Englantilainen historioitsija Adrian Keith Goldsworthy (s. 1969) on väitöskirjansa " The Roman Army at War 100 BC – AD 200" (1996) jälkeen julkaissut useita ansiokkaita teoksia antiikin Rooman sotahistoriasta. Parin vuoden takainen "The Complete Roman Army" on ollut suomalaisen kustantajan taholta oikeaan osunut valinta: runsaasti kuvitettu popularisaatio suurelle yleisölle. Kirja ei ole varsinaista sotahistoriaa – vain muutama keskeinen taistelu on esitelty – vaan Rooman sotalaitoksen ja sen kehityksen esittely, pääpainon ollessa Goldsworthylle tutuimmassa aikakaudessa, tasavallan lopussa ja vanhemmalla keisarikaudella (100 eKr. – 200 jKr.).

Ensimmäisessä luvussa esitelty tasavallan ajan armeija oli Kreikan kaupunkivaltioiden tapaan vapaiden kansalaisten asevelvollisuusarmeija joka koottiin uudelleen jokaista sotaretkeä varten. Suurvallan perustan loi juuri tämä "miliisiarmeija" – ja Rooman valtiojohto joka tappioista välittämättä jatkoi taistelua aina voittoon saakka, olivatpa vastassa Italian naapurikansat, puunilaiset tai idän hellenistiset valtiot. Imperiumin kasvaessa ja sotien pitkittyessä kansalaisarmeijan malli tuli tiensä päähän ja Gaius Mariuksen reformien myötä n. 100 eKr. siirryttiin värvättyyn ammattiarmeijaan jonka syntyä ja organisaatiota varsinkin upseeriston osalta käsitellään toisessa luvussa.

Kirjan kolmas ja laajin luku kuvaa em. roomalaisen ammattisotilaan elämää vanhemmalla keisariajalla, Pax Romanan klassisella kaudella. Antiikin kirjailijat käsittelivät arkista sotilaselämää vain harvoin, mutta piirtokirjoitusten, papyruslöytöjen ja arkeologisten kaivausten muodostaman palapelin avulla legioonalaisten ja heidän ei-roomalaisten liittolaistensa elämästä on saatu varsin seikkaperäistä tietoa. Rekonstruktioharrastuksen (historical re-enactment) kautta on ns. elävän historian ja kokeellisen arkeologian menetelmin voitu testata menneisyyden materiaalisen kulttuurin toimivuutta ja käyttötapoja.

Roomalainen sotilas oli hyvin koulutettu ja aseistettu, ja hän oli osa tehokkaasti organisoitua koneistoa joka huolehti jäsenistään ja piti näistä huolellisesti lukua, palvelivatpa nämä missä tahansa imperiumin rajaseutua Skotlannista Syyriaan. Kasarmien säntillisiä pohjakaavoja katsellessa muistaa että Rooman vallan kukistuttua Euroopassa rakennettiin seuraavan kerran kasarmeiksi tarkoitettuja rakennuksia (muita kuin linnoituksia) vasta 1800-luvulla. Kasarmiensa lisäksi sotilaat rakensivat kaikkea mahdollista: teitä, siltoja, linnoitteita, amfiteattereita, akvedukteja, kylpylöitä ja tunneleita, sekä ahersivat toisinaan vielä kaivoksissa ja tehtaissa.

Kaiken kaikkiaanhan roomalainen militarismi oli niin ylittämätöntä että se on sittemmin tarjonnut esikuvan jokaiselle eurooppalaisperäiselle imperiumille. Assosiaatio punaisiin tunikoihin pukeutuneiden legioonalaisia esittävien brittiläisten rekonstruktioharrastajien ja siirtomaakauden punatakkisten brittisotilaiden välillä tulee hakematta mieleen. Rooman valtakunta ei kuitenkaan ollut eurooppalainen vaan välimerellinen yhteisö, jonka armeija oli modernisti ilmaistuna monikulttuurinen. Legioonat värvättiin kansalaisista, siis lähinnä Italian asukkaista, mutta apujoukkojen (auxilia) riveissä palvelivat likimain kaikki Rooman vallan piiriin joutuneet Euroopan, Afrikan ja Aasian kansat.

Neljäs luku käsittelee itse sodankäyntiä ja sekin keskittyy ammattiarmeijan kauteen. Vaarallisimmat vastustajat oli kukistettu jo tasavallan kaudella, joten roomalaisten etevämmyys niin kenttätaisteluissa kuin piirityksissäkin antoi heille yleensä yliotteen mikä takasi varsin pitkätkin rauhanjaksot. Vaikka katastrofaalisia tappioita (kuten kolmen legioonan tuho Germaniassa v. 9 jKr.) joskus sattuikin, pystyi armeija toipumaan niistä nopeasti ja hankkimaan pian hyvityksen valtakunnan kärsimälle arvovallan menetykselle. Juuri tämä prestiisin ylläpito näyttävin linnoittein (kuten Hadrianuksen valli) ja nopeasti organisoiduin rankaisuretkikunnin oli armeijan keskeinen tehtävä. Kiitettävää kyllä Goldsworthy ei anna tämän tehokkuuden sokaista itseään: sota oli raakaa antiikin aikanakin ja voitettujen kohtalo olisi helposti täyttänyt kansanmurhan tuntomerkit 21. vuosisadalla.

Kirjan viides ja viimeinen luku on myös sen lyhin, melkeinpä vain siksi kirjoitettu että keisarikunnan loppu (sen läntiseltä osalta) nyt vain on ollut pakko käsitellä. Mielenkiintoista kyllä, monesti tässä yhteydessä mainittu armeijan "barbarisaatio", ts. germaanisten palkkasotureiden voimakkaasti kasvanut osuus, ei Goldsworthyn mielestä Rooman kukistumista millään tavoin selitä.

Kirjassa on runsas ja mielenkiintoinen, tosin enimmäkseen Britannian roomalaiseen materiaaliseen jäämistöön pohjautuva kuvitus. Käännöstyö on asiallista, joskin vähän kuivahkoa. Kaiken kaikkiaan suositeltava johdanto aiheeseensa.