On ansiokasta, että Venäjästä ja venäläisyydestä kirjoittavat taitavat asiantuntijat. Maassamme edelleen kuulee sangen varmoja mielipiteitä naapurimaasta sellaisten henkilöiden suusta, jotka eivät ole itärajaa ylittäneet sen paremmin Neuvostoliiton kuin Venäjän federaationkaan aikana. Lehdistö pyrkii usein korostamaan maan epäkohtia, ja yllätys, yllätys: TV-sarjojenkin konnat ovat monesti peräisin Venäjältä, elleivät sattumoisin Virosta. Tunnelma muistuttaa toki farssia, kun Venäjän duuman ylähuoneen puhemies Sergei Mironov ajaa parhaillaan lakiesitystä, joka kieltää virkamiehiä arvostelemasta isänmaataan millään tavoin. Tuoreen Kommersant-lehden mukaan taas älymystö pitää esitystä ”polnaja jerundana” eli ’täydellisenä hölynpölynä’. Näin toteavat mm. ohjaaja Juri Ljubimov, ex-puolustusministeri Igor Rodionov ja Venäjän taideakatemian johtaja Nikolai Petrov.

Vihavaisen toimittaman kirjan kirjoittajat ovat suomalaisia paitsi juuri Suomessa väitellyt Marina Vituhnovskaja. Hän on kirjoittanut kansanperinteestä, käytöstavoista ja kansanluonteesta hyvin kauniisti, eikä ole peitellyt esim. laajaa alkoholismia. Yksityiskohtana mielenkiintoinen on muinaisajalta periytyvä tapa peittää vainajan kotona kaikki peilit lakanoilla (vrt. Thomas Mannin Buddenbrookit), koska peilistä voi heijastua vainajan sielu (peili on sisäänkäynti tuonpuoleiseen). Sen sijaan Vituhnovskaja ei mainitse niin Hedrick Smithin kuin Esa Seppäsenkin selkeästi esiin tuomaa taikauskoa: jos esim. unohtaa toimistoonsa jonkin paperin ja palaa sitä hakemaan, ei voi lähteä samasta ovesta toista kertaa ulos, koska se venäläisten mielestä tietää huonoa onnea. Pahoilta hengiltä voi suojautua tässä tapauksessa irvistämällä kolme kertaa peilikuvalleen (!). Lähisukulaisten ja työpaikan kollegojen muodostama sosiaalinen turvaverkko on kuitenkin luvussa kuvattu erinomaisesti.

Venäjän maantiedosta, sotalaitoksesta sekä venäläisten oma- ja naapurikuvasta Vihavainen on itse kirjoittanut luvun kustakin. Kiinnitin huomiota hänen mainintaansa kasakkajoukkojen sotilasarvoista, joissa ratsuväkieskadroonan eli sotnian päällikkönä toimi sotnik (luutnantti), kornettia eli yliluutnanttia (?) vastasi horunži ja ratsumestaria jesauli. Yleensä kornetti oli ratsuväen alin upseerinarvo eli vänrikki. Niinpä esim. Mannerheim ylennettiin kornetiksi 1889 ja kaartin kornetiksi (eli korkeampaan arvoon) 1891. Mutta tietoni saattavat olla tältä osin puutteelliset, eikä Vihavainen tässä mainitse esim. Solohovin sankari Grigori Melehovin sotilasarvoa alikapteeni. Tsaarinaikaiset puhuttelut ”teidän korkeajalosukuisuutenne” jne. on esitelty mallikelpoisesti. Sekä Vituhnovskaja että Vihavainen mainitsevat toistuvasti Suuressa isänmaallisessa sodassa menehtyneet 27 miljoonaa neuvostokansalaista, mutta kumpikaan ei tuo esille, että Stalinin vainoissa nälkään ja pakkotyöleirien tauteihin kuoli todennäköisesti vielä suurempi määrä ihmisiä.

Kertoessaan neuvostoajan suhteesta seksiin Vihavainen täydentää tarpeellisesti erään naisen tokaisun länsimaille suorassa TV-lähetyksessä: ”Meillä ei ole teidän porvarillista seksiänne!” Sehän muuttui Venäjällä muotoon ”Meillä ei ole lainkaan seksiä”, mitä puolestaan naurettiin hervottomasti ympäri maailmaa. Totta olikin, ettei kaupallista paljasta pintaa näkynyt silloin katukuvassa kuten taas nykyisin aivan kyllästymiseen asti. Vihavainen jättää kuitenkin kertomatta, että parisuhteessa eläville naisille tehtiin keskimäärin 2 – 3 aborttia, koska ehkäisyvälineitä ei ollut saatavilla. Vielä 1970-luvulla suomalaiset ministeritkin veivät niitä vierailuilleen haluttuina tuliaisina. Häveliäisyys haittaa vieläkin vaikkapa WC:n löytymistä, paitsi onneksi esim. Moskovan Maneesiaukion kauppakeskuksessa.

Niin Johannes Remy kuin Tapani Kaakkuriniemikin tuovat esille Pietari Suuren aikana säädetyn 14-asteisen rankijärjestyksen, joka luokitteli niin siviili- kuin sotilasvirat paikoilleen. Kirjan lopussa on lisäksi taulukko, josta käyvät ilmi, mitkä nimitykset niitä vastasivat laivastossa ja hovissa. Vaikka lokakuun vallankumouksen sanottiin tuhonneen kaikki tällaiset luokittelut, bolševikit palauttivat sotilasarvot entiselleen toisen maailmansodan aikana. Venäläisillä on kohtalaisen tarkka tietoisuus omasta ja muiden säädystä yhä edelleen. Vaikka NKP:n 1961 hyväksymässä ”Kommunismin rakentajan moraalisäännöstössä” on selkeä maininta suvaitsemattomuudesta kansallisuus- ja rotuvieroksuntaa kohtaan, jokainen voi havaita, kuinka miliisi tänä päivänä pysäyttää ja nöyryyttää tummatukkaisia, tummaihoisia tai aasialaisen näköisiä ihmisiä. Tämä suhtautuminen ei syntynyt yhdessä yössä 1991 Neuvostoliiton romahtaessa, vaan on hyvin pitkä traditio.

Venäjän kielestä kertoo Arto Mustajoki, uskonnosta Krista Berglund, Venäjän symboleista Elena Hellberg-Hirn, omasta ja vieraasta kulttuurista Pekka Pesonen sekä alakulttuureista Tomi Huttunen. Nimien translitterointi on ikuinen ongelma: Mustajoki mainitsee, kuinka tärkeää on kirjoittaa Putinin nimi ranskaksi Poutine, jotta se ei äännettäessä sekoittuisi ranskan sanaan ”putain”, ilotyttö. Muistan itse ihmetelleeni, kun Neuvosto-Viron puolue-johtajaksi valittiin 1988 lehtien mukaan ”Vaino Vjaljas”. Pienellä suomenkielen mukaisella oikoluvulla toimittajille olisi selvinnyt, että kyseessä on Vaino Väljas. Samoihin aikoihin ukrainalaisesta Mariupolen eli entisen ÂŽdanovin kaupungista vieraili Turussa mm. ”Ljudmila Lookianova” englanninmukaisesti kirjoitettuna. Totta kai neidin sukunimi oli Lukjanova suomalaiselle lukijalle. – Venäläisistä nimistä ja lainasanoista Mustajoki antaa tiukan tietoiskun, joka toivottavasti auttaa edes auttavasti ymmärtämään käännettyä kaunokirjallisuutta.

Kaikkiaan ”Opas venäläisyyteen” on tärkeä kirja. Sen runsaaseen kolmeensataan sivuun on mahdutettu huomattava määrä tarpeellista informaatiota. Jarkko Hyppönen on suunnitellut kannen, jossa on kaunis sipuli. Mielestäni se kuvaa paitsi ortodoksista uskontoa myös venäläisyyttä. Kuten Ibsenin Peer Gynt kuorii elämää, eli sipulia kerros kerrokselta, venäläisyyteenkin sisältyy uskomattoman monta kerrosta – ja välillä täytyy itkeä sekä nauraa. Venäjä ei olisi Venäjä, ellei nykyisinkin esim. Kremlin tukemaa ”Putin-Jugend”-liikettä ”Iduštšie vmeste” (Mennään yhdessä) nimitettäisi kansan suussa ” Iduštšie na huj” (suomeksi lähinnä karskisti ’Painutaan vittuun’). – Lisäksi jokaisen luvun lopussa on luettelo lähdekirjallisuudesta, vaikka alaviitteitä on muutoin käytetty säästeliäästi, juuri suurta yleisöä ajatellen. Kirja on merkittävä lenkki siinä ketjussa, joka auttaa meitä ulkomaalaisia ymmärtämään Venäjää järjellä – ja kumoamaan Tjuttševin kuuluisan tätä koskevan lauseen.