myöskään Mansala ei tuntunut halukkaalta viipymään vierailuillaan pidempään kuin oli välttämätöntä – ei vaikka ulkomaalaisille oli juhlien ja vastaanottojen lisäksi tarjolla loistavaa sirkusta, golfin peluuta sekä fasaani- ja peurajahtia vauhdikkaasti kiitävän mersun takapenkiltä.

Käytyään Pjongjangissa jäähyväisvisiitillä 1992 Mansala totesi, että maa ”oli edelleen 1950-luvun ja Korean sodan jälkeisissä poikkeustilaa muistuttavissa oloissa, ja maassa vallitsi Stalinin aikainen komentotalous”. Kimin maailmankuva oli peräisin Japanin miehityksen vuosilta (1910–1945) ja kylmän sodan alkutaipaleelta. Mansala ei ollut varma, tajusiko 80-vuotias suuri johtaja lainkaan, kenet hän tapasi. Pari vuotta myöhemmin hän kuoli ja maan johtoon nousi hänen poikansa, ”rakas johtaja” Kim Jong-il. Suomen ja Pohjois-Korean suhteet näivettyivät edelleen niin, että Suomi sulki Pjongjangin toimipisteensä 1996, ja Pohjois-Korea sulki Helsingin suurlähetystönsä 1998, mutta suhteita hoidetaan nykyisin Suomen Soulin ja Pohjois-Korean Tukholman suurlähetystöstä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *