Ihmisten ja ötököitten sotainen historia

Lena Huldénin kirja valottaa epidemioitten ja sotilaslääketieteen historiaa tuoreesta näkökulmasta, taudinvälittäjinä toimineiden hyönteisten kautta. Se hahmottaa varmalla otteella ihmisten ja ötököiden vuosisataisen yhteiselon historian synkimpiä jaksoja ja muistuttaa samalla historioitsijaa siitä, kuinka tärkeää historioitsijan on selityksissään ottaa huomioon myös ei-inhimilliset toimijat ja selitystekijät.

Huldén, Lena: Kuusijalkainen vihollinen. Niveljalkaisten vaikutus länsimaiseen sodankäyntiin [Den sexbente fienden]. Käännös: Marketta Klinge. Schildts Kustannus, 2008. 239 sivua. ISBN 978-951-50-1651-5.

Vuosi 2008 oli Suomessa hyvä tietokirjavuosi, ja Lena Huldénin Kuusijalkainen vihollinen kuuluu sen parhaimmistoon. Ruotsiksi teos ilmestyi jo 2006. Huldénin teos erottuu hyvienkin tietokirjojen joukossa edukseen ainakin kahdesta syystä: kirjoittaja on kahden eri tieteenalan – historiantutkimuksen ja hyönteistieteen – asiantuntija, ja yhdistämällä kaksi osaamisaluettaan hän onnistuu tarjoamaan tuoreita näkökulmia tarkastelemiinsa historiallisiin ilmiöihin. Teos eroaa keskivertotietokirjasta myös siinä, että sillä on paitsi vankka sisältö myös eräänlainen sanoma, ja nimenomaan sanoma jolla on kiinnostavia historiografisia implikaatioita.

 

Tautihistoriaa uusin painotuksin

Kuusijalkainen vihollinen on katsaus epidemioitten ja sotilaslääketieteen historiaan. Kirja olisi ehkä saanut enemmän lukijoita – ainakin historioitsijoiden joukossa – jos tämä olisi käynyt suoremmin ilmi kirjan otsikosta. Vaikka epidemioitten historiasta on englanniksi kirjoitettu roppakaupalla ja suomeksikin jonkin verran, aihetta ei suinkaan ole ammennettu tyhjiin. Epidemioitten historiaa on kirjoitettu esimerkiksi talous- ja sosiaalihistorian näkökulmasta, mentaliteettihistorian näkökulmasta ja mikrobien näkökulmasta, mutta tietääkseni ei aikaisemmin hyönteisten välittäjänroolia painottaen. Muistutus kulkutautien valtavasta merkityksestä on edelleen paikallaan, sillä yleisen hygienian parantumisen ja etenkin antibioottien kehittämisen jälkeen tartuntatautiepidemiat ovat kadonneet teollistuneiden länsimaitten kollektiivisesta tajunnasta merkillisen nopeasti. Kuinka moni esimerkiksi muistaa, että malaria oli vakava ongelma joissakin osissa Suomea vielä 1800-luvun alkupuolella ja että sitä esiintyi suomalaisissa joukoissa myös jatkosodan aikana?

Kirja jäsentyy temaattisesti, hyönteisten ehdoilla, pikemminkin kuin kronologisesti. Käsittelytapa tuo kerrontaan mukanaan tietynlaista yllätyksellisyyttä, joka pitää lukijan mielenkiinnon vireillä, samaan tapaan kuin hyvä tiedejuttu tai -dokumentti. Luettavuutta lisää myös se, että teos on sujuvasti kirjoitettu, runsaasti kuvitettu ja täynnä kiinnostavia yksityiskohtia.

Eri pääluvuissa esitellään erilaisia niveljalkaisia ja niiden aikaansaannoksia erityisesti sotien ja selkkausten aikana. Tutuksi tulevat torakat, jotka ovat aiheuttaneet ihmisille paljonkin haittaa mutta joitten rooli spesifien tautien vektorina (taudinvälittäjinä) on epäselvä; täit ja väiveet (pilkkukuume, toisintokuume, ampumahautakuume); hyttyset (malaria, keltakuume), kärpäset ja paarmat (unitauti, trakooma, punatauti, lavantauti, kolera, pernarutto); kirput (paiserutto); punkit ja puutiaiset (borrelioosi, puutiaisaivotulehdukset, syyhy). Teos huomioi laajasti myös hyönteisten ja ihmisten välisiin suhteisiin vaikuttavat monet tekijät, esimerkiksi muutokset pukeutumisessa, asumisessa ja liikkumisessa. Laajoista tietolaatikoista löytyy tietoa Aristoteleen hyönteisiä koskevista näkemyksistä metapopulaatiodynamiikan ja historian suhteeseen. Lopuksi Huldén luo katsauksen epidemiatorjunnan lähimenneisyyteen ja tulevaisuuteen. Hän toteaa, että voimavarat ovat viime vuosikymmeninä kohdistuneet hoitokeinojen ja lääkkeiden tutkimukseen ennaltaehkäisevien toimenpiteiden – jopa rokotekehittelyn – kustannuksella, mikä voi osoittautua suureksi virheeksi.

Epidemioitten historiana Kuusijalkainen vihollinen ei tietenkään ole – eikä väitä olevansa – kattava. Vaikka hyönteisvektorien rooli on ollut tärkeä useimmissa etenkin sotien aikana riehuneissa kulkutaudeissa, on myös tuhoisia epidemioita – esimerkiksi nyt niin ajankohtaiset influenssapandemiat – joissa hyönteiset eivät ole näytelleet merkittävää roolia. Huldénin teos on myös erinomainen, joskaan ei kattava eikä yhtenäinen katsaus sotilaslääketieteen kehitykseen. Kirjan ansioihin kuuluu se, että se ei rajoitu suurvaltojen käymiin sotiin, vaan kertoo myös Suomen ja Ruotsin tauti- ja sotahistoriasta.

Kirja on yksityiskohdista rikas, joten ei ole yllättävää, että etsivä voi löytää tekstistä väitteitä, joita ei avata riittävästi tai joiden merkitys on käännöksessä hämärtynyt. Tällainen on esimerkiksi lause ”Ruotsissa ja Suomessa malaria eli vilutauti kuului kauan vain varsinaisiin kansantauteihin” (s. 87). On myös kohtia, joissa uusin tutkimus on eri mieltä Huldénin kanssa: Huldénin mukaan Florence Nightingale tuli ”läheiseen tuttavuuteen” Elisabeth Fryn kanssa (s. 123), kun taas Nightingale-elämäkerturi Mark Bostridgen mukaan mikään ei viittaa siihen että naiset olisivat sen paremmin tavanneet kuin vaihtaneet kirjeitäkään[1]. Huldénin tutkimuksen pääjuonteen kannalta detaljilla ei ole merkitystä. Mirko Grmekin (1924-2000) puuttuminen julkaisuluettelosta on harmillisempaa. Grmek oli 1900-luvun johtavia sairauksien historian tutkijoita, taustaltaan biotieteilijä-historioitsija kuten Huldénkin. Hän paitsi kirjoitti erityistutkimuksia monista sairauksista myös lanseerasi epidemioitten historialliseen tutkimukseen patokenoosin (pathocenosis) käsitteen teoreettisen käsitteen, jonka käyttökelpoisuudesta olisin mielelläni kuullut Huldénin mielipiteen. Käsite viittaa tietyllä alueella tiettynä aikana esiintyvien tautien tasapainotilaan ja vuorovaikutukseen[2].

 

Pienet otukset, suuret kysymykset

Huldénin teoksen sanoma nousee aineistosta kuin itsestään, ilman julistamista. Tuttu hokema sodan mielettömyydestä saa uutta sisältöä, kun lukijalle osoitetaan, että kirppu tai täi ovat monissa tapauksissa vaikuttaneet sotien lopputulokseen enemmän kuin sotapäälliköiden taktinen nerokkuus, tekninen osaaminen, joukkojen kuri ja moraali, sotamiesten urheus tai propagandan tehokkuus – siis ylipäätään enemmän kuin intentionaalinen inhimillinen toiminta. Sotien ympärille rakentunut muistamisen teollisuus näyttäytyy tästä näkökulmasta absurdina, joskin inhimillisesti ymmärrettävänä, ilmiönä. Mikäli Lena Huldénia on uskominen, ensimmäisen maailmansodan muistomerkkien huipulle nostaa kuuluisi hyönteinen, sillä hänen mukaansa ”Kysymykseen, kuka voitti ensimmäisen maailmansodan, on vain yksi oikea vastaus: vaatetäi” (s. 59).

Huldénin teoksen lukeminen panee miettimään, kiinnittävätkö historioitsijat selityksissään tarpeeksi huomiota ei-inhimillisiin tekijöihin ja toimijoihin, sellaisiin kuin vaikkapa kirput tai bakteerit. Ja jos eivät, niin mistä tämä johtuu? Siitäkö etteivät he koe asiantuntemuksensa riittävän biologisiksi määrittyvien ilmiöiden vaikutuksen huomioimiseen vai siitä, että tieteenalaan on rakennettu sisään taipumus rationaalisen ja intentionaalisen toiminnan ylikorostamiseen?

[1]  Mark Bostridge, Florence Nightingale. The Woman and Her Legend (London: Viking, 2008: 98).

[2] Grmek esitteli käsitteen 1969 Annales-lehdessä julkaisemassaan artikkelissa ja käytti sitä sittemmin esimerkiksi teoksissaan Diseases in the Ancient Greek World (Baltimore: Johns Hopkins University Press, 1989) ja The History of AIDS: Emergence and Origin of a Modern Pandemic (Princeton, NJ: Princeton University Press, 1990).

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *