Irti lokeroinnista

Sosiologi Rogers Brubaker tahtoo siirtää etnisten kysymysten tutkimusta ryhmien määrittelystä monipuolisenpaan analyysiin. Näin vältetään tarpeettomien lokerointien vahvistaminen. Teos on hyvä puheenvuoro alan keskustelussa mutta osoittaa samalla, että valkoisella englanninkielisellä professorilla on omat rajoituksensa nationalismin tutkijana.

Brubaker, Rogers: Etnisyys ilman ryhmiä [Ethnicity without groups]. Käännös: Erkki Vainikkala, David Kivinen (luku1). Vastapaino, 2013. 351 sivua. ISBN 978-951-768-403-3.

Kustantamo Vastapaino ja suomentaja Erkki Vainikkala ovat tarttuneet etnisyystutkimusta ja -keskustelua ravistaneen sosiologi Rogers Brubakerin teksteihin, eli kirjaan Ethnicity without groups (2004) ja kahteen kirjaa tuoreempaan artikkeliin, joilla on tekijän aloitteesta korvattu originaalin kaksi lukua.

Eroon lokeroinnista

Esipuheen kirjoittajat, suomentaja sekä Petri Ruuska ja Jarno Valkonen perustelevat kirjan suomentamista: ”Nyt kysytään, millä tavoin tieteet itse osallistuvat maailman etnistämiseen, rodullistamiseen ja kansallistamiseen?” Brubaker ei vain kysy, vaan myös ehdottaa toisenlaisia lähestymistapoja.

Keskeisiä käsitteitä, joita suomentaja joutuu pitämään näkyvillä englanninkielisenä ja niitä esipuheessa selostamaan, ovat ’groupism’ ja ’groupness’. Edellisen, jota muutoin on määritelty mukautumisena ryhmän ilmentämään kulttuuriseen malliin, Brubaker siirtää kriittiseksi tutkimuskäsitteeksi. ”Sen kohteena ovat paitsi yhteiskunnan ryhmäyttävät arkikäytännöt, myös ja ennen kaikkea tutkimuksessa samaa kaavaa noudattavat ajattelutavat.” Groupness puolestaan on käsite, jonka yhteydessä Brubaker muistuttaa, että se pitää ajatella muuttujana, ei vakiona.

Brubakerin (joissain luvuissa myös kirjoittajatovereiden) missio on avata tutkijain ja myös mm. journalistien silmät tähänastiselle liialliselle etnisten ryhmien ja identiteettien lokeroimiselle ja etsiä käsitteitä, joiden avulla kansallisuuteen ja etnisyyteen liittyviä ilmiöitä voisi tarkastella kehittyneemmin. Pahimmillaanhan esim. Afrikan ongelmat pelkistetään ”heimoidentiteetteihin”. (s. 83) Brubaker muistuttaa moneen kertaan, että rotu, etnisyys ja kansakunta eivät ole itsenäisiä olioita, vaan tapoja nähdä maailma. Kyseisten ilmiöiden tutkimista olisi monipuolistettava eli ei niinkään tarkkailla kulloiseenkin ryhmään kuuluvien objektiivisia yhteisiä piirteitä, vaan muunkinlaisia kategorioita, käsityksiä, suhteita, tietorakenteita, skeemoja. Monet luokitukset, jopa mustien määrittely ja asema Yhdysvalloissa, on historiassa tehty vaihtelevin tavoin, hän muistuttaa.

Kun ’identiteetin’ käsitettä käyttävä tutkija joutuu latelemaan paljon varauksia, eikö voisi jo kyseenalaistaa koko käsitteen käytön, Brubaker edelleen huomauttaa. Arjessa tarpeellisia ryhmiä kuvaavia käsitteitäkään ei tarvitsisi ottaa tutkijan työvälineiksi.

”Nyt on aika siirtyä ’identiteetin’ tuolle puolen – ei minkään kuvitellun universalismin vaan sellaisen käsitteellisen selkeyden nimissä, joka on yhtä tarpeellinen yhteiskunta-analyysille kuin poliittiselle ymmärrykselle.”

Pyrkimys on todella hyvä ja antanee paljon ajateltavaa vaikkapa sosiologian metodologeille. Onko esimerkiksi mielipidekyselyissä paikallaan tarjoilla yliopistollisella arvovallalla, kuin luonnollisina asioina, kysymyksiä tyyliin: ”Keitä seuraavista ryhmistä ette halua naapureiksenne?”

Sitten suomalaisen, suomalaisten kieli- ja kansallisuustuntemuksia tutkivan historioitsijan kriittiset huomiot:

WASP:in maailma

Brubakerin rajoitus on hänen oma kategoriansa: arvostetun angloamerikkalaisen yliopiston menestynyt valkoihoinen miesprofessori. Siinä asemassa ollaan ihmiskunnan ehdotonta yläluokkaa. Omakohtaista syrjintä- tai edes ylenkatsekokemusta ei ole ja sellaiseen on vaikea samaistua. Oma kieli ja ajattelutapa koetaan universaalina. Sen näkemyksen heijastumana nähdään myös muualla vallitseva, vahvojen johtama tila kuin normina. Muut ryhmääntymiset näyttäytyvät ”ylhäältä päin annettuina”; poliitikot ja heidän muodostamansa organisaatiot houkuttelevat kuohuntaan ihmisiä, jotka muutoin olisivat oloihinsa tyytyväisiä, paheksuu Brubaker.

Brubakerin käsitys poliitikoista, ”herättäjistä” ja muista ”puuhamiehistä” on todella negatiivinen. Voi kysyä, oliko hänen mielestään myös vaikkapa Martin Luther Kingin tai Nelson Mandelan toiminta oman edun ajamista ja tarpeetonta ristiriidan lietsomista ylhäältä alaspäin? Ylipäänsä etnisyys kirjassa kytkeytyy enemmän sotaan ja väkivaltaan, harvemmin syrjintään tai sellaisesta irti pääsemiseen.

Yksikieliseen elämäntapaan tottuneen tutkijan ajattelutapaa havainnollistaa esim. seuraava sitaatti, joka koskee Romanian Transilvaniaa:

”Kaupungissa toimii erillinen unkarinkielinen koulujärjestelmä maan varsinaisen koulutusjärjestelmän rinnalla. […] Rinnakkainen koulujärjestelmä tarjoaa ”unkarilaisuudelle” etnokansallisena kategoriana juuri tällaisen lokeron. Se on strategisesti tarkkaan asemoitu. Unkarinkieliset koulut tarjoavat unkarilaisuuden kategorialle legitiimin institutionaalisen ”kodin” ja julkisen suojapaikan, jossa pieni unkarilaisten maailma voi toimia suuremman romanialaisen maailman sisällä.  […] tämä maailma uusintaa hyvin pitkälle itse itsensä.” (s. 53)

Edes kiivaimmat perussuomalaiset Suomessa tuskin kuvaisivat ruotsinkielistä opetusta ’rinnakkaiseksi koulujärjestelmäksi’ tai merkitsisivät Svenskfinlandin lainausmerkkeihin. Minusta tuntuisi myös vähän epäkohteliaalta kirjoittaa suomenruotsalaisista sinänsä varmasti paikkansa pitävästi kuinka etnisten verkostojen uusiintuminen voi tapahtua myös ilman vahvaa ryhmämuotoisuutta, pelkästään yleisten mahdollisuusrakenteiden ja arkisten kontaktimahdollisuuksien ja niistä seuraavan suhteellisen korkean endogamian kautta. No, ehkä jos olisin sosiologi?

On kuitenkin todettava, että kirjan viimeisessä ja tuoreimmassa luvussa, jossa samaan kaupunkiin ja problematiikkaan palataan, ilmaisu on muuttunut. Mutta edelleen, jos sijoittaa ’unkarilaisen’ tilalle suomenruotsalaisen ja ’romanialaisen’ tilalle suomenkielisen, huomaa eron meikäläiseen ajattelutapaan. Koska Brubaker ensisijaisesti tarkkailee hankauskohtia, lukija alkaa ymmärtää, että vähemmän unkarilaisuutta on yhtä kuin vähemmän ongelmia. Mitään kaksikielisyys rikkautena ja siltana -ajattelua ei näy. Ylipäänsä, kieli ja äidinkieli jonain sellaisena perustavana ihmisen ominaisuutena, oikeutena ja rikkautena, joka meillä on perusideologiaa, ei kuulu kirjan edustamaan ajatteluun. Anglosaksisten nationalismitutkijoiden, esim. Hobsbawminkin on myös vaikea tunnistaa kielen kirjallisen viljelyn tarvetta ja merkitystä.

Monisyinen Eurooppa ja etnisyyden jokapäiväinen kokemus

Koska Brubaker haluaa eroon ’etnisistä ryhmistä’ edellä  lainatussa katkelmassakin viljellään ’kategoriaa’. Oman arkiymmärrykseni mukaan kieliryhmä ei ole ’etninen’ yhteisöissä, joissa eletään suhteellisen samaan tapaan ilman räikeää eriarvoisuutta (esim. Suomessa ja Transilvaniassa). On itselleni myös hankala ymmärtää ideaa ”ei-ryhmistä”, kun käsittelyssä kuitenkin ovat juuri ’romanialaiset’ ja ’unkarilaiset’. Vastaava tilanne tulee luvussa ”Nuerit – esimerkki antropologisesta Afrikan-tutkimuksesta”. Brubaker kiittää jo 1940 ilmestynyttä E. E. Evans-Pritchardin klassikkoa The Nuer, jossa ”sosiaalinen maailma käsitetään ihmisten välisten yhteyksien määrän ja laadun mukaan, eikä kategorioiden, ryhmien tai rajojen puitteissa.” Silti niin kyseinen kirja kuin lukukin on saanut otsikkonsa heimon/kansan nimestä, ei mistään suhdejärjestelmästä. Mutta enhän ole sosiologi ja hyvällä tahdolla kyllä ymmärrän, että aivan aiheellisena ideana on irrottaa yhteiskuntatieteilijöitä vuosisataisesta luokittelu- ja määrittelyvimmasta kohti monipuolisempaa analyysiä.

Keväällä 2014 ajankohtaiseen Ukraina-aiheeseen liittyen Brubakerilla on puoli sivua tekstiä (s. 90) alaluvussa ”Itäeurooppalainen nationalismi”. Hän kuvailee tyhjentävien ja poissulkevien venäläisen ja ukrainalaisen kategorian ongelmallisuuden, vaikka sellaisia käytetään mm. väestönlaskennoissa. Loppuarvio on, että ”on mahdollista kuvitella olosuhteita, joissa venäläisiksi nimettyjen Ukrainan asukkaiden keskuudessa syntyisi ’ryhmäisyyttä’. Mutta sellaista ryhmähenkeä ei voi pitää itsestään selvänä”. Argumentointi liittyy pohdintaan muka tukahdutettujen kansallisten identiteettien paluusta. – Ei, Neuvostoliiton hallinto ei suinkaan tukahduttanut ajatusta kansallisuudesta, vaan näki tavattomasti vaivaa institutionaalistaakseen ja kodifioidakseen sen. Saihan jokainen neuvostokansalainen syntyperänsä pohjalta ’kansallisuuden’. Sen ei kuitenkaan tarvinnut merkitä ’identiteettiä’, argumentoi Brubaker ja antaa esimerkiksi juuri Ukrainan. Siellähän vielä on toimittu kansalaisuutta korostavan kansakuntaisuuden mallilla, toisin kuin esimerkiksi Virossa ja Latviassa, ”joissa on rajoittava kansalaisuutta koskeva lainsäädäntö ja korostunut etnokulttuurisen säilymisen retoriikka.” Kerta kaikkiaan, jotain perustavaa ymmärrystä Euroopan moniulotteisista olosuhteista jää kirjoittajalta puuttumaan.

Tekisi mieli ajatella Kiplingiä mukaillen, että Amerikka on Amerikka ja Eurooppa on Eurooppa… Mutta, totta, eiväthän ne asetu lokeroihin. Brubakerin kuitenkin melkein laittaisin amerikkalaisen idealistin lokeroon, mikä ei kiellä, etteikö hänellä ole tärkeää sanottavaa jatkuvasti käytävissä nationalismi- ja identiteetti -keskusteluissa. Sitä merkitsee jo se, että hän korostaa tarvetta tutkia jokapäiväistä rivikansalaisten kokemusta.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *