H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori – ja sen huomaa hänen tämänsyksyisestä teoksestaan. Nukuin vasta aamuyöstä on yksityiskohtaisin tähän mennessä ilmestynyt Olavi Paavolaisen (1903–1964) elämäkerta; en oikein usko, että kukaan pystyisi tulevaisuudessakaan kirjoittamaan näin seikkaperäistä tutkimusta tuosta suhteellisen vähän julkaisseesta, mutta silti kulttimaineeseen yltäneestä kirjailijasta.

Juuri kun olin lukemassa mittavan teoksen viimeistä osiota, jossa Riikonen käsitteli Olavi Paavolaista vaikuttajana suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa, tuli tietoon Riikosen Parnassossa esittämä arvio kirjallisuustieteen väitöskirjoista, jotka hänen mukaansa ovat elämälle vieraita (Karo Hämäläisen blogi Suomen Kuvalehden nettisivuilla). Paavolais-elämäkerralla ei tietenkään ole mitään tekemistä väitöskirjojen kanssa – Riikonenhan on omansa tehnyt jo vuosikymmeniä sitten – mutta asioita yhdistää se, että Riikosen Paavolais-tutkimustakin on jo ehditty moittia turhan akateemisesta otteesta.

Totta on, että tämän kirjan parissa lukija ei tule valvoneeksi aamuyölle asti. Syynä ei kuitenkaan ole teoksen mielenkiinnottomuus tai vaikealukuisuus, vaan se, että tällaista tekstiä ei kerta kaikkiaan pysty lukemaan ahmimalla. Välillä on pakko pitää taukoa, sulatella lukemaansa, palata johonkin jo aiemmin kerrottuun tai kurkistaa eteenpäin (tämän Riikonen tekee helpoksi, ristiviittauksia on runsaasti).

Suosittelen silti lämpimästi siihen tutustumista: Paavolaisen teosten syntyä ja taustaa, niiden vaiheita ja aikalaisvastaanottoa seuratessaan saa samalla ties miten monen opintopisteen verran kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallista tietoutta.

Tulenkantaja, kulttuurimatkailija, sotapropagandisti…

Kirjassa on lähes kuusisataa tiheää sivua ja yli 1300 viitettä arkistoaineistoon, aiempaan tutkimukseen, aikalaiskirjallisuuteen ja tietenkin Paavolaisen omiin teksteihin. Luettelo teoksista, erillisjulkaisuista ja runoista, artikkeleista, arvosteluista ja esseistä on kahdeksansivuinen, aikalaiskirjallisuuden ja muistelmien sekä tutkimuskirjallisuuden lista miltei hengästyttävän pitkä.

Tekijä itse määrittelee tutkimuksensa ”kirjalliseksi elämäkerraksi”. Sitä se tosiaan on: Paavolaisen välillä ilmeisen myrskyinenkin yksityiselämä häipyy taka-alalle. Esiin nousevat tunnetut ja tutkitut klassikot, etunenässä tietysti läpimurtoteos Nykyaikaa etsimässä ja kiistelty Synkkä yksinpuhelu. Mutta kirjassa esitellään monen Paavolais-fanin ja miksipä ei kenen tahansa suomalaisesta 1900-luvun alkuvuosikymmenten kulttuurista kiinnostuneen lukijan iloksi tekstejä, joita ei tähän mennessä ole erityisemmin käsitelty: kirjallisuus- ja teatteriarvostelut sekä lukuisat esseet, eri aikoina tehdyt erityyppisten teosten toimitustyöt, työsuunnitelmat joita tuo kulttuurin monitoimimies ei pystynyt koskaan toteuttamaan.

Teos jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen, Tulenkantaja, esittelee lyhyesti sukutaustan, lapsuuden ja nuoruuden sekä keskenjääneet opinnot. Paavolainen opiskeli estetiikkaa sekä kirjallisuus- ja taidehistoriaa neljä vuotta, mutta opintokirjaan ei liene kertynyt kovinkaan paljon merkintöjä. Tässä kohtaa Riikonen huomauttaa, että lähes kaikki keskeisimmät klassiset suomalaiskirjailijat olivat ikuisia ylioppilaita. Heihin kuuluivat mm. Aleksis Kivi, Juhani Aho, Eino Leino, Joel Lehtonen, F. E. Sillanpää; Paavolaisen aikalaisista runoilijat Viljo Kajava ja Elina Vaara sekä monet muut.

Tähän osaan kuuluvat myös runokokeilut, ulkomaanmatkat ja Paavolaisen maineeseen nostanut esseekokoelma Nykyaikaa etsimässä, jonka taustaa ei kai koskaan aikaisemmin ole pystytty valottamaan näin seikkaperäisesti.

Käännekohdan kirjallisessa tuotannossa – ja ilmeisesti myös Paavolaisen ajattelussa – muodostaa matka Saksaan ja sen tuloksena syntynyt matkakirja Kolmannen valtakunnan vieraana. Riikonen esittelee teoksensa kakkososassa, Kulttuurimatkailijasta sodan havainnoitsijaksi, myös Etelä-Amerikan matkakirjat. Hän ei kuitenkaan paneudu niihin samalla perinpohjaisuudella, mutta runsaasti huomiota saa Paavolaisen sotavuosien toiminta päämajassa. Varsinaisena propagandakirjoittajana Paavolaista ei voine pitää – hänen tehtävänsä oli lähinnä tarkastaa armeijan rintamakirjeenvaihtajien eli TK-miesten lähettämien kirjoitusten kieli- ja tyyliasua. Silti propagandistinkin tehtäviä osui kohdalle – vaativimpia lienee ollut Mannerheimin päiväkäskyjen laadinta, joka ei mennyt aina ihan putkeen.

Kirjan tähän osaan sisältyy myös pitkä ja erittäin yksityiskohtainen Synkän yksinpuhelun käsittely: teoksen syntyvaiheet ja julkaisuprosessi, aikalaisvastaanoton referointi ja arviointi, kirjan eri versioiden vertailu. Erityisesti keskustelun teoksen autenttisuudestahan syksyn Paavolais-kirjat ovat taas herättäneet – ties miten monennen kerran.

Riikosella on ollut käytössään alkuperäisin mahdollinen käsikirjoitusversio eli koneella kirjoitettu lähes 900 liuskan nivaska, josta löytyy Paavolaisen ja hänen vaimonsa Sirkka-Liisa Virtamon käsin kirjoittamia merkintöjä; nämä on ajoitettu kesälle 1946 (teos ilmestyi saman vuoden syksynä). Riikonen vertailee käsikirjoitusta ja teoksen ensipainosta keskenään kirjaten tarkoin sen, mitä kirjailija on tuossa vaiheessa tekstissään muuttanut ja kommentoiden muutoksia. Saman käsittelyn saavat teoksen seuraavatkin painokset – Paavolainenhan editoi itse tekstejään tehden lähinnä poistoja, ja ruotsiksi käännettyä Finlandia i moll muokkasivat kääntäjät yhteistyössä kirjailijan kanssa.

Teoksen kolmas osa esittelee miehen, joka oli samaan aikaan vaikenija ja osallistuja. Paavolainen, kuten monet muutkin sodasta palanneet miehet, oli tulevaisuutensa suhteen melko lailla tyhjän päällä. Nimeä hänellä toki oli, mutta Synkän yksinpuhelun murhaavat kritiikit eivät erityisesti kannustaneet kirjoittamiseen. Samaan aikaan kirjalliset konventiot alkoivat muuttua, joten Paavolainen olisi ilmeisesti ennen pitkää havainnut olevansa täysin passé. Onnekkaasti hänelle avautui mahdollisuus luoda täysin uusi ura suhteellisen uuden viestintävälineen eli radion piirissä. Radioteatterin päällikkönä Paavolainen sai paljon aikaan, olkoonkin että viranhoito viimeisinä vuosina ”muodostui sporadiseksi”, kuten Riikonen asian muotoilee.

Ehdottoman mielenkiintoinen on myös teoksen loppuluku, kokonaisuuteen verrattuna hyvin lyhyt mutta silti omaksi nelososakseen erotettu katsaus Olavi Paavolaisesta vaikuttajana suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa. Se on suurimmalta osaltaan kontrafaktuaalista kirjallisuushistoriaa. Mikä oli Paavolaisen merkitys kussakin elämän ja kirjoittamisen vaiheessa? Entäpä jos elämä olisi jatkunut? Tai kaikki keskeneräiset suunnitelmat valmistuneet? Tai historian tapahtumat Euroopan ja Suomen osalta menneet toisen maailmansodan aikana toisin?

Kaikkiin kysymyksiin ei anneta vastausta, mutta minusta tämä on varsin paavolaismainen loppu.

Matkalla asiantuntijan kanssa

Oikeastaan ainoa asia, joka tässä kirjassa jäi harmittamaan, oli kuvitus. Paavolaisen omien teosten kannet on kuvaliitteeseen painettu nelivärisinä, mikä tietysti lisää niiden kiinnostavuutta, vaikka Kolmannen valtakunnan vieraana onkin skannattu melko resuiseksi luetusta arkistokappaleesta. Mutta kun tekstissä selostetaan jotain merkityksellistä taideteosta, josta ei sitten löydykään kuvaa, lukija tuntee itsensä hieman pettyneeksi. Sen sijaan kuvaliitteessä on mm. kolmannen valtakunnan kirjailijoita ja joitakin (nais)tuttavia. Kirjan lopussa on liitteenä luettelo Olavi Paavolaista esittävistä maalauksista, pilapiirroksista ja veistoksista. Kun ei niitä ole kymmentäkään, ei kai kuva/kustannustoimittajalta olisi vaadittu suuria ponnistuksia, jos olisi hankittu nuo kuvat? Mustavalkotyö ei nykyään edes nosta painokustannusta.

Vähän outoja ovat myös ”laatikot”, jotka täydentävät kirjan tekstiä niiden aiheiden osalta, jotka liittyvät Paavolaiseen ja hänen tuotantoonsa vain löyhästi. Laatikot on sisällysluettelossa merkitty laatikoiksi, mutta kirjan taitossa ne on erotettu vain poikkiviivalla ja sisennyksellä. Riikonen itse on tehnyt äärimmäisen tarkkaa työtä. Miltei kaikista kirjassa mainituista henkilöistä on nimen yhteydessä mainittu elinvuodet, useimmista myös jonkinlainen luonnehdinta heidän toiminnastaan kirjallisuus- tai kulttuurihistoriallisessa kontekstissa ja/tai siitä, miten he liittyvät Paavolaiseen tai juuri sillä hetkellä käsiteltävään asiaan.

Kun lukee samana syksynä – itse asiassa saman kuukauden aikana – kaksi hyvin erilaista, samasta aiheesta kertovaa kirjaa, joutuu väkisinkin vähän vertailemaan niitä. Etenkin kun kirjallisuudesta kiinnostuneet kaverit kyselevät: Sano nyt kumpi kannattaa lukea jos ottaa vain toisen?

Enhän minä sitä pysty sanomaan. Riippuu täysin lukijasta. Mieluiten kehottaisin lukemaan molemmat. Jos haluaa vauhdikasta menoa ja pientä paljastelua silti hyvän maun rajoissa pysyen – joskin silloin tällöin niihin törmäten – voi valita Rajalan kirjan. Jos taas haluaa lähteä asiantuntijaoppaan johdolla matkalle 1900-luvun alkupuolen kulttuuriin ja kirjallisuuteen, on hypättävä Riikosen kyytiin. Meno ei ole yhtä vauhdikasta, mutta analyyttistä ja mielenkiintoista, omalla tavallaan nautittavaakin, se on.

Välillä poiketaan varsinaiselta reitiltä, mutta minua se ei sanottavammin haitannut. Pieni triviaali esimerkki: kun Riikonen kertoo Olavi Paavolaisen lapsuudenkodin, Kivennavan Vienolan, tuhoutumisesta talvisodan alussa, lukija saa samassa kappaleessa tietää, että Ilmari Kiannon Turjanlinna, Klingen suvulle kuulunut Nuijamaan Ainola sekä Emil Zilliacuksen Hapenensaari Viipurin lähellä kuuluivat nekin sodassa tuhoutuneisiin kirjailijakoteihin.

Hieman huvittuneena totesin, miten eri tavalla saman asian voi nähdä ja ilmaista. Esimerkkejä on muitakin, mutta kerrotaan tässä yksi: Rajalan haastattelemien alaisten mukaan Radioteatterin päällikkö saapui palavereihin yleensä pikkuhuppelissa, mutta keskusteli silti henkevästi. Riikosen mukaan taas ”viikoittaisten ohjelmakokousten kaltaiset tilaisuudet eivät häntä kiehtoneet”, vaan Paavolainen koki ne ”rasittavina ja turhauttavina”.

H. K. Riikonen on saanut käyttöönsä aineistoa, jota Panu Rajala ei ole käyttänyt hieman aiemmin tänä syksynä ilmestyneessä Paavolais-elämäkerrassaan. Rajala totesi teoksensa esipuheessa Olavi Paavolaisen pojan, Pekka Paavolaisen, kieltäytyneen yhteistyöstä kirjanteossa. Olisiko syynä ollut aiemmin tehty sopimus H. K. Riikosen kanssa? Tässä kirjassa ovat näet aineistona sekä keskenjäänyt Eros ja Prometheus -teos (tarkemmin sanottuna sen luonnos) että edellä esitelty Synkän yksinpuhelun koneella kirjoitettu käsikirjoitus – ne lappuset, joille Paavolainen päämajassa työskennelleiden kollegojen mukaan muistiinpanojaan harva se päivä raapusti, on poltettu mikkeliläisessä kakluunissa jo jatkosodan aikana.

Riikosen lukeneisuus paistaa joka sivulta, enkä sano tätä moitteena. Teokset, joissa kirjailijan kuvaa yritettäisiin piirtää näin pikkutarkasti ja samalla avattaisiin koko sitä maailmaa, jossa hän eli, ja niitä traditioita, joiden perillinen hän tavalla tai toisella oli, ovat ainakin nykyisin suhteellisen harvinaisia.

Ehkä ei tarvita kummoistakaan ennustamistaitoa, jos totean, että tämä kirja tulee kulumaan kirjallisuudentutkijoiden, kulttuurihistorioitsijoiden ja lukuisten Paavolais-fanien käsissä tulevina vuosina ja jopa vuosikymmeninä?