Alkaneen vuosituhannen alussa virisi Suomessa, niin kuin muuallakin Euroopassa vilkas keskustelu kulttuuriympäristöstä. Taustalla lienee ollut jonkinasteinen kyllästyminen siihen, että ihmisen elinympäristöön kohdistunut mielenkiinto oli edellisenä parina vuosikymmenenä ollut pääsääntöisesti keskustelua ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, luonnon monimuotoisuudesta, biodiversiteetistä, ja siihen kohdistuvista uhista. Ihmisen toimenpiteet olivat jatkuvasti supistaneet ”alkuperäisen ja koskemattoman” luonnon esiintymisalueita ja samalla asutuksen leviäminen ja luonnonnautinta ja alueiden valjastaminen hyötykäyttöön olivat uhkaamassa eri eläinlajien mahdollisuuksia olemassaoloon. Tämän päivän epätoivosta ilmastonmuutoksen suhteen sen sijaan ei vielä ollut kuin orasta aavistus.

Luonto ja kulttuuri

Biodiversiteetin rinnalle alkoi varovaisesti nousta käsite kulttuuridiversiteetti. Ensi vaiheessa sillä käsitettiin erilaisia ihmiskunnan rinnakkain ja lomittain esiintyviä kulttuureita, osakulttuureita ja alakulttuureita, mutta sittemmin tarkentui myös ja erityisesti ympäristökäsitteeseen soveltaen ihmisen jälkiä luonnossa merkitsevä käsite kulttuuriympäristö. Asetettiin rinnakkain luonnonympäristö ja kulttuuriympäristö, joista jälkimmäinen oli tavallaan alistetussa asemassa, koska sillä käsitettiin jotain, joka hävitti edellisen. Hiljalleen kuitenkin nähtiin kulttuuriympäristö omana itseisarvoisena ilmiönä selittämässä ihmiskulttuurin vaikutusta ympäristöön.

Itse asiassa maapallollamme on kovin vähän alueita, joissa ihmisen toiminta ei näkyisi – koskemattomat metsät, kaukaiset autiomaat ja merenulapat, etäiset vuoret, napamantereen ikuinen talvi ja tundran laakeus. Mutta nämäkin luonnonympäristöt muuttuvat kulttuuriympäristöiksi silloin, kun näemme sademetsän alkuperäisasukkaan hankkimassa ravintoaan, laivan vanaveden kirjovan ulappaa, vuorikiipeilijän huiputtavan korkeudet, dokumenttikuvaajan ikuistamassa keisaripingviinejä, nenetsin muuttavan kesäpaikalleen. Tai viimeistään Finnairin jättävän savujälkensä pohjoisnavan yläpuolelle. Näistä luonto selviää ja palautuu omilleen, mutta ihmisen pysyvästä toiminnasta jää ikuinen jälki. Luonto muuttuu kulttuuriksi.

Mielenkiintoista on ihmisen ja luonnon välinen kamppailu. ”Puhtaan” luonnonympäristön itseisarvo tunnustetaan, mutta varauksella suhtaudumme siihen, että luonto palautuu ihmisen toiminnan jälkeen ennalleen. Ottaa omansa takaisin. Perustamme saaristoon kesäleirejä, joilla ”ennallistetaan” vanhat laidunhaat, etteivät ne laiduntamisen päätyttyä pusikoidu ja muutu kulttuurimaisemasta luonnonmaisemaksi. Pyrimme pitämään tuottamattomatkin vainiot vainioina, ettei luonto lähde niitä luontaisesti metsittämään. Mutta emme kuitenkaan palauta vanhoja kuivattuja järviä ennalleen, koska olemme tottuneet järvettömään maaseutumaisemaan. Olemme siirtyneet luonnonsuojelusta maisemansuojeluun. Määritämme, mikä on oikea perinnemaisema, millainen sen missäkin kuuluu olla ja mihin etnografiseen preesensiin se ajoittuu. Ja sellaisena me sen haluamme nähdä ja toistenkin näkevän. Myös uuden sukupolven.

Kulttuuriperintö

Nämä maisemat, ihmisen ja luonnon symbioosi, jälkemme luonnossa, elämisen arvet, muodostavat osan aineellisesta kulttuuriperinnöstä. Kulttuurimaisema, rakennettu aktiivinen ja passiivinen kulttuuriympäristö ja useinkin näkymättömät muinaisjäännökset ovat yhteistä omaisuutta, josta perustuslakimme vastuuttaa meidät pitämään huolta.

Kulttuurimaisema kertoo laajalti kokonaisuudesta, johon liittyy luonnon muuttaminen ihmisen tarpeisiin, ihmisen toiminnan historiallisuus, sen näkeminen visuaalisena ja esteettisenä sekä sen fyysinen kokeminen. Sen osa on rakennettu kulttuuriympäristö, rakennusperintö, olivatpa ne ihmisen asuttamia, kulkureittejä ja niiden rakenteita, sähkölinjoja, rajahakkuita, tulvapengerryksiä, mitä vain ihminen on rakentanutkaan. Muinaisjäännökset ovat arkeologista kulttuuriperintöämme, entisen elämän löydöksiä, rakenteita ja jopa lähelle uutta aikaamme ajoittuvia jäänteitä entisestä, jotka viranomaiset ovat muinaisjäännöksiksi määrittänet.

Mutta tämän fyysisen rinnalla elämäämme kuuluu myös aineeton kulttuuriperintö. Sitä on kuhunkin paikkaan liittyvä muistitieto tai sen olomuoto, folklore, suullinen perinne. Aineetonta kulttuuriperintöämme ovat sosiaaliset tavat, uskomukset ja rituaalit. Sitä ovat käden taitojen osaaminen ja oppiminen, iltasatu, metsänhaltija tai joulupukki. Aineetonta perinnettämme ovat vaikkapa tango, joiku, kalevalamittainen runous, jopa ihmiselämään liittyvät hajut ja maut.

Kulttuuriympäristö Pohjois-Pohjanmaalla

Maakuntien liittojen yhtenä tehtävänä on maakunnallisen kulttuuri-identiteetin vaaliminen. Pohjois-Pohjanmaan liitto on yhtenä osana tätä tehtäväänsä julkaissut käsillä olevan laajan teoksen maakuntansa kulttuuriympäristöstä. Ei tällainen laaja työ tietenkään ihan vain kulttuuriharrastuksesta ole liikkeelle lähtenyt. Se on osa laajempaa maakuntasuunnitelmaa, yksi tällaisen kehitysohjelman taustoista, jolla annetaan tavallaan henki maakunnalliselle toiminnalle, lähtökohta sille, mistä maakunta ulkoisesti tunnettaisiin, samalla kuva siitä, millainen on kulttuuriympäristöltään monimuotoinen Pohjois-Pohjanmaa. Se on yksi pohjoispohjalaisen maakuntaidentiteetin rakennepuista. Siksipä tällaiseen teokseen on panostettu myös taloudellisesti – ja sen huomaa. Lienee jo tässä vaiheessa syytä todeta, että maakuntien rajat ovat kovin keinotekoisia, nehän rakentuvat kuntarajojen mukaan ja ne taas kulttuurimaantieteellisesti ovat tavallaan absurdeja. Näin Pohjois-Pohjanmaan kulttuuriympäristö on toki laajempi kuin ahtaasti maakunnan rajoja myötäilevä tässäkin teoksessa käytetty esitystapa.

Teoksen otsikko viittaa sekä identiteettisymboliikkaan, maakuntalauluun, että niihin kymmeneen ja useampaakin jokeen, jotka ovat maakunnan valtasuonia historiallisesta ajasta nykypäivään. Kulkuväyliä ylämailta merelle, väyliä, joiden alajuoksuille asutus on ammoisista ajoista syntynyt ja sittemmin levinnyt ylävirtaan ja sisämaahan. Ne ovat olleet ennen tiestön syntyä myös ainut kulkuväylä sisämaan ja merenrannikon välillä. Alavan maan viljelysmaisemat ovat tuttua pohjalaista lakeutta. Meren rantamaat taas merestä nousevaa uudistuvaa maisemaa. Mutta sisämaassa alkavat järviseudut, harjumaisemat, suot muuttuakseen lopulta Kainuun ja Kuusamon jylhiksi vaaramaisemiksi.

Teos esittelee laajalti sekä tiiviisti tekstien, mutta erityisesti erinomaisten kuvien avulla Pohjois-Pohjanmaan kulttuurimaisemallisen monimuotoisuuden. Jokia pitkin edetään sisämaahan, viljelyslakeuksilta korpimaisemiin. Jokilaaksojen nauhakylät muuttuvat ylävirtaan mentäessä puhtokyliksi, järvenrantakyliksi, mäkiasutukseksi ja lopulta vaarojen laella oleviksi yksittäistaloiksi. Uutena elementtinä kulttuurimaisemassa ovat korpeen raivatut 1940–1950-luvun asutustilat.

Näitä asutuskokonaisuksia tarkastellaan sitten lähemmin esiteltäessä rakennuskulttuureja, pihapiirejä, rakennusten yksityiskohtia ja talonpoikaisen rakentamisen tyylejä niin meren rantamailla kuin sisämaassakin. Välillä piipahdetaan Raahessa ihastelemassa puutalokaupunkia ja Oulussa, missä korkeakulttuuri, sivistys ja kirkko tarjoavat perinteistä rakennuskulttuuria porvareitten kivitalojen ja uusien kerrostaloalueiden rinnalla.

Kirkot muodostavat merkittävän osan suomalaista kulttuuri- – sanoisinkin sivistysmaisemaa – niin tietenkin täälläkin, ja teollisuus tarjoaa taas kukin laitos omannäköisen rakennusperinnetyylinsä. Kustakin kohteesta on tiivis selostus ja itse kirjaa voi joko kulkea tarjotussa järjestyksessä tai mielensä mukaan edetä suuntaan jos toiseenkin.

Teoksen matka Hailuodosta Kuusamon itäkolkkaan on pitkä – näin päinhän Pohjois-Pohjanmaan maakuntaa usein tavataan katsoa – lännestä itään. (Kartan olisin kyllä halunnut matkalle mukaan, vaikka noita polkuja olen vuosieni mitattaan useinkin taivaltanut.) Matka on syväsukellus suomalaisen yhteiskunnan rakentumiseen, sen historiaan sellaisena kuin rakennettu kulttuuriympäristö sen kokijalleen tarjoaa.

Tämä historia ei ole tavanomaista vuosiluku- ja tilastohistoriaa, sen on historiaa, joka kertoo ihmisen ja hänen ympäristönsä muuttumisesta, siitä, mitä vanhasta on jäljellä ja samalla siitä – ainakin aavistellen – mihin ollaan menossa.

Hanna Kaisa Karppisen taitto on taatun varmaa, siitä kiitos. Valokuvadokumentointi on asianmukaista, samoin tarpeellinen nootitus, ja kiitoksen ansaitsee myös laaja kirjallisuusviitteistö.

Mielenkiintoista on, että kuvista päätellen Pohjois-Pohjanmaalla on aina kesä!