Isän huone

Isän huone on kahdentoista, lähinnä akateemisen tyttären kuvaus isästään, perheestä, kodista, isän työstä ja isän työhuoneesta. Kulttuurihistoriallisesti kiinnostava teos tarjoaa näkokulman sodan jälkeisen sivistyneistön asenteisiin ja maailmankatsomukseen. Kirjan pääpaino on tietysti tyttären suhteessa isäänsä.

Sala, Kaarina (toim.): Isän huone. Kulttuurivaikuttajien tyttäret kertovat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), 2008. 408 sivua. ISBN 978-951-746-999-9.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran käsikirjoituskokoelman eläkkeellä oleva johtaja Kaarina Sala on koonnut kirjan Isän huone, jonka kohteena ovat hänen entiset yliopisto-opettajansa, esimiehensä ja asiakkaansa. Näkökulma on isistään kirjoittavien tyttärien. Keskipisteessä ovat koti, perhe ja isän työ sekä tyttärien, kirjoittajien suhde isäänsä.

Kirjassa on mukana mm. suomen kielen, itämerensuomalaisten kielten, kansatieteen, uskontotieteen ja kansanrunouden professoreita ja tutkijoita. Jos työpaikka ei ole yliopisto, ovat useat eri tehtävissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa (SKS). Mukana on myös kaksi normaalikoulun opettajaa. Perheet ovat suomalaista keskiluokkaa, voi hyvin sanoa sivistyneistöä. Lähes kaikki äidit ovat virkanaisia: opettajia, joku on työssä SKS:ssä, joku on hammaslääkäri, joku kotirouva.

Perheet asuvat melko rajatulla alueella, sillä jossain vaiheessa lähes kaikkien koti oli Töölössä. Vain muutaman perheen koti oli Kulo- tai Lauttasaaressa tai Munkkiniemessä. Isistä vain muutama oli kotoisin Helsingistä. Lopuista lähes puolet tuli Itä-Suomesta, muut Länsi- tai Pohjois-Suomesta. Tämä on vähän yllätävää, kun ajattelee isien nuoruutta, 1930- ja 1940-lukuja, jolloin esimerkiksi yliopistossa ja ajassa yleisemmenkin puhalsivat läntiset tuulet ja päivän tunnussana oli miehuullisuus. Tästä osoituksena oli myös ennätysmäisen alhainen naiskansanedustajien määrä. Neljän tai viiden kuvatun isän oma isä oli ollut pappi tai opettaja: muiden taustassa on laaja kirjo ammatteja. Useampi kohdehenkilöistä oli käynyt koulua klassisessa lyseossa, mikäli se oli maantieteellisesti mahdollista. Traditio jatkui myös seuraavassa sukupolvessa, sillä moni kirjoittajista kävi koulunsa Tyttönorssissa.

Entä millainen oli isän huone? Useimmissa asunnoissa oli erillinen isän työhuone. Tietysti oli kirjoituspöytä ja pikku hiljaa täyttyvät kirjahyllyt. Kuvattuna aikana, kun professoreilla ei vielä ollut työhuoneita yliopistossa, kuului asiaan, että ylioppilaat tulivat suorittamaan tenttejään professorin kotiin. Erityisen herkullisesti tilannetta kuvaa Maija Larmola (s. Turunen) kertoessaan kuinka opiskelijat ohjataan ensin saliin odottamaan sisään pääsyä. Aika monessa kodissa lapset voivat lukea tai piirtää isän huoneessa. Joissakin hiljaisuuden vaatimus oli ehdoton, joissakin isä pystyi keskittymään työhönsä lapsista välittämättä.

Kaikki kirjan isät olivat tavalla tai toisella tutkijoita. Nekin, jotka tekivät täyden työpäivän SKS:ssa tai normaalikoulussa, jatkoivat työtään vielä illalla. Yksi eniten julkaisseista oli monitaitoinen Martti Haavio, joka lukuisten tutkimusten lisäksi kirjoitti muistelmia, oli mukana tekemässä aapista ja lastenkirjoja sekä julkaisi useita runokokoelmia (pseud. P. Mustapää). Haavion tunnettavuutta lisää myös laaja kirjeenvaihto joka on julkaistu, ja josta käy selville, mitä tapahtui Haavion ensimmäiselle vaimolle, Elsa Enäjärvi-Haaviolle, joka kuoli alle 50-vuotiaana vuonna 1951. Myös Suomen kielen professori Martti Rapola kirjoitti julkaisuja, joita voisi luonnehtia esseiksi. Tiedemiehet tapasivat toisiaan säännöllisesti myös tieteellisten seurojen kokouksissa. Sodan jälkeen alkoivat vähitellen pohjoismaiset ja kansainväliset konferenssit, joihin osallistuttiin. Siteet Ruotsiin, Viroon ja Unkariin olivat läheiset. Vielä kauemmaksi ulottuvia siteitä osoitti se, että kansanrunouden maailmankuulu tutkija Matti Kuusi julkaisi muiden töiden lomassa pienen kirjan ambomaalaisia sananlaskuja. Muita tutkijoita vähemmälle jäävät ne, joiden työ tai vapaa-aika kului laajojen aineistojen keruuseen ja käsittelyyn. Ainakin osittain aineistoa oli kerätty sodan aikana eri metodein Itä-Karjalasta. Julkisuuteen ne saatiin vähitellen presidentti Kekkosen ”välistävedon” avulla.

Kaikilla perheillä oli jonkinlainen maapaikka, useimmiten järven rannalla Sisä-Suomessa. Ilmeisesti kukaan ei viettänyt kesiään saaristossa. Monet järjestivät isälle työpaikan myös maalla. Se saattoi olla saunakamarissa, verannalla tai ulkosalla. Usein oli puutarha, jonka hoitoon myös lapset osallistuivat, enemmän tai vähemmän innokkaasti. Toisaalta 1940-luvun pulavuosina omasta sadosta oli myös hyötyä. Lähes kaikki harrastivat kalastusta eri menetelmin: verkoin, katiskoin, onkien tai uistellen.

Kirjassa kuvatut perheet vaikuttavat yleensä tasapainoisilta. Autoritaarisen tai ankaran isän tunne tulee ehkä Martti Haaviosta ja Lauri Hakulisesta. Näistä kirjoittaneet Katarina Eskola ja Auli Hakulinen toteavat, että isät olivat pojilleen vielä vaativampia kuin tytöille. Sosiologi Katarina Eskola suhtautuu isäänsä kriittisimmin. Hän myös rajaa käsittelemänsä ajan 1950-lukuun, joka oli perheelle jonkilainen ”välitila”. Erityisesti Katarinaa painaa isän ”salainen” suhde runoilija Aale Tynniin. Auli Hakulisen suhteet isään paranevat tämän vanhetessa. Isä seuraa vähän huvittuneena, kun Auli yhdessä Maija Turusen, Esko Vierikon ja Pekka Laaksosen kanssa oli perustamassa ns. opintokollegiota, jonka oli tarkoitus saada opiskelijat ja opettajat saman pöydän ääreen.

Kirjan kuvaukset ovat pääosin kronologisia. Ehkä tästä kaavasta poikkeaa elokuvaohjaaja Marja Pensala, joka käyttää elokuvan kieltä kuvatessaan isäänsä Jouko Hautalaa, suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professoria, jonka jälkiä tytär seuraa. Isän huonetta täydentävät perhealbumeista löydetyt kuvat. Ne esittävät perheitä eri vuosikymmeninä.

Entä naisnäkökulma? Voi sanoa, että koko kirja on naisnäkökulmaa. Toisaalta artikkelit kertovat aikuisen ihmisen suhteesta nyt jo kuolleeseen isään. Ehkä tasapaino tulee juuri siitä, että kaikesta on niin kauan aikaa. Toisaalta on hämmästyttävää, miten tarkkaan tytöt tai nuoret naiset muistavat eri asunnot, pihat, koko lähipiirin. Jos pojat kirjottaisivat isistään, olisiko lopputulos sama? Tuskin.

Kirja on painava – vika, joka on vaivannut monia SKS:n julkaisemia kirjoja viime aikoina. Isän huonetta lukiessa huomaa, että asiantuntijat ovat olleet asialla, sillä kirjan lopussa on perinpohjaiset kronologiset katsaukset kirjan kohdehenkilöistä sekä lyhyet katsaukset äideistä ja tyttäristä. Lisäksi on henkilöhakemisto – ylellisyys, jota turhaan hakee varsinkin kaupallisten kustantajien julkaisuista. Kirja on kulttuurihistoriallissti kiinnostava kuva sotien jälkeen vaikuttaneen sivistyneistön elämästä ja maailmankuvasta. Jäämme odottamaan, milloin tyttäret tai pojat kirjoittavat äideistään. Meillähän on jo teos Miten minut on kasvatettu?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *