Vaikka Kristiina Kouros, Ihmisoikeusliiton pääsihteeri, kirjoittaakin esipuheessaan, ettei kirjan tarkoituksena ole esittää yhteisöjä kielteisessä valossa, hyvin kielteinen kuva näistä yhteisöistä kirjoitusten perusteella kuitenkin muodostuu. Toisaalta yhteisöissä elävät ihmiset eivät välttämättä koe yhteisöään ihmisoikeuksia loukkaavaksi, vaan ovat itse sen valinneet ja kokevat elämänsä tyydyttäväksi sen parissa. Kirjassa esitelläänkin pääasiassa yhteisöjä, joihin synnytään, joten tällaista valinnan mahdollisuutta ei ole. Toisaalta aina yhteisössä elänyt ei osaa tai haluakaan nähdä omaa yhteisöään ihmisoikeuksia rajoittavana tai loukkaavana.

Uskonnollisten yhteisöjen ihmisoikeudet

 Usean kirjoittajan taustalla on vanhoillislestadiolainen yhteisö. Erityisesti naisten tarinat ravisuttavat. Nainen on kiinni yhteisössään kaikin tavoin, eikä irrottautuminen näytä mahdolliselta. Yhteisöään kyseenalaistavia naisia ahdistaa myös ajatus tyttäriensä kasvattamisesta samaan muottiin: jos he eivät itse kyenneet elämään ”uskottomina”, he haluavat kuitenkin tyttärilleen vapauden valita. Myös miehet voivat kokea lestadiolaisyhteisössä elämisen ahdistavana, ja nimellä Vesa Vennonen kirjottava mies onkin lähtenyt liikkeestä vaimonsa kuoltua synnytykseen. Hänen tarinansa osoittaa myös, että yhteisö myös auttaa, eivätkä kaikki ihmiset hylkää kokonaan, kuten taas kävi Jehovan todistajista lähteneelle kirjoittajalle.

Uskonnollisia yhteisöjä on Suomessa paljon: myös kristillisten yhteisöjen piirissä tapahtuu monenlaisia ihmisoikeuksien loukkauksia. Minna Rissasen viime vuonna ilmestynyt teos Sieluani et saa: narsistin uhrista selviytyjäksi lähestyy aihetta hieman eri näkökulmasta, mutta myös siinä entinen aviomies esiintyy kristillinen yhteisön johtohahmona ja vaikuttaa paitsi oman perheensä elämään, myös muihin yhteisöön kuuluviin henkilöihin. Yhteisö antaa narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivälle oikeutuksen ja henkilö toimii sen puolesta. 

Yhteisön sisällä ei ole usein mahdollisuutta nousta tällaista johtohahmoa vastaan, ja usein valta onkin näillä persoonilla, jotka ovat tavalla tai toisella sairaita tai muuten käyttävät valtaansa väärin. Tällöin koko yhteisö voidaan helposti samaistaa näihin johtohahmoihin, ja vain harvoin nähdään samankaltainen yhteisöstä erottaminen kuin Markku Koiviston kohdalla, kun hänet erotettiin Nokia Missiosta. Voi olla, että avoimempi keskustelu vähitellen johtaa asioista keskusteluun myös yhteisöjen sisällä, kuten on käynyt toivottavasti myös lestadiolaisuudessa pedofiliatapausten tultua ilmi.

Yhteisö ja yhteiskunta

Yksi kirjoittajista on tataari, mutta siirtolaisnäkökulmia olisi kirjaan kaivannut enemmänkin. Siirtolaiset eivät tietenkään muodosta automaattisesti omia yhteisöjään, mutta osa heistä toimii yhteisönä Suomessakin valtakulttuurin sisällä. Tataarinainen kohtaa suomalaisessa kulttuurissa eläessään haasteita, jotka ovat erilaisia kuin miehillä: kun kirjoittajan veljellä on suomalainen tyttöystävä, vanhemmat hyväksyvät asian, jos he yrittävät pysyä poissa muiden tataarien silmistä, mutta kirjoittajan suomalaisesta poikaystävästä ei voi kertoa vanhemmille. Kun asia kuitenkin paljastuu, vanhemmat lähettävät tyttären entiseen kotimaahansa. Muiden perheiden lasten suhteet suomalaisiin hyväksytään, mutta yhteisö suhtautuu kielteisesti uskonnonopettajan tyttäreen.

Lopulta kirjoittaja on irtautunut yhteisöstään. Tarina osoittaa, että yhteisöt eivät kohtele kaikkia jäseniään samanarvoisesti, vaan eri jäseniä kohtaan sillä on erilaisia odotuksia. Ei ole yllättävää, että tataariyhteisössäkin naimaton nainen on kaikkein kontrolloiduin ja naisen seksuaalinen puhtaus asia, josta on erityisesti huolehdittava. Yhteisöt perustuvatkin pitkälle toisen ihmisen kontrolloimiseen, kuten Jehovan todistajankin kertomus osoittaa. Esiaviollisesta seksistä epäillyt ja muut synnintekijät joutuvat nöyryyttävän kuulustelun kohteeksi, jonka toimeenpanijana on ”oikeuskomitea”.

Kasvatuslaitoksessa eläneen romanimiehen Erno Enrothin tarina muistuttaa järkyttävälläkin tavalla siitä, että romaniyhteisöstä on Suomessa myös yritetty ”kasvattaa pois” pakottamalla kasvatuskodissa lapsia hylkäämään romanien tavat ja sopeutumaan yhteiskuntaan. Lastenkoti yhteisönä vaikuttaa mielivaltaiselta rangaistuslaitokselta, jonka keinot olivat vähintäänkin kyseenalaisia. Toista romania, Riittaa, käytettiin lastenkodissa seksuaalisesti hyväksi. Väkivallan kierre jatkuu myös aikuiselämässä väkivaltaisten suhteiden kautta. On vaikea nähdä, ovatko taustalla romaniyhteisö sinänsä, sen sopeutumattomuus suomalaiseen yhteiskuntaan vai se, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa tiedetä, kuinka yhteisöön tulisi suhtautua?

Kysymystä pohtii lopuksi myös Kristiina Kouros. Mikä on Suomen valtion rooli – pitäisikö sen suojella yhteisöön kuuluvaa toiselta yhteisön jäseneltä? Vaikea kysymys on myös vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto. Ihmisoikeuksiin kuuluu, että ihminen saa itse päättää lapsiluvustaan, mutta lestadiolaiset kieltävät sen ja loukkaavat näin ihmisoikeuksia. Vapaus valita ei ole kirjan perusteella tärkein asia yhteisöissä, mutta niissä on myös paljon hyvää, minkä vuoksi ihmiset haluavat edelleen niissä elää. Yhteisöt eivät kuitenkaan ole keskenään samanlaisia, kuten tämäkin kirja osoittaa mikä on tärkeää ymmärtää, kun puhutaan yhteisöistä ja niiden mahdollisista ihmisoikeusloukkauksista.