Identiteettimme hauras lujuus

W.G. Sebaldin esseeteokset ovat vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisen lukijakunnan sieluissa ja sydämissä. Tammen Keltaisessa kirjastossa on viime vuosina julkaistu tasaiseen tahtiin Oili Suomisen upeita suomennoksia 2001 julkaistusta Austerlitzista alkaen alunperin jo vuonna 1990 ilmestyneeseen Huimaukseen, joka myös on esseeromaani. Sebaldin esseeromaanien viehätys perustuu alakuloiseen proosatyyliin, joka koskettaa sielujamme ja erityisesti nykyisessä maailmantilanteessa, kun joudumme miettimään itseämme ja arvojamme: keitä olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa.  

Sebald, W.G.: Huimaus. Käännös: Oili Suominen. Schwindel. Gefühle (1990), 2011. 239 sivua. ISBN 978-951-31-5804-0.

Tuona marraskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1980 en kertaakaan poistunut huoneestani: tein muutaman muistiinpanon, ja ennen muuta annoin ajatusteni kiertää milloin yhä laajempia, milloin taas yhä pienempiä kehiä ja toisinaan vaivoin täydelliseen tyhjyyteen; minusta tuntui silloin, että pelkästään pohdiskelemalla ja mietiskelemällä voisi tappaa itsensä, sillä vaikka olin sulkenut ikkunat ja huone oli aika lämmin, raajani kävivät yhä vain kylmemmiksi ja jäykemmiksi, koska en hievahtanutkaan, ja kun kutsumani tarjoilija vihdoin tuli tuomaan punaviiniä ja voileipiä, tunsin jo makaavani haudassa tai vähintäänkin ruumislaudalla vainajana, joka on vielä sanoitta kiitollinen hänelle tuodusta virvokkeesta mutta ei enää kykene nauttimaan sitä. Aloin kuvitella, millaista olisi matkata harmaan laguunin poikki hautausmaasaarelle, Muranoon tai vielä kauemmas San Erasmoon tai Isola San Francesco del Desertoon keskelle Santa Caterinan kosteikkoja. (Huimaus, 63-64.)

Yllä olevassa lainauksessa W.G. Sebaldin (1944–2001) esseeromaanin kertoja kuvaa oleskeluaan marraskuussa vuonna 1980 Venetsiassa, jonne hän on saapunut Wienistä elätellen mielessään toivoa, että Venetsia auttaisi häntä tyhjyyden tunnossaan. Koko Manner-Eurooppaan suuntautuneen matkan tarkoitushan on auttaa Englannista lähtenyt matkalainen ”vaikean elämäntilanteen yli” – niin kuin kertoja kirjoittaa tarkentamatta koskaan, mikä tuo tilanne on, jokin erityinen ongelmatilanne vai epämääräinen alakuloisuus. Kehykset ovat siis myyttisessä etsintämatkatarinassa (quest-story), jossa ”vaikea elämäntilanne” ja suoranainen kärsiminen luovat mahdollisuuden matkaan, josta puolestaan tulee henkinen matka ja jonkin uuden identiteetin etsimisen matka.

Venetsiassa ollaan siis jo matkalla, varsinaisissa koettelemuksissa ja kärsimyksissä. Vierailun aluksi kertoja käy ajattamassa partansa veitsellä ja kuljeskelee sen jälkeen sumuisen ja sokkeloisen kaupungin kaduilla, ajelee vaporettossa ja panee merkille sen takapenkillä istuvan miehen, joka tuo hänen mieleensä kuin ilmetyn Baijerin Ludvig II:n. Myöhemmin hän istuskelee rantakadun baarissa lueskelemassa sanomalehtiä ja kirjoittamassa muistiinpanojaan ja selailee Grillparzerin matkapäiväkirjaa, jonka tekemät kuvaukset Venetsian mitättömyydestä ja erityisesti kammottavasta dogen palatsin möhkäleestä sopivat hänen omiinkin kielteisen puoleisiin tunnelmiinsa. Grillparzerista ja palatsista hänen mielensä johtuu kuitenkin Casanovan omaelämäkertaan, ja hän kuluttaakin kohtuullisesti aikaa kuvittelemalla tämän vankeutta lyijykammioiden helvetillisessä pätsissä, josta hän lopulta kuitenkin onnistuu pakenemaan tekemänsä ihmeellisen kalenteriennustuksen ansiosta. Outo ja ihmeellinen yhteensattuma – jollaisia Sebald kuvaa mielellään – on se, että kertoja panee merkille istuneensa baarissa, lähellä Dogen palatsia juuri viimeisenä päivänä lokakuuta eli täsmälleen Casanovan pakenemispäivän vuosipäivänä. Tämän ylimaallisen merkin tai jonkun muun seikan rohkaisemana kertoja jatkaa aktiivista matkailuaan ja lähtee keskiyöllä veneajelulle katselemaan merta ja tähtiä erään venetsialaisen astrofyysikon seurassa, joka hyvästelee hänet toivovansa näkevänsä tämän vielä kerran Jerusalemissa.

Seuraavana aamuna käy kuitenkin nopeasti ilmi, että Venetsian vierailu alkaa muistuttaa Wieniä – ja että kertoja on tosiaan pohdiskelemalla ja mietiskelemällä lähinnä vaarassa tappaa itsensä. Tunnusteltuaan hetken sängyllä maatessaan Venetsian erityistä ”valkoista hiljaisuutta” hämärät mielikuvat ja muistot valtaavat kertojan mielen siinä määrin, että hän jähmettyy hotellihuoneeseensa liikkumattomaksi niin kuin tekisi kuolemaa. Tilannetta ei tee helpommaksi, että on pyhäinpäivä eli vainajienpäivä, ja lopulta kertoja vaipuu jonkinlaiseen apatian ja katatonian kaltaiseen tilaan, vajoten vähitellen kokonaan omaan liikkumattomuuteensa. Mutta juuri silloin tapahtui jotain arvaamatonta; kertojan mieli alkaa liikkua, hän alkaa kuvitella, ja hänen mielensä alkavat täyttää kuvat Venetsian lähellä olevista hautausmaasaarista. Ne taas johtavat hänet uusiin mielentiloihin ja paikkoihin, lopulta myös seuraaviin kaupunkikohteisiin: Veronaan ja Innsbruckiin.

Sebald tekee taidetta täydellisestä liikkumattomuudesta.

Kärsimisen taidetta ja huimauksen pyörrettä

Jokainen ihminen voi luultavasti tunnistaa joitain Sebaldin kertojan kuvaamia tunnetiloja: saamattomuutta, passiivisuutta, alakuloa, lamaannusta, jäätymistä, jähmettymistä, kyvyttömyyttä tai haluttomuutta puhua ja tavata ketään, halua vetäytyä ja olla yksin, halua hellittää, päästää irti, häipyä ja haihtua näkymättömiin, muuttua vähitellen epämääräiseksi, sumuiseksi, rajattomaksi, ääriviivattomaksi, kuolla, tulla unohdetuksi, lopulta päästä pois, päästä lepoon ja rauhaan ihmisen osasta ja eksistenssistä, ikuisesta ahdistuksesta ja tuskasta ja kärsimyksestä. Moni meistä osaa ehkä kertoakin niistä. Harva meistä osaa kuitenkin kirjoittaa kompleksisesta ahdinkotilasta niin taitavasti kuin Sebald, joka ei pelkästään kuvaa kärsimystä, kirjoita siitä, vaan kirjoittaa kuin kärsivän ruumiinsa läpi tai sen kautta, elää ja hengittää tekstissä kärsivänä ja tuskaisena ruumiina.

Sebaldilla on toisin sanoen taito lukea ja ilmaista meille kertojan ajattelussa ja puheessa elämiseksi kutsuttavaa inhimillistä kärsimistä. (Tarkoitan: jos ei ole kärsinyt, ei ole elävä vaan pystyyn kuollut.) Sebaldin kuvauksen kohteena ei kuitenkaan ole mikään valmis tunnemöhkäle tai affektiivinen kategoria – esimerkiksi kärsimys tai masennus – vaan yksilöllinen ja ainutlaatuinen tila, jota hän ilmaisee omakohtaisesti ja nimeää sen ”huimaukseksi” (Schwindel). Saatamme oman kokemuksemme perusteella tunnistaa lukiessamme jotakin tuosta vertigon kaltaisesta uhkaavasta pyörteestä, jossa kiinteä maaperä tuntuu katoavan jalkojen alta ja tuntuu kuin joku vetäisi meitä hetteiselle maaperälle, suohon tai usvaan, jossa asioiden ja ilmiöiden rajat alkavat häälyä, eikä mikään enää tunnu varmalta ja pysyvältä – ei kirja jota olemme lukemassa, ei kirjailija jonka olemme luulleet tuntevamme, vähiten me itse, jos hiukkaakaan heittäydymme Sebaldin semanttiseen pyöritykseen.

Inhimillisen kärsimisen omakohtainen kuvaaminen johtaa pysyvien identiteettien ja muuttumattomien olemusten kyseenalaistamiseen – ei pelkästään teoriassa, vaan tekstin käytännössä. Ilmiön seurauksena ajan ja paikan koordinaatit näet sekoittuvat, varmat karttamerkit katoavat, ja lineaarisen historiakäsityksen viimeisetkin varmuudet menettävät merkityksensä. Enää ei voi olla varma, mikä oli ensin ja mikä sitten, mikä oli syy ja mikä seuraus, mitä ja missä mielessä on tapahtunut kenellekin – Sebaldin kertojalle, Stendhalille, Casanovalle, Grillparzerille, Kafkalle. Muistikuvien epäluotettavuudesta, muistojen sattumanvaraisuudesta ja suoranaisesta kuvitteellisuudesta – ja juuri siinä mielessä identiteettimme olennaisesta hauraudesta – tulee Huimauksessa kaikkia neljää kertomusta yhdistävä tarinasäie.

Sebald ajattelee ranskalaiskirjailija Stendhalin tavoin, että identiteettimme ei ole mikään pysyvä, varmojen ja kestävien muistikuvien päälle rakentuva minä-möhkäle, vaan hauras ja alati muuttuva elollinen organismi, elävä minä jota juuri muisteleminen pitää elossa ja eloisana. Sebald kulkee Huimauksessa siis lähellä Stendhalin omaelämäkerrassaan esittämää ajatusta identiteettimme olennaisesta fragmentaarisuudesta. Muuttumattomuus ja paikallaan pysyminen ovat mielen illuusioita; todellisuudessa kaikki elävä virtaa koko ajan. Vasta kuolema pysähdyttää liikkeen.

En kykene näkemään asioiden kokonaismuotoa, minulla on vain lapsenmuistini. Näen kuvia, muistan vaikutukset sydämessäni, mutta syiden ja muodon kohdalla tyhjyys. Jälleen kuin Pisan freskot, joista erottaa hyvin käsivarren, mutta sen vierellä oleva pala, joka esitti päätä, on pudonnut. Näen selväpiirteisten kuvien jatkumon, mutta vailla muuta muotoa kuin sen jonka ne saavat suhteessa minuun. Tai pikemmin: en näe tätä muotoa muutoin kun sen vaikutuksen muiston kautta. (Stendhal, Vie de Henri Brulard, 1890; suom. Päivi Kosonen)

Mitä enemmän kuvia menneisyydestä minulla on koossa, minä sanoin, sitä epätodennäköisemmältä minusta näyttää, että menneisyys on todella ollut niiden kuvien mukaista, sillä mikään menneisyydessä  ei ollut normaalia, enimmäkseen se oli naurettavaa, ja ellei naurettavaa niin sitten kauhistuttavaa (Huimaus, 190).

Niinpä kun kertoja kuvaa seitsemän vuoden kuluttua, vuonna 1987, uudelleen tekemäänsä matkaa Wienistä Venetsian kautta Veronaan, on hänen mahdotonta järjestää esitettyjä ja kuvattuja mielteitä selväpiirteisiin havaintojen ja muistojen kategorioihin: tämä on preesens-havainto, tämä taas eletty muisto.

Lukijan kannalta tilanne on samankaltainen. Samat yksityiskohdat tai kaltaiset kuvat toistuvat kertomuksesta toiseen niin että on mahdotonta tietää, mistä vaikutelma tai kuva on peräisin, onko kyseessä aito muisto vai kuviteltu muisto. Tilanne ei kuitenkaan ole paha, koska siitähän Sebaldin teoksen hienous juuri syntyy: väärin muistamisesta ja oikein muistamisesta, kärsimisestä ja alakulosta, liikkumattomuudesta ja tietämättömyydestä ja usvasta. Huimauksessa Sebald valjastaa kertojan ”vaikean elämäntilanteen” – yksinäisyyden, alakuloisuuden, uupumuksen, passivisuuden ja haluttomuuden – kuvittelemiselleen ja kirjoittamiselleen. Ilman alakuloa ei olisi koko teosta – ei myöskään sen huimaavaa vertigo-rakennetta, jossa kaikki on koko ajan valuvinaan usvaan ja hämärään, mutta joka kuitenkin pitää lukijan odotuksessa ja viehättävässä levottomuuden tilassa.

Sebaldin viehätys: toivo

W.G. Sebaldin esseeteokset ovat vakiinnuttaneet paikkansa suomalaisen lukijakunnan sieluissa ja sydämissä. Tammen Keltaisessa kirjastossa on viime vuosina julkaistu tasaiseen tahtiin Oili Suomisen upeita suomennoksia 2001 julkaistusta Austerlitzista alkaen alunperin jo vuonna 1990 ilmestyneeseen Huimaukseen, joka myös on esseeromaani. Kovin montaa vastaavaa, suurta lukijakuntaa yleisesti kiinnostavaa teosta ei edesmenneen kirjailijan tuotannosta enää löydy, ehkä kuitenkin Campo Santo (siis ystävyydenosoitus Stendhalille), jonka esseet toivottavasti saadaan ennemmin tai myöhemmin suomeksi.

Sebaldin esseeromaanien viehätys perustuu alakuloiseen proosatyyliin, joka koskettaa sielujamme ja erityisesti nykyisessä maailmantilanteessa, kun joudumme miettimään itseämme ja arvojamme: keitä olemme, mistä tulemme ja minne olemme menossa.

Sebaldilla on taito käsitellä tällaisiakin identiteettiin liittyviä kysymyksiä niin että kirjat puhuttelevat minua yhtä aikaa yksilönä ja eri yhteisöjen tai kollektiivien jäsenenä: yhtä hyvin eurooppalaisena, humanistina, kirjallisuudentutkijana kuin vaikkapa alakuloisuuteen taipuvaisena kävelyä ja hidasta junamatkustusta harrastavana matkantekijänä. Naislukijana hänessä puhuttelee minua ihmisyys – ei miehisyys tai maskuliinisuus, joilla ei edes ole oikeastaan mitään sijaa hänen kirjoissaan.

Matkustaminen ja kuljeskelu luovat Sebaldin teoksiin identiteetin etsimisen teeman ja rakenteen – ja juuri sitä kautta toivon ja valon pilkahduksen. Myyttisen quest-tarinan kehyksestä käsin paikoin sairaalloisuutta lähentelevä suru ja melankolisuus näyttäytyvät vain välttämättömiltä välivaiheilta jonkun uuden ja etsityn identiteetin tai tilanteen saavuttamiseksi. Huimauksessa syntyy vaikutelma, että kertojan on tosiaan poljettava paikallaan, kuljettava taas kerran samoja reittejä, oltava paikoillaan, liikkumatta, avattava mielensä liikkumattomuudelle; ainoastaan niin jokin uusi voi joskus olla mahdollinen. Ja sitä kautta kotiinpaluu voi olla mahdollinen. Meille eurooppalaisille!

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *