Ihanaa ajankuvaa ja romanttista vyörytystä

Ensimmäinen kotimainen romaani, vuonna 1840 ensimmäistä kertaa ilmestynyt Muratti (Murgrönan) on lukukokemuksena suorastaan hämmästyttävä. Ellen tietäisi teoksen ikää, en olisi voinut uskoa sitä niin vanhaksi. On todella sääli, että teos saatiin suomennettua ensimmäisen kerran vasta vuonna 2007, mutta toisaalta se on myös onni. Suomentaja Eeva-Liisa Järvinen nimittäin on tehnyt mahtavaa työtä, sillä kieli on sujuvaa ja nykyihmisen suuhun sopivaa, mutta silti kaunista ja ihanan vanhahtavaa.

Carstens, Fredrika Wilhelmina: Muratti. Käännös: Järvinen, Eeva-Liisa. Faros, 2007. 343 sivua. ISBN 978-952-99497-8-6.

Ensimmäinen kotimainen romaani, vuonna 1840 ensimmäistä kertaa ilmestynyt Muratti (Murgrönan) on lukukokemuksena suorastaan hämmästyttävä. Ellen tietäisi teoksen ikää, en olisi voinut uskoa sitä niin vanhaksi. On todella sääli, että teos saatiin suomennettua ensimmäisen kerran vasta vuonna 2007, mutta toisaalta se on myös onni. Suomentaja Eeva-Liisa Järvinen nimittäin on tehnyt mahtavaa työtä, sillä kieli on sujuvaa ja nykyihmisen suuhun sopivaa, mutta silti kaunista ja ihanan vanhahtavaa. Sekä Carstens että Järvinen ovat tehneet tarinaa huolella, ja hyvin tehdystä työstä ei voi muuta kuin nauttia.

Kielen kauneuden lisäksi kirjassa huumasi kerronnan aitous. Jonkin aikaa sitten luin Kaari Utrion uusimman, Turun palon ympärille sijoittuvan teoksen Ilkeät sisarpuolet. Nyt Muratin jälkeen tuo suunnilleen samoihin aikoihin sijoittuva tarina tuntuu paperinukkien liikuttelulta historian kuvakirjassa. Fredrika Wilhelmina Carstens kuvasi omaa aikaansa, ja vaikka hän ei nähtävästi Tukholmassa asunut tai aatelispiireissä liikkunut, hän kirjoitti elämästä sellaisena, kuin hän sen ympärillään näki. Kirjan päähenkilön Matildan arjesta lukiessa ei voi kuin viehättyä todentunnusta – tarinan henkilöt eivät ole ajastaan irrallisia paperinukkeja, vaan aitoja ihmishahmoja, jotka toimivat kuten ihmiset tuolloin toimivat. Samoin miljööt ovat kokonaisia ja luontevia, mutta kuitenkin ihmisten tavoin hämmästyttävän tuoreen tuntuisia. Lukiessa minua ihmetytti moneen otteeseen, onko mahdollista, että ihmiset ovat 160 vuotta sitten voineet käyttäytyä näin ”normaalisti” ja ovatko he asuneet näin ”normaaleissa” kodeissa. Pakko se on kuitenkin uskoa viimeistään siinä vaiheessa, kun tarkistaa jälleen kerran alkuperäisteoksen ilmestymisvuoden.

Muratti ei kuitenkaan ole missään nimessä nykyaikainen kertomus. Tarina kantaa omaa aikaansa mukanaan, ja se on tulvillaan menneen ajan charmia samaan tapaan kuin ihanat Jane Austenin kertomukset. Osa tarinaa on hurmaavan hidasta ja tarkkaa arkea, jossa päähenkilö Matilda tarkkailee ja analysoi kohtaamiaan ihmisiä melkein yhtä suorasukaisesti kuin Carstensin aikalainen Sara Wacklin kuvasi rakkaita oululaisiaan. Osa tarinaa puolestaan on hengästyttävää vyörytystä, jossa ihmiselämän tragediat ja toivottomat rakkaudet laukkaavat ohi juuri sellaisella paatoksella, jota romantiikan ajalta sopii odottaakin. Teos on siis monella tapaa aikansa lapsi ja siksi entistä nautittavampi lukukokemus.

Huonojakin puolia teoksesta löytyy. Huonoin on ehdottomasti Heidi Grönstrandin kirjoittama esipuhe, sillä se paljastaa aivan liikaa juonesta. Itseäni harmittaa suunnattomasti, että koko lukukokemuksen ajan tiesin, mitä odottaa. Olisin halunnut itse kokea ja keksiä suuren käänteen, joka muuttaa niin paljon. En tiedä, kuinka pitkään olisin tuota käännekohtaa saanut lukea, ennen kuin kauniisiin kiertoilmauksiin ja tunteikkaaseen kuvaukseen kätketyt faktat olisivat auenneet minulle. Esipuheen lukeneena tiesin, mitä odottaa, joten olin koko ajan edellä kirjan henkilöitä, enkä saanut elää noita hetkiä heidän kanssaan. Muutenkin esipuhe ei yltänyt kirjan tasolle, sillä esimerkiksi kieliasu ei ollut kauniin viimeisteltyä, ja teksti keskittyi pikemmin referoimaan tulevaa kuin taustoittamaan lukukokemusta. Tällainen teksti olisi paremmin palvellut tehtäväänsä jälkikirjoituksena kuin kirjan avaajana.

On selvää, että yli 150 vuotta vanha teos kaipaa selitysosiota, joten en olisi esipuhetta kokonaisuudessaan hylännyt. Enemmänkin olisin kaivannut taustatietoa, joilla ymmärtää vanhaa tekstiä. Esimerkiksi Carstens käyttää osasta henkilöitä ja paikkoja pelkkiä alkukirjaimia, ja joitain hahmoja hän jopa toisinaan kutsuu koko nimellä, joskus alkukirjaimilla. Esipuheen mukaan tapahtumapaikkana on Tukholma, mutta Carstens merkkaa kaupunkia pelkällä kirjaimella N. Tiedän, että nimien jättäminen mainitsematta on tavallista aikakauden kirjallisuudessa, mutta olisin halunnut tietää, millä perusteella on kyse juuri Tukholmasta ja mitä alkukirjainten käyttö aikalaisille merkitsi ja kertoi. Samoin monet ranskankieliset huudahdukset jäivät kieltä taitamattomana itselleni hämäriksi, kun taas kirjan aikalaisyleisölle ne lienevät olleen tuttuja. Muutamat muutkin vastaavat kohdat olisivat kaivanneet selventävää loppunoottia, jotka olisivat päästäneet nykylukijan lähemmäs 1800-luvun alkupuolen tekstiä.

Pienistä toimitukseen liittyvistä puutteistaan huolimatta Muratti on upein lukukokemus aikoihin. Fredrika Wilhelmina Carstens on luonut omaan aikaansa sidotun tarinan, mutta Eeva-Liisa Järvisen ja Faros-Kustannuksen avulla se on onneksi nykylukijankin saavutettavissa. Nautiskelin kertomuksesta ensimmäisestä sivusta alkaen ja viimeisen kolmanneksen suorastaan ahmin – en pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni, vaikka kello oli pyörähtänyt aamuyön puolelle. Viimeisen sivun jälkeen hymyilin tyytyväisenä, mutta surkuttelin sitä, että olin jo lukenut sen ainoan kirjan, jonka Carstens julkaisi. Samaa kokemusta voin suositella kaikille, mutta yhden ohjeen annan: Jos haluatte antaa tarinan kertoa itse itsensä, älkää lukeko esipuhetta, älkää ainakaan sivuja 11-12!

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *