Kirjan päähenkilö, Lev Bronstein (1879-1940) taisi olla paitsi tsaari-Venäjän, sittemmin myös Neuvostoliiton vainotuin toisinajattelija ja vallankumouksellinen. Hän oli Lokakuun ja maailmanvallankumouksen (jatkuvan vallankumouksen) tunnetuin toisinajattelija ja romantikko, älykäs ja kielitaitoinen kosmopoliitti, ja samalla propagoimansa vallankumouksellisen terrorin uhri. Vallankumouksellinen, joka oli niin itsetietoinen ja naivi, että näki jo 1900-luvun alussa olleensa monessa mielessä oikeammassa kuin Lenin. Hän oli ikuisesti maanpaossa, aina oppositiossa, aina karkotettuna, aina väärässä seurassa ja väärässä tai, omasta mielestään, tietenkin oikeassa. Ei ole ollenkaan ihmeteltävää, että trotskilaiset internationaalit seuraavat toinen toistaan ja trotskilaiset jakautuvat yhä pienempiin ryhmäkuntiin tai riitelevät jatkuvasti keskenään. Trotski itsekin tappeli oman itsensä kanssa jatkuvasti. Ja jos hän olisi elänyt kauemmin, hän olisi taatusti riidellyt aina kaikkien, vaikkapa Jean-Luc Godardin kanssa myös elokuvataiteesta. Siksi hän on monelle toisinajattelijalle niin läheinen sielunveli.

Trotski-elämäkerran kirjoittaja, Christer Pursiainen on kovan luokan Venäjä-tutkija, jota ei laajemmin edes tunneta. Hän ei ole television Venäjä-ohjelmien kommentaattori-automaatti, vaan tehnyt uransa myös yliopistojen ulkopuolella. Silti esimerkiksi Pursiaisen pikku kirjanen Venäjän idea, utopia ja missio yli kymmenen vuoden takaa on perusteos Neuvostoliiton hajoamisen ja uuden Venäjän murroksen ymmärtämiseen. Pursiainen hallitsee Venäjänsä – ja suosittelen Venäjän ideaa jokaiselle, joka kyselee mistä saisi ymmärrystä Neuvostoliiton romahdukselle.

Pursiainen ei ihaile eikä säästele Trotskiaan, vaikka ehti jo ilmoittaa jossakin haastattelussa olleensa aina tästä kiinnostunut. Kiinnostus näkyy hienosti lähteissä, joita ei ole tekstiin sekoitettu, eikä sivuille merkitty. Kysymys on puolipopulaarista elämäkerrasta. Kirjan lopusta saa toki vinkit olennaisista arkistolähteistä ja kirjallisuudesta.

Lenin, Stalin ja Trotski

Trotski oli Leninille hyvin läheinen taistelutoveri, jonka hän näki ”testamentissaan” myös mahdollisena seuraajana Neuvosto-Venäjän johdossa. Tämä on yksi syy Stalinin katkeruuteen ja kylmäkiskoisuuteen. Trotski oli kynämies, josta Lenin käytti jopa hellyttelynimeä ”Kynä”, mikä kertoo tasavertaisesta suhteesta. Trotski perusti puoluelehti Pravdan ja oli sittemmin Lokakuun 1917 aivot – aina paikalla ja konkreettisesti vallankumousta johtamassa. Kun vielä puna-armeijan kokoaminen ja strategia kansalaissodassa liittyy Trotskin nimeen, ei pidä ihmetellä, miksi jäyhä pankkiryöstäjä ja puoluejuonittelija Stalin katsoi asemansa uhatuksi juuri trotskilaisten älykköjen puolelta.

Pursiainen osoittaa monin tavoin ne ristiriidat, jotka tulevat bolshevikkipuolueessa pintaan viime kädessä Leninin kuoleman jälkeen – myös sen 1920-luvun lopun NEP-talouspolitiikan, jota Trotski ei allekirjoita. Toisaalta, juuri Trotski vaati aina kovaa kättä luokkavihollisen suhteen. Häneltä Stalin peri myös idean kolhoosilaitoksesta, kulakkien likvidoimisesta luokkana. Voi hyvin päätellä: jos Trotski olisi johtanut Neuvostoliittoa, trotskismi olisi ollut saman luokan väkivaltaa omaa kansaa kohtaan kuin stalinismi. Sille ei edes Lenin – haudan takaa – olisi voinut mitään. Myös Trotski hylkäsi oman permanenttivallankumouksensa ja olisi taatusti ollut valmis vakiinnuttamaan valtansa Neuvostoliiton puitteissa.

Trotski, Suomi ja naiset

Trotski-elämäkerta on myös mielenkiintoista ”toista” Venäjä-historiaa. Suomellakin on kirjassa paikkansa. Kun Mannerheim-elämäkerroista usein puuttuu marsalkan mietteet ja aikomukset esimerkiksi vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen, Pursiainen tuo ne hyvin esiin. Kyllä, kyllähän Mannerheimilla oli omat suunnitelmansa ”paluusta Pietariin” – milloin kenenkin valkokenraalin viitoittamaa tietä. Mannerheim keskusteli esimerkiksi aktiivisesti valkokenraali Judenitsin kanssa mahdollisesta hyökkäyksestä Pietariin. Suunnitelmat kariutuivat osin siksi, etteivät venäläiset valkokaartilaiset innostuneet Suomen itsenäisyydestä. Toisaalla myös koko valkoarmeija alkoi romahtaa muillakin rintamilla. Trotskin johdolla puna-armeija oli rakentanut rivinsä varsin vikkelästi ja se oli aatteellisesti ja moraalisesti valkokaartilaisia vahvemmissa asemissa.

Pursiainen esittelee pääosin myös Trotskin naiset – pari vaimoa ja rakastajattaret. Rakastajattaria saattoi olla kyllä huomattavan paljon enemmän kuin tässä elämäkerrassa mainitut. Silti Trotskia ”kuvaveistänyt” englantilainen seurapiirikaunotar Clare Sheridan ja meksikolainen trotskilaisia sympatiseerannut taiteilija Frida Kahlo lienevät merkittävimmät. Trotskin yksityiselämä ja arki jäävät silti ehkä liian vähälle huomiolle. Toinen merkittävä puute on Trotskin suhde kulttuuriin. Sitä Pursiainen ei käsittele lainkaan. Silti tiedämme, että esimerkiksi elokuvan suhteen Trotski oli äärilinjoilla. Hänelle ei riittänyt eisensteiniläinen montaasi ja fiktio. Trotski vaati elokuvataiteeseenkin sirppiä ja vasaraa, jotta marxismin aakkoset olisi suorastaan hakattu sivistymättömien talonpoikien ja ryysyläisproletaarien päähän.

Christer Pursiaisen elämäkerta on silti kattava. Se on samalla oppikirja siitä, miten liikutaan tutkimuksen ja popularisoinnin rajamailla. Pursiainen, Venäjän aatehistoriankin loistava asiantuntija, keikkuu Trotskissa silti hieman häilyvillä vesillä, koska on jättänyt lähdeviitteet tutkimuksestaan pois. Trotskia lukiessa kuvittelen ne sivujen alalaitaan – niin täyttä tutkimusta Trotski on. Ja miellyttävällä tavalla. Sujuvasti.

Trotski menee henkilökohtaisiin (lue: naissuhteisiin) suhteisiin kuitenkin perin harvoin, mutta perustellusti. Ei niitä Trotskin kohdalla voi välttää: mies oli komea ja perso(onallinen) rakastaja aina kun vastaan asteli hehkeä nainen. Juoruja on enemmänkin kuin Pursiainen oikeaksi todistaa, mutta tämä puoli kiehtovaa Trotskia jää näin muiden tutkittavaksi.