Isänmaan puolesta – mitä vastaan?

ISÄNMAAN PUOLESTA - MITÄ VASTAAN? Suojelupoliisi 50 vuotta Toimittaneet Matti Simola ja Tuula Sirviö. Gummerus Jyväskyla 1999 Vasta ilmestynyt Suojelupoliisin historia on mittava teos ennen kaikkea kun ottaa huomioon kaiken siihen haalitun tiedon poliittisen arkaluontoisuuden omana aikanaan. Koska teos kuitenkin ilmestyy uuden vuosisadan kynnyksellä sitä lienee lupa käsitellä kuin tullivirkailja maahanmuuttajaa - taman motiiveja ja kerrotun tarinan vastaavuutta siihen suomalaiseen nyky-yhteiskuntaan nähden ja mahdollista pärjäämista siina.

Simola, Matti ja Tuula Sirviö: Isänmaan puolesta - Suojelupoliisi 50 vuotta. Gummerus, 1999. 287 sivua. ISBN 951-20-5477-9.

ISÄNMAAN PUOLESTA – MITÄ VASTAAN?

Suojelupoliisi 50 vuotta
Toimittaneet Matti Simola ja Tuula Sirviö.
Gummerus
Jyväskyla 1999

Vasta ilmestynyt Suojelupoliisin historia on mittava teos ennen kaikkea kun ottaa huomioon kaiken siihen haalitun tiedon poliittisen arkaluontoisuuden omana aikanaan. Koska teos kuitenkin ilmestyy uuden vuosisadan kynnyksellä sitä lienee lupa käsitellä kuin tullivirkailja maahanmuuttajaa – taman motiiveja ja kerrotun tarinan vastaavuutta siihen suomalaiseen nyky-yhteiskuntaan nähden ja mahdollista pärjäämista siina.

SUPO edustaa valtiorakennetta ja on yksi sen ykkössymboleja, turvallisuuden airut, jonka "kantin pitää kestää" – mutta kenen ehdoilla ja ketä varten? Kimmo Rentola, jolle annetaan ansio suurimmasta taustatyöstä kirjan synnyssä arvioi sodanjälkeistä toimintaa gibbonilaisen lausehduksen valossa: poliisi ja verovirkailijat mukauvat viime kädessä hallitusmuotoon. Kukaan tuskin uskaltaakaan väittää mitään muuta, mutta millä mielellä ne sen tekevät?
Mitkä kulttuuriset arvot piilevät SUPOlaisen ideologian takana?

"Suojelupoliisin toiminta on tasapainoilua monien ristikkäistenkin paineiden keskellä. Pysyviä ankkureita
ovat perusoikeudet ja valtion kokonaisetu. Todelliseen oikeudenmukaisuuteen kuuluu yksilön oikeuksien ja vapauksien kunnioitus. Todellinen turvallisuus taas edellyttää, että turvallisuuspoliisin kantti kestää."
Näin hahmottelee poliisineuvos Seppo Nevala 50-vuotiasta SUPOa odottavat haasteet uudelle vuosisadalle.

Ristiriitaa kerrakseen, joka ulottuu jopa niihin pysyviin ankkureihin asti. Jos joudutaan tilanteeseen, jossa "kantin on kestettävä" niin kumpi voittaa? Yksilön oikeus vai valtion kokonaisetu? Historian esimerkkien valoa vasten ko. teoksen tulkinnoilla höystettyina vastaus tuntuu kääntyvän melko yksiselitteiseksi.

Platonilaisesssa filosofiassa yksilö uhrataan tai uhrautuu yleisen edun nimissä, jolloin yhtäläisyys saa väistyä yleisen tieltä. Lauma konstruoi vihollisensa ja tuhoaa sen. – olipa vihollinen ulko- tai sisäpuolella. Mitä suojelupoliisi siis suojelee ja onko se tämän päivän maailmassa enää suojelemisen arvoista? Viime kädessä suomalaista yhteiskuntaa ja suomalaista kulttuuria – mutta missä muodossa? Saunaa, sisua, tervaa, viinaa ja hoyhenia? Etnisyydestä esipuheessa puhuttaesa viitataan melkein heti terrorismiin. Pakolaisilla tunnutaan tarkoitettavan vain takavuosien karjalaisia. Rasismista vaietaan, vaikka white powerista puhutaankin.

Kirja ydin keskittyy 70-luvullle ja Suomen ja Neuvostoliiton muuttuviin suhteisiin sekä KGB:n ja SUPOn nokkapokkaan, jossa onkin hyvin paljon kiintoisia aineksia vahvistuvan rengin ja rappiolle menneen isännän välisen dramaattisen valtataistelun rakentamiseksi. Sen sijaan SUPOlaisuuden ideologinen veljeys CIAn kanssa jää luettavaksi rivien välistä. Myös kommunismin peikon jatkuva ylläpito tuntuu 90-lukulaiselle lukijalle tahattoman koomiselta tyylikeinolta. Mielenkiintoisia ovat myös rivienväliset heitot SUPOn uudistushaluisista päälliköistä, jotka joko murhattiin tai jotka ajautuivat "huhujen mukaan" ottamaan hengen itseltään. Olivatkohan hekin vasemmistolaisia?

70-luvun mielenkiintoisin konflikti tuntuukin keskittyvän juuri vanhan SUPON ja uuden Suomen välille, jolloin saksalais-amerikkalainen valtioideologia ottaa yhteen kansalaisyhteiskunnan kanssa. Vasemmistolaisten puolueiden
sekä kansanedustajien kritiikki nähdään kuten ns. alistettujen rasisimikin: viattoman ex-vallankäyttäjän perusteettomana vainona. Punikkiparanoian huippukohta saavutetaan kun SUPOlaiset tavoitteenaan demokratian periaattedien varjelu kommunismia vastaan yhtäkkiä huomaavatkin olevansa ainoat asialla – jopa kansa on yhtakkia alkanut "epädemokraattisesesti" kannattaakin kommunisteja. Samankaltainen ajattelu johti 70-luvun taitteessa Watergateen.

Ryssänpelon läheisyys kirjassa on siis kouriintuntuva ja historian hyhmän hellimä, mikä tekeekin kirjasta huvittavan ja osittain jopa nautittavan epäloogisen, koska virallisen linjan tulisi olla se tasa-arvoisuus jne. Kirjan piiloideologinen sisältö tuntuu saaneen sytykkeitä Joseph McCarthyn poliittista "ajattelusta", jossa symboliikka syrjäytti logiikan mennen tullen ja vähemmistöt unohdettiin marssilaulun jalkoihin. Milloinkahan politiikassa on käynyt toisin päin?

Pärjätäkseen monikulttuurisessa maailmassa SUPOn saattaisi olla aika raottaa enemmänkin esirippua – muttei liikaa. Turvallisinta lineee pysyä ajassa noin 25 vuotta jäljessä, kuten kirja tekeekin. Lupaus "tähän päivään tuonnista" Mari Kallialan ja Juha Marteliuksen teksteissä, joista Kalliala on saaanut erikoisluvan tutkia myös uudempaa materiaalia jää kuitenkin puolitiehen. Kallialan sinänsä ansiokas historiikki Pekka natsijohtaja Pekka Siitoimen noususta uhosta ja Internettiin vetäytymisestä on lähinnä nostalginen ja keskittyy siinä määrin henkilöön että rohkeammat linjanvedot Siitoimen perinnön hyvinvoivaisuudesta tämän päivän Suomessa jäävät pelkiksi toiveiksi. Kalliala tuntuu salaisesti toivovan, että Siitoin oli harmiton hullu jonka ideologialla ei ole kosketuspintaa tämän päivän suomalaisnuorisoon – sen isänmaallisuudesta puhumattakaan. Medioissa viime aikoina julkaistut tutkimukset kertovat toista. Joka kolmas suomalaisnuori suhtautuu tänä päivänä halveksuvasti ulkomaalaisiin. Entä etnisen taustan omaavat kansalaisemme? Siis ne joita ryssiksi, itämaisiksi, neekereiksi, mustalaisiksi ja saamelaisiksi mieluummin kutsumme?

Teosta olisi voinut piristää huomattavasti jonkun toisinajattelevan tai etnisen taustan omaavan Suomen kansalaisen näkemys SUPOn historiallisesta roolista hänen yksilöllisten perusoikeuksiensa kunnioittajana ja turvaajana ilman että häntä olisi etukäteen leimattu potentiaaliseksi neuvostovakoojaksi, terroristiksi tai huumerikolliseksi – kunnes toisin todistetaan? Ihmisoikeuksien loukkaukset tuntuvat kirjassakin liittyvän juuri siihen paljon puhuttuun "kantin kestämiseeen", jolloin myötätunto on mykistettävä ja ajateltava visioita mahdollisesta uhkaavasta vaarasta.
Tämä näkyy SUPOn historiassakin: pidätettyjen joukossa on aina "joitakin" kommunisteja, joiden automaattisesti epäillään olevan kovapintaisia rautaesiripun kätyreitä – ei vakaumuksellisia idealisteja. "Kantti kestää" logiikan mukaisesti sen aiheuttanutta mahdollista vahinkoa ei pohdiskella. Kaikki on tapahtunut isanmaan puolesta.
Niiin kaunis tuo sana joillekin onkin se on toisille poissulkeva. "Isänmaa" ei ole kotimaa kenelle tahansa – vain siella syntyneille. Muut saa yrittää, mutta…

Ja "raukat vain menköhöt merten taa"?

Poliittista tasapuolisuutta eli yhtäläisyyttä kaikkien kansalaisten kesken jota myös demokratiaksi kutsutaan saa SUPOn historiasta hakea: saman hengenvetoon kun skinien rasismista puhutaan "radikaalina oikeistona", "kommunismi" on vain ja ainoastaan "kommunismia" Kirjan tekstin luomassa maailmassa on yhtä paljon demokraattista ajattelua kuin J. Edgar Hooverin seksuaalietiikassa McCarthyn raittussaarnoilla terästettynä.

Haasteita siis riittää. Demokraattisessa ja monikulttuurisessa Suomessa.
Elleivät Onnen Päivät ole tulleet takaisin jäädäkseen.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *