Sven Hirn on kulttuurihistorioitsijana kirjoittanut
sirkuksesta, suomalaisen teatterin varhaisvuosista,
varhaisen elokuvan esitystraditioista sekä muista
esittävän taiteen ilmiöistä. Lisäksi hän on kirjannut ylös
kuvauksia marginaalisemmistakin esityskäytännöistä,
kuten esimerkiksi 1800- ja 1900-luvun vaihteen
vahakabineteista ja panoptikoneista. Hirnin
esseekokoelma Kaunotar ja hirviöitä keskittyy näillä tai
vastaavilla kulttuurin alueilla 1700-luvun lopulla, 1800-
luvulla tai 1900-luvun alkuvuosikymmenillä toimineiden
ihmisten elämäntarinoiden ja ilmiöiden kertomiseen.

Hirnin henkilögalleria pitää sisällään
sirkustemppuilijoita, improvisaattoreita, keksijöitä ja
seikkailijoita. Esseistä voi lukea muun muassa keksijä
Winteristä, pikajuoksijoista, improvisoivasta
runoilijasta Maximilian Langenschwarzista sekä Eva
Elisabeth Allén-Neumann-Volovskista, joka Hirnin
mukaan voisi kuulua Suomen kansallisbiografiaan
”suuren luokan kurtisaanina ja seikkailijattarena.”

Hirnin kirjoittajalaatua tässä esseekokoelmassa
luonnehtii parhaiten tarinankertojan ilo, josta myös
lukija saa nauttia. Osa esseistä on ilmestynyt jo 1960-
luvulla Helsingin Sanomien ja Huvfudstadsbladetin
kaltaisissa päivälehdissä sekä eräissä
erityisjulkaisuissa. Varhaisemmat kirjoitukset
sopeutuvat tyylillisesti saumattomasti uudempien
artikkelien seuraan.

Esseistä välittyy tietty marginaali-ilmiöiden
esittelemiseen liittynyt sensaatiohakuisuus, joka
yhdistää Hirnin kuvaamia ilmiöitä meidän aikaamme.
Näihin tarinoihin tutustuminen saattaa avata myös
kiinnostavia yhteyksiä esimerkiksi nykyisten tositv-
ohjelmien ja karnevaaliperinteen välille. Niitä
kohdataan jo antologian aloittavassa esseessä, jossa
Hirn kuvaa Pietari Suurelle rakennetun 17 metriä pitkän
jääpalatsin, jossa järjestettiin muun muassa suositun
hovinarrin ja lakeijan häät.

Suuri osa kirjoituksista on lyhyitä, viihdyttäviä
elämäntarinoita, joista monesta olisi historiallisen
epookkielokuvan aiheeksi. Esimerkiksi vuosina 1808-
1969 eläneessä, aikanaan hyvinkin tunnetussa
”hupineuvoksessa” Knut Erik Venne Höökenbergissä
yhdistyvät keksijän ja spontaanin viihdyttäjän taidot
Pertti ”Spede” Pasasen etäisesti mieleen tuovalla
tavalla. Jonkinlaisena improvisoivana koomikkona
aluksi toimineen Höökenbergin myöhempään uraan
liittyi mm. suurien huvitilaisuuksien järjestäminen.
Lisäksi Höökenberg kehitti mm. soutamalla
eteenpäinviilettävät vesisukset, joilla saattoi saavuttaa
hyvinkin huomattavia nopeuksia.

Varsinaista kulttuurikritiikkiä Hirn harjoittaa lähinnä
mausteeksi, keskittyen ennen kaikkea henkilöiden,
heidän esityksiensä ja tunnettujen vaiheidensa
sujuvaan ja viihdyttävään kuvaamiseen. Lukijan
tehtäväksi jää esimerkiksi alkuperäiskansojen
edustajia erinäisille eurooppalaisille estradeille
kuljettaneiden impressaarien etiikan miettiminen. Hirn
kertoo muun muassa miten lappalaisia poroineen
saapui Lontooseen 1700-luvulla, ja toiseen otteeseen
1800-luvun alussa. Jälkimmäisellä kerralla
tullimiesten aiheuttaman viivytyksen takia suurin osa
poroista ehti kuolla, mutta eksoottinen näytös pulkka-
ajeluineen ja musisointeineen ehdittiin kuitenkin
järjestää. Pohjoinen eksotiikka lienee ollut
menestyksellistä ainakin esitykset järjestäneelle
brittiläiselle impressaarille.

Ei ole yllättävää, että lappalaisten esittäjien vaiheista
on olemassa paljon vähemmän kirjoitettua tietoa kuin
esimerkiksi yksittäisen marginaaliseikkailijoiden
elämäntarinoista. Silti minua hieman hämmensi se,
miten sujuvasti Hirn siirtyi lappalaisesiintyjien
kohtaloista 1830-luvun Tukholmassa ja 1910-luvun
Saksassa järjestettyihin koulutettuja poroja
käyttäneiden esitysten kuvailuun. Viihdyttävillä
anekdooteilla tarinointiaan ryydittävä Hirn ei toki ole
kritiikitön impressaareja kohtaan; ja onhan toki hyvä,
että lukijalle jää myös paljon omaa ajattelemista
sujuvasti etenevän tarinoinnin lomassa. Kirjoitukset
ovat kiinnostava ja viihdyttävä lisä Hirnin
kulttuurihistoriallisten tutkielmien julkaisuhistoriaan, ja
sellaisena oivallinen julkaisuvalinta Yliopistopainolta.