Kaikkihan me muistamme, että Friedrich Nietzsche kirjoitti jotain Zarathustran puheista, että ensimmäinen maratoonari toi Ateenaan tiedon persialaisten kärsimästä tappiosta, että jotkut parthialaiset käväisivät häiriköimässä Lähi-idässä ja kaatoivat sulaa kultaa Crassuksen kurkkuun, että shakkimatti tarkoittaa shaahin kuolemaa, että nuorturkkilaisten jälkeen nuorpersialaiset yrittivät uudistaa maataan länsimaiden suuntaan ja että lopulta parrakkaat turbaanipäät julistivat pyhän sodan Salman Rushdieta vastaan. Samalla tunnustamme, että tietomme Iranista ovat vähintäänkin hajanaisia ja hiukan sensaatiosävyisiä. Enempää tuskin voisi vaatiakaan ainakaan entisaikojen kouluopetuksen ja TV:n ohjelmatarjonnan perusteella. Jos joskus olemme yrittäneet paikallistaa iranilaisia valtakuntia historiallisista kartastoista, olemme joutuneet silmäilemään Euroopan, Venäjän, Kiinan, Arabian ja ehkä Intiankin karttojen reunamia.

Englantilainen historiantutkija Michael Axworthy kääntää karttapalloa sen verran, että kerrankin Iran osuu suoraan silmiemme eteen, ja vyöryttää tunnontarkasti lähes 3000 vuotta historiaa, joka yhdistää tunnetummat yksityiskohdat vähemmän tunnettuihin ja muinaiset ”arjalaiset” nykyisiin iranilaisiin, joita ei kuitenkaan yhdistä niinkään kieli ja uskonto kuin ”Iranin idean” jatkuvuus. Vaikka valtakunta on aina välillä pirstoutunut – aivan kuten Eurooppa ja Kiinakin – ja vaihtanut nimeään, hallitusmuotoaan, dynastiaa tai valtauskontoa, sen kansoja on yhdistänyt kuttuurin syvyyksistä kumpuava mielikuva kohtalonyhteydestä. Axworthy sai kirjaideansa British Museumin järjestämästä keskustelutilaisuudesta syksyllä 2005 ja ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007. Vaikka senkin jälkeen on ehtinyt tapahtua jonkin verran, kirjan arvo on siinä, ettei historia vanhene eikä suomeksi ole ilmestynyt yhtä kokonaisvaltaista katsausta aiheeseen.

Axworthy on tunnollinen historiallisten tosiasioiden ja vuosilukujen kirjaamisessa, mutta hän varoo hukuttamasta lukijaansa mihinkään tylsään. Kirjaan on siroteltu runoja, välillä jopa alkukielellä. Kirjaa voi lukea sujuvasti kaunokirjallisuuden tapaan, jännittävänä ja usein hauskanakin kertomuksena. Lisäksi Axworthyn tyyli on persoonallinen ja huumorintajuinen. Se muistuttaa ”Kansojen historian” vanhahtavan opettavaista kerrontaa, joka aikoinaan sai monet nuoret kiinnostumaan historiasta. Lukija tuskin pahastuu kun Axworthy arvostelee manikealaisuuden ”elämänvastaista huuhaata” (s. 70) tai ”turta-arvoisen new age -liikkeen” (s. 132) suosiota. Kirjoittaja tuo usein esiin häpeilemättä omia ajatelmiaan ja historianfilosofiaansa lennokkailla ja joskus rennoilla puhekielenomaisilla ilmaisuilla. Parin sivun verran pelagiolaista (perisynnin kiistävää) harhaoppia puolusteltuaan hän myöntää palaavansa ”sivupolulta” (s. 73) takaisin itse aiheeseen, mutta lukijalle ei ole koitunut mitään vahinkoa siitä, että hän on saanut kaupanpäällisiksi johdatusta kirkkohistoriaan ja kristilliseen dogmatiikkaan. Lukija osaa varmasti tunnistaa, mitkä ovat kirjoittajan omat asenteet ja mahdolliset subjektiiviset tulkinnat.

Poliittisena kannanottona voidaan lukea myös se tosiasia, että Khomeinin pakolliseksi määräämä hunnuttautuminen ei ole iranilaista kansanperinnettä, vaan eliitin muotifetissi (s. 201-202) kuten aikoinaan länsimaissa kureliivit tai kovaäänisen hevimusiikin sumemtamien aivojen sallimat napalävistykset. Axworthy kertoo Khomeinin taustasta, että britit internoivat hänet vuosina 1942-1945 (s. 254), mutta olisi voinut kertoa enemmänkin siitä, millaisin ajatuksin tuleva vallankumousjohtaja oli aloittanut poliittisen uransa. Khomeini oli selkeästi Molotovin-Ribbentropin sopimuksen (1939-1941) kasvatti, joka ammensi vaikutteita niin kansallissosialismista ja fascismista kuin kommunismistakin, eikä myöhemminkään pitänyt ateistista Neuvostoliittoa kovin suurena saatanana Yhdysvaltoihin ja Israeliin verrattuna. Khomeinin tunnetuksi tekemää islamilaista totalitarismia voi mainiosti kutsua islamofasismiksi, joka ilmeni univormumaisena pukeutumisena, arkielämän säätelemisenä, johtajakeskeisenä hallintojärjestelmänä ja henkilöpalvontana, turvallisuuspalveluiden ja puolisotilaallisten joukkojen käyttönä sekä sotaseikkailuina kaukomailla (Libanonissa ja Palestiinassa, vaikka muslimeja ahdisteltiin paljon lähempänäkin Karabahissa ja Tshetsheniassa).

Axworthy sivuuttaa turhan lyhyesti kevään 1946 Azerbaidzhanin kriisin (s. 243), joka oli yksi ”kylmän sodan” laukaisijoita ja ratkesi merkillisesti Stalinin äkkinäiseen vetäytymispäätökseen. Historiantutkimus ei ole vieläkään selvittänyt, uhkasiko Truman epävirallisesti ydinsodalla vai vaikuttiko taustalla Stalinin taktikointi muilla ilmansuunnilla. Onneksi Axworthy osaa selostaa pääministeri Mossadeqin kohtalon (s. 243-247) kiihkottomasti, sillä Iran-tutkijoiden helmasynti on tuhlata aikaa tähän yksityiskohtaan.

Shaahin onnettomuudeksi Iranissa tapahtui vallankumous vain parin vuoden kuluessa siitä kun hän aloitti hallintonsa liberalisoinnin 1977 (s. 261). Tätä lukiessa tulevat mieleen Pohjois-Afrikan ”arabikevään” 2011 mullistukset. Yleensä onkin käynyt niin, että vallankumoukset menestyvät vain kahdessa tapauksessa: jos diktaattori väsähtää tai menettää hermonsa (kuten Tunisiassa ja Egyptissä), tai jos vallankumoukselliset saavat ulkomaista tukea (kuten Libyassa ja aiemmin Irakissa). Jos kumpikaan ehto ei täyty, käy kuten Syyriassa nyt tai Iranissa neljä vuotta sitten. Khomeinin onneksi shaahi oli sairastunut syöpään ja lensi maasta suosiolla. Axworthyn mukaan kyseessä oli kuitenkin ”aidosti kansan vallankumous” (s. 268), vaikka se pian karkasikin käsistä – kuten vallankumouksille niin usein käy. Sitä tukivat myös kommunistit ”puupäisestä marxilaisesta lähtökohdasta” (s. 273) että se ennakoisi sosialismin lopullista voittoa. Proletariaatin diktatuurin tai demokratian sijaan saatiinkin uudenlainen radikaali teokratia, jossa kaikki valta on Johtajalla, nykyisin ajatolla Khameneilla. Sosialismin tai islamin sijaan saatiinkin vain yksi valtiollistettu tulkinta islamista, jota moni suurajatollakin vastustaa (s. 279). Viimeistään nykyiranilaisten enemmistö (varsinkin nuoriso) katuu vallankumousta ja vihaa hallintoa niin syvästi, että se usein yllättää ulkomaalaiset. Kesäkuussa 2013 presidentiksi valittiin useimmille äänestäjille tuntematon ehdokas, joka sai äänivyöryn vain siksi, että hänen uskottiin olevan kaikkein vähiten Johtajalle mieluinen, vaikka Johtaja oli sitä ennen karsinut 99 % ehdokkaista.

Axworthyn kirja valmistui ennen edellisten, vuoden 2009 presidentinvaalien jälkeisiä joukkomielenosoituksia, joiden väkivaltainen tukahduttaminen turhautti toiveet vuoden 1979 kaltaisesta, rauhanomaiseen joukkovoimaan perustuvasta vallankumouksesta. Axworthy ei myöskään ehtinyt nähdä, kuinka voimallisesti Iran tukee Syyrian hallintoa kansannousua vastaan. Niinpä hän lankeaa ennenaikaiseen optimismiin, eikä ymmärrä, miksi Iran haluaisi horjuttaa demokratiaan pyrkiviä naapurimaitaan Irakia (s. 293) ja Afganistania. Hän moittii Bushin hallintoa liennytyksen laiminlyömisestä keväällä ”2009” (s. 289) – kun Obama oli jo vallassa. Tässä tosin virhe on vuosiluvussa, mutta ilmeisesti suomentajalta ja oikolukijalta jäi se huomaamatta, koska on niin luontevaa moittia Bushia mistä hyvänsä ja iankaikkisesti.

Ammatti- tai arvonimike ”visiiri” on tulkittu vaihtelevasti ministeriksi (s. 96) ja pääministeriksi (s. 44, 150 ja 156), vaikka jo kalifiksi kalifin paikalle havitellut pääministeri Ahmed Ahne taisi olla arvoltaan suurvisiiri. Lähdeviitteet on kerätty kirjan loppuun (miksi ihmeessä kustantajat kuvittelevat sitä lukijaystävällisemmäksi tai kauniimmaksi kuin alaviitteet?) ja sieltä selviää, että kirjoittaja käyttää tietoisesti vuorotellen arabialaista ”mullah” ja persialaista ”molla” -sanaa islamilaisesta papista (s. 304), tai että mielipidemittausten mukaan iranilaisten aktiivisuus käydä moskeijassa sekä suhtautuminen järjestettyihin avioliittoihin ja sukupuolieroihin (s. 309-310) ovat länsimaisempia kuin muissa muslimimaissa. Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo ja aakkosellinen hakemisto.

Englanninkielisessä alkuteoksessa kirjoittaja lupaa, että hänen käyttämänsä kirjoitusasu ”lähestyy nykyiranin ääntämystä” (s. 11). Tässä on ollut suomentajalle haastetta. Hän on tyydyttävällä huolellisuudella pitänyt paikan- ja henkilönnimien kirjoitusasut yhdenmukaisina (poikkeuksina s. 22 ”Tehran” ja ”Azarbayjan”), mutta säilyttänyt j:n tarkoittamaan englannin tapaan ”dzh”-äännettä (esim. s. 89 ja 91 ”hijra” ja s. 90 ”Khadija”) sekä unohtanut muutaman kerran suomentaa sanat (s. 36 ”caravanserai” on karavaaniseralji ja s. 30 ”farao” oli ainakin kansakouluaikaan ja nykyääntämyksessäkin faarao). Englantilaisten vimmaa tunkea arabian ja persian yhdyssanojen väliin väliviivaa kannattaisi vastustaa. Sen lisäksi arabiassa ja persiassa tuntemattomien suurten alkukirjaimien käyttö sekä loppu-h aiheuttavat herkästi horjuntaa (esim. s. 108 ”Siyasat-Nameh” ja seuraavalla rivillä ”Qabus-name”). Suomalaisten kannattaisi käyttää ä-kirjainta, kun meillä sellainen kerran on (toisin kuin kirjainköyhässä englannissa) ja kirjoittaa ”Muhammadin” (s. 23-) sijasta Muhammäd tai perinteisesti Muhammed.

Erikoisia valintoja ovat ”Nebukadressar” (s. 28), ”hefthaliitit” (s. 78 ja 82), ”Hülägü” (s. 121), ”Jalal al-Din Molavi Rumi” (s. 122) ja ”Bušahr” (s. 203). Hankalasti s-kirjaimeen päättyvien nimien taivutuksissa esiintyy aluksi -ksen (esim. ”Kserkseksen”, s. 41-44), mutta välillä ei (esim. ”Salamiissa” ja ”Sardesiin”, s. 43). Oikolukija on suoriutunut tehtävästään esimerkillisesti, bongasin vain muutamia virheitä: ”majakoita” (s. 43) po. maljakoita, ”selekidijoukot” (s. 53) po. seleukidijoukot, ”parhialaiset” (s. 61) po. parthialaiset, ”Nizmn” (s. 108) po. Nizam, ”kiroasi” (s. 153) po. kirosi, ”tšetseenien” (s. 192) po. tšetšeenien tai tshetsheenien, ”vasta kuin” (s. 230) po. vasta kun ja ”Neuvostoliittolaiset” (s. 241) po. pienellä alkukirjaimella. Latojalle on sattunut pieniä virheitä sivuille 38 (alin rivi liian ahdas) ja 45 (ylimääräinen piste), luultavasti myös 109 (pisteen eikä pilkun käyttö tekee sitä seuraavasta viimeisestä lauseesta vaikeaselkoisen). Sivulle 119 on ilmaantunut aiemmasta lainauksesta ylimääräinen kursivoitu lause ”Sylillinen viljaa.”

En malta olla harmittelematta ilmaisujen ”eaa.” (s. 20-) ja ”jaa.” (s. 28 ja 58) käyttöä. Tämä levisi suomenkieleen Petroskoissa painetuista historiankirjoista ja omaksuttiin 1970-luvulla muka edistyksellisenä (”eKr.” ja ”jKr.” kun viittasivat Kristukseen, mikä on taantumusta), mutta soveltuu erityisen huonosti sellaisiin maihin, joissa on käytetty myös ei-kristillisiä ajanlaskuja. Jos jokin tapahtui ”ennen Kristuksen syntymää” (ottamatta kantaa sen ajoituksen aitouteen sen enempää kuin kristologiaankaan), se on muslimille selkeämpää kuin viittaus aikaan ”ennen ajanlaskumme alkua”, joka vasta onkin eurosentristä kulttuuri-imperialismia.

Kaikkiaan kirjan puutteet jäävät kuitenkin ansioiden varjoon ja se ansaitsee paikkansa jokaisen monipuolisesti maailmaa tarkastelevan historianharrastajan hyllyssä siinä kohtaa, missä muuten ammottaisi arabimaailmasta hankiinalaisuuden kehtoon ulottuva aukko. Tilaa jää vielä Afganistanin ja Turkestanin (muun Keski-Aasian) historialle, joka yhdistäisi Iranin kautta kulkeneen silkkitien etapit.