Ihminen on sitä mitä hän syö?

Nykyään maailman ihmisistä 1,6 miljardia on ylipainoisia tai liikalihavia, yli 230 miljoonalla on diabetes ja yli 1,5 miljoonalla korkea verenpaine. Nämä ongelmat ovat moninkertaistuneet muutamassa vuosikymmenessä. Barry Popkin, amerikkalainen ravitsemustieteen professori, on tutkinut ravinto- ja liikuntatottumusten vaikutusta terveyteen ei puolilla maailmaa jo usean vuosikymmenen ajan. Yleistajuisessa teoksessaan Läski maailma hän osoittaa tutkimustensa pohjalta havaitsemiaan syitä, jotka ovat johtaneet liikalihavuuden räjähdysmäiseen ja vääjäämättömältä näyttävään kasvuun ja esittelee lihavuuden vakavia seurauksia.  

Popkin, Barry: Läski maailma. Villitykset, trendit, suositukset ja tuotteet, jotka tekevät ihmisestä lihavan [The World Is Fat]. Käännös: Petri Stenman. Like Kustannus Oy, 2011. 286 sivua. ISBN 978-952-01-0394-1.

Popkin tarkastelee pitkittäistutkimuksissaan paitsi amerikkalaisten myös kiinalaisten ja venäläisten ravintotottumusten, ruokavalion, aktiviteettien, yhteisöjen, ansiotulojen ym. muutosta ja niiden vaikutusta liikalihavuuden kasvuun. Sydäntautikuolemat ja erilaiset syövät lisääntyvät jatkuvasti. Astma, korkea verenpaine, ja univaikeudet liittyvät niin ikään liikalihavuuteen. Barry Popkinin mukaan kyse on pandemiasta, joka leviää yhä kiihtyvällä vauhdilla. Olisiko se ehkäistävissä?

Yhteiskunnan ja ruokavalion muutokset

 Teollisen vallankumouksen myötä ruokavalio monipuolistui, mutta yhteiskunta eriarvoistui: eläinproteiinin ja -rasvan määrä nousi, kuitujen saanti laski ja rintaruokinta väheni. Kaupungeissa ja slummeissa juomaveden laatu oli huono: lapset alkoivat kärsiä uusista ruokavalio-ongelmista, kuten kolibakteerin aiheuttamasta ripulista, kasvun hidastumisesta ja vakavasta aliravitsemuksesta. Myös sydäntaudit ja syöpä lisääntyivät. Vaikka liikalihavuus on kasvanut ripeästi, on aliravittuja ihmisiä maailmassa edelleen 800 miljoonaa – eikä määrä ole merkittävästi vähenemässä.

Popkin selittää myös yhdysvaltalaisen viljelyjärjestelmän muuttumista hallituksen myöntämien tukiaisten maksamisten myötä. Viljelijöiden kannattaa viljellä vain niitä kasveja, joita tuetaan, kuten maissia ja soijapapuja sekä vehnää – jotka puolestaan pyörittävät Yhdysvaltain naudanliha- ja siipikarjateollisuutta. Hedelmien ja vihannesten hinnat ovat puolestaan koko ajan kohonneet. Sokerin rooli on Popkinin mukaan maailmanhistoriassa ollut aina merkittävä: 1600-luvun maa-alueiden hallinnan kiistat ovat seurausta mausteiden, sokerin ja sen johdannaisten rommi- ja melassikaupan ympärille; näillä oli avainrooli myös Amerikan vallankumouksessa ja orjakaupassa.

Ihminen on kehittänyt mieltymyksen makeaan evoluution tuloksena. Se myös vaikuttaa samoihin aivojen reseptoreihin kuin tupakka, alkoholi ja kokaiinikin, ja serotoniinin tuotanto lisääntyy. Serotoniinin puolestaan uskotaan olevan tärkeää mielialan, unen, seksuaalisuuden ja ruokahalun säätelyssä. Mieltymys on säilynyt, ja jo pienet vauvat on helppo totuttaa makeaan – kuten tehtiin Suomessakin vielä 1960–1970-luvuilla tarjoamalla heille sokeri- tai hunajavettä.

Super Size Me

Popkin käyttää esimerkkiaineistonaan omaa amerikkalaista lapsuudenperhettään, amerikkalaista nykyperhettä sekä meksikolaista Yhdysvaltoihin muuttanutta perhettä ja intialaista perhettä valottaessaan ruokailutottumisten muutoksia. Tutkimusaineiston valossa näyttää siltä, että ihmisten aterioiden energiapitoisuus ei ole muuttunut kovin paljon, mutta välipalojen kohdalla se on rajusti kasvanut. Myös alkoholijuomien kulutus on kasvanut huomattavasti.

Keskiverto amerikkalainen aikuinen nauttii nykyään viikonloppuisin eli perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin 115 kaloria enemmän päivässä kuin viikolla. Popkin mainitsee myös Morgan Spurlockin ohjaaman Super Size Me -elokuvan tulevan lähelle totuutta, vaikkakin liioitellusti. Pikaruoka- ja valmisruokateollisuus lähti 1980- ja 1990-luvuilla suurentamaan annoskokoja, ja ihmiset alkoivat syödä yhä suurempia kalorimääriä.

Elintarviketeollisuus tai pikaruokaravintolat eivät Popkininkaan mielestä ole yksin syyllisiä. Monet suuret yhtiöt ovat tehneet töitä myös saadakseen tuotteensa terveellisemmiksi. Mielenkiintoista on, etteivät yhtiöt uskalla kertoa muutoksista asiakkailleen, koska pelkäävät, että tuotteita lakataan ostamasta. Esimerkiksi Danone vähensi makeutettujen vesiensä sokeripitoisuutta 20–40 prosenttia, mutta salaa. Usea elintarvikeyhtiö pyrkiikin tekemään tuotteistaan terveellisempiä, mutta tämä ei riitä. Lisäksi alalla vallitseva kilpailu eri yritysten välillä vaikuttaa siihen, etteivät ne toimi yhteistyössä terveyden eteen.

Tunnettu brittiläinen kokki Jamie Oliver on tehnyt työtä myös amerikkalaisen kouluruokailun terveellistämiseksi tekemällä ruoan huonosta laadusta julkista ja vetoamalla vanhempiin. Yksittäisen ihmisen on vaikea kuitenkin vaikuttaa, niin kauan kuin elintarviketeollisuuden näkemykset ruoasta eivät muutu terveellisempään suuntaan eikä se noudata WHO:n suosituksia esimerkiksi sokerin suhteen. Sisareni, joka muutti USA:han ja työskentelee päiväkodissa, sai osakseen tyrmistystä, kun hän ehdotti, että aamiaiseksi keksien ja maidon sijaan tarjoiltaisiin puuroa, kuten suomalaisissa päiväkodeissa on (onneksi) edelleen tapana.

 Kuinka suuriksi voimme kasvaa?

 Popkin pohtii myös, mitä yksittäiset ihmiset voivat tehdä. Hän kannustaa ihmisiä omilla valinnoillaan vaikuttamaan omaan terveyteensä: virvoitusjuomien kulutusta voi vähentää, samoin kuin oluen, viinin ja suklaan.  Hän kehottaa myös jättämään huomiotta ruokavillitykset, kuten esimerkiksi superfoodin, ja tarkkailemaan kokonaiskalorimäärää. Lapsille pitäisi tarjota terveellistä ruokaa ja kannustaa lapsia vilkkaisiin leikkeihin. Popkinin mukaan meidän olisi ymmärrettävä, että käsityksemme siitä, kuinka paljon on liian paljon, on muuttunut huonompaan suuntaan. Popkin sanoo, että ”salaisuus ei olekaan siinä, kuinka kehitys ja modernisaatio keskeytetään, vaan siinä, kuin elämisen, syömisen ja juomisen tavat sopeutetaan siten, että muutoksista voidaan hyötyä – eikä jäädä niiden jalkoihin” (s. 127).

Pekka Puskan jälkisanoissaan esittelemät kehityslinjat Suomen liikalihavuuden kasvusta ovat hyvin samankaltainen kuin globaalisti: ns. Finriski-väestötutkimuksen perusteella nähdään, että ylipaino on merkittävästi yleistynyt 1980-luvulta 2000-luvun lopulle tultaessa. Naiset ovat ylipainoisempia kuin miehet. Painoindeksin muutos on kuitenkin miehillä suurempi kuin naisilla. Ylipainoisten nuorten osuus on kolminkertaistunut. Ylipaino kytkeytyy suhteelliseen köyhyyteen, ja Suomessa erityisesti naisilla matalaan koulutustasoon. Terveysvaikutukset ovat selkeästi nähtävissä: diabetes ja monet muut terveysongelmat yhdessä alkoholin käytön kasvun kautta mm. maksakirroosikuolemat ovat lisääntyneet.

Puskan mukaan elinympäristömme on muuttunut ”obesitogeeniseksi” eli lihavuutta aiheuttavaksi. Hänen ”lääkkeensä” ovat hyvin samankaltaiset kuin Popkinkin: tarvitaan muutosta niin elintarviketeollisuudessa, kaupan alalla, kouluissa, kodeissa sekä työpaikoilla; myös kaupunkisuunnittelulla olisi suuri merkitys. Molempien tutkijoiden näkemyksen mukaan kyse on kiihtyvästä sairaudesta, jonka monet seuraukset olisivat estettävissä.

Teos on tärkeä puheenvuoro, mutta keinot eivät muuten kuin yksittäisen ihmisen kohdalla ole kovin konkreettisia. Elintarviketeollisuus tuskin kovin helposti muuttaa toimintatapojaan, kuten Popkinin omatkin esimerkit osoittavat. Vaikka liikalihavuuteen nähdään monia eri syitä, suurimpana juuri yhteiskunnan muuttuminen, avaimet yksittäisellä ihmisellä terveelliseen elämään ovat hänen omissa käsissään. Vaikka valinta on vaikeaa, se on kuitenkin mahdollista. Huolimatta siitä, mitä elintarviketeollisuus ja media meille yrittää tyrkyttää, voimme valita itse – ja kantaa vastuun myös omien lastemme valinnoista, mikä on mielestäni kirjan tärkein sanoma.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *