Toukokuussa lopussa vuonna 1968 Suomen Eduskunnassa oli tavallistakin merkittävämpi täysistunto. Satojen tuhansien koululaisten laskiessa päiviä kesäloman alkuun kansanedustajat Arkadianmäellä olivat päättämässä oppilaiden tulevaisuuteen hyvin konkreettisesti vaikuttavista asioista. Kyse ei ollut pelkästään uudesta alkoholilaista, joka toi kaljan maitokauppoihin ja loi seuraavina vuosikymmeninä lähtemättömän leimansa nuorison – ja vähän vanhempienkin – viikonloppuihin. Eduskunnassa päätettiin tuossa samaisessa istunnossa myös lasten ja nuorten arkipäivinä tapahtuvasta ajankäytöstä uuden Koulujärjestelmälain kautta. Selkeämmin ilmaistuna kyse oli uudesta yhtenäisestä peruskoulusta, joka tuli korvaamaan satavuotiaan kansakoulun seuraavan vuosikymmenen aikana. Ja vaikka lähes poikkeuksetta kaikki tuon ajan toimijat olivat yhtä mieltä siitä, että vanha kahteen rinnakkaiseen koulutuslinjaan perustuva järjestelmä sisälsi runsaasti ongelmia eikä vastannut enää sellaisenaan kaupungistuvan teollisuusmaan tarpeita, eivät peruskoulujärjestelmän syntyprosessin viimeiset vaiheet 1960-luvulla olleet missään nimessä helppoja – edes vasemmistoenemmistöisessä eduskunnassa. Koulutuspolitiikkaan tiivistyneet moninaiset poliittiset, pedagogiset, tieteelliset, ammatilliset, taloudelliset ja sosiaaliset intohimot pitivät huolen siitä, että myös puhemiehen nuijan kopautuksen jälkeen peruskoulu, sen oppisisältöjen ja kouluhallinnon muotoutuminen ja tuleminen säilyivät puheenaiheina läpi koko 1970-luvun.

Nyt kun vuosituhannen vaihteesta on ehtinyt kulua jo yli puoli vuosikymmentä, suomalainen peruskoulu on paistatellut uudestaan julkisuuden valokeilassa PISA-tutkimusten ansiosta. Nämä eri teollisuusmaiden oppimistuloksia vertailevat tutkimukset ovat osoittaneet suomalaisen peruskoulun kuuluvan maailman ehdottomaan kärkeen. Vaikka vastaavanlaisia perusteellisia ja laajoja vertailuja ei ole olemassa aiemmilta vuosikymmeniltä, voidaan ainakin olettaa oppimistulosten olleen 1960-luvun lopulla Suomessa nykyistä epätasaisemmat. Vanhassa koulujärjestelmässä erilliset opintoputket opettivat koululaisille erilaiset asiat erilaisin päämäärin: oppikoulu teoreettista tietoa yhteiskunnan johtotehtäviin valmistuville, kansa(lais)koulu käytännön taitoja kansalaisten syville riveille. Oppisisältöjen erilaisuudesta johtuen on vaikea kuvitella suomalaisen koulun olleen tuolloin yhtä tasaisen vahva kuin nykyään. Rinnakkaiskoulujärjestelmään sisältyvät ongelmat olivat kaikkien koulutuspolitiikasta kiinnostuneiden tiedossa, mutta vielä pitkälle 1970-luvulla saakka ratkaisukeinoista oltiin erimielisiä. Peruskoulun arvostelu on jatkunut läpi 1980- ja 1990-lukujen (tasapäistävä, keskusjohtoinen, erilaisuutta ja lahjakkuutta tukahduttava). Kuten Hämäläisen, Lindströmin ja Puhakan toimittamassa teoksessa Yhtenäisen peruskoulun menestystarina useasti tuodaan esille, vasta PISA-tutkimukset ovat vaientaneet yhtenäisen peruskoulun arvostelijat niin, että nykyisen koululaitoksen aikaansaannoksia ei sellaisenaan tuomita suoralta kädeltä. Peruskoulun nauttima arvostus ja siitä johdettu kansallinen ylpeys ovat siis varsin uusi ilmiö.

Jälkikäteen on tietenkin huomattavasti mukavampi hahmotella menestyksen syitä kuin vähemmän onnistuneen muutoksen taustoja. Yhtenäisen peruskoulun menestystarinan keskeinen ajatus onkin esitellä lukijalle monesta näkökulmasta erilaisia syitä sille miksi peruskoulumme on ollut menestyksekäs, minkä ansiosta suomalaiset koululaiset ovat nykyisin kansainvälisesti mitattuina erittäin oppineita. Oman näkemyksensä esittävät niin peruskoululaitoksen luomisessa 1960- ja 1970-luvuilla mukana olleet kuin sen muokkaamiseen myöhemmin osallistuneet tahot. Suomalaista peruskoulujärjestelmää lähestytään kirjassa politiikan ja sen eri lohkojen, talouden, hallinnon, opetuksen arvioinnin ja suunnittelun ja opettaja-ammatin kautta. Laajan kirjoittajakunnan (tutkijoita, virkamiehiä, poliitikkoja, opettajia) ansiosta teoksesta saa varsin hyvän kuvan siitä miten eri toimijatahot hahmottavat peruskoulun synnyn, sen merkityksen suomalaisen yhteiskunnan viime vuosikymmenien kehitykselle, koulujärjestelmämme nykytilan ja tulevat haasteet. Tämä moninaisuus on rikkaus. Nyt kirjasta saa varsin hyvän kuvan siitä, miten eri odotuksin ja tavoittein koulujärjestelmäämme lähestytään, mitä siltä nykyisin odotetaan.

Vaikka kirjan keskeisenä ideana on menneen kehityskulun esittely, nousevat mielestäni kiinnostavammiksi tulevaisuutta koskevat näkemyserot. Menneisyyttä koskevien tulkintaerojen taustalta löytyy erilaisia ajatuksia nykyhetken haasteista ja tulevaisuuden päämääristä. Toisaalta nykyiset näkemyserot pohjaavat osaltaan historiaa koskeviin tulkintoihin siitä mikä oli olennaista peruskoulua rakennettaessa. Käsitykset menneestä kietoutuvat näin ollen yhteen ja muodostavat kontekstin nykyiselle koulutuspoliittiselle keskustelulle. Suomalainen 1970-luvun alun koulupoliittinen tilanne tulkitaan joko yhteiskuntapolitiikan suurena a-poliittisena prosessina kohti modernia kaupungistunutta teollisuus- ja palveluyhteiskuntaa tai hallinnon keskittämistä ja valtiojohtoisen suunnittelun lisäämistä korostaneena vasemmistolaisena poliittisena ohjelmana. Siitä huolimatta, että yksikään kirjoittaja ei tunnusta vastustaneensa 1960- tai 1970-luvulla sinällään peruskouluideologiaa, tärkeää on se, miten eri tavoin viimeisten kolmen vuosikymmenen kehitystä tarkastellaan.

Yhteiskuntapolitiikkaa korostavassa linjassa keskitytään sekä koulumaailmassa että suomalaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin tapahtuneeseen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden laajenemiseen. Koululaitoksen muutos asetetaan osaksi toisen tasavallan rakenteellista muutosta, modernisaatiota, jossa koulujärjestelmän lisäksi muuttui hyvinvointivaltiollisen ajattelun myötä myös sosiaalipoliittinen järjestelmä. Peruskoulua poliittisena ohjelmana lähestyvässä tulkintamallissa peruskoulu liitetään osaksi vasemmistolaisesti suuntautunutta yhteiskunnan muuttamisen poliittista ohjelmaa. Peruskoulun synnyn pohtimisen sijaan tarkastelun painopiste asetetaan myöhemmälle kehitykselle: koululaitoksen nähdään menneen koko ajan parempaan suuntaan valinnanvapauden ja -varan kasvaessa niin yksilö-, koulu- kuin kuntatasollakin. Jälkimmäisen näkökulman mukaan menestys PISA-tutkimuksissa perustuu peruskoulujärjestelmään 1970-luvun jälkeen tehtyihin moninaisiin muutoksiin (mm. opetussuunnitelmat ja sen perusteet, opetuksen arvioinnin kehittäminen, koulukohtaiset vapaudet). Edellisessä lähestymistavassa nykyhetken hyvien tulosten ymmärretään johtuvan selkeämmin itse koulujärjestelmän muutokseen 1970-luvulla. Yksi yhteinen tekijä sentään löytyy jokaisesta artikkelista. Yksittäinen opettaja, hänen ammattitaitonsa, ja opettajuuden laajeneminen laaja-alaiseksi, tieteellistä ulottuvuuttakin omaavaksi kasvattajuudeksi. Yksimielisyys menestyksen syistä jää yksilötason tekijöihin, laajemmista ja yleisemmän tason tekijöistä ollaan toisin sanoen montaa mieltä.

Tulkinnat koulujärjestelmän menestyksen syistä vaikuttavat ennen muuta siihen miten käsitteellistetään nykyhetken päätöksenteko ja määritellään tulevat haasteet. Peruskoulua luomassa olleet aikalaiset eivät kirjassa paljoakaan tulevaisuutta hahmottele vaan pitäytyvät yhtenäisen peruskoulun menestystarinan esittelyyn. Tulevan hahmottelu jääkin näin ollen nuoremmalle kirjoittajakunnalle. Kirjoittajien välillä on eroja siinä mitkä asiat määritellään nykyisen koulun haasteiksi. Näistä monista esittelen seuraavaksi pikaisesti kaksi.

Elinkeinoelämän näkökulmaa teoksessa edustava Kari Purhonen kaipaa ”tulevaisuuden uusiksi painopisteiksi” yrittäjyyttä, teknologiaa ja kädentaitoja. Hän toivookin tulevaisuudessa oppilaiden ja opettajien tutustuvan opetuksen puitteissa entistä perusteellisemmin elinkeinoelämään. Matemaattisten, teknologiaan liittyvien taitojen ja kädentaitojen opettamiseen pitäisi Purhosen mukaan satsata vielä nykyistä paljon enemmän. Viime vuosikymmenen aikana opetushallinnon työryhmissä vaikuttaneiden Irmeli Halosen ja Asta Pietilän artikkelissa vaaditaan vuorostaan, että ”2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä on löydettävä ratkaisut peruskoulun toimintakulttuurin, johtajuuden ja opettajuuden kehittämiseksi niin, että ne tukevat perusopetuksen yhtenäisyyttä ja oppilaiden yhtenäisen ja mielekkään oppimispolun rakentumista”. He korostavat peruskoulun yhtenäisyyden merkitystä suomalaiselle yhteiskunnalle, mutta myös niiden rajojen tunnistamista, jolloin yhtenäisyyden päämäärä alkaa sotia yksilöllisiä mieltymyksiä ja kykyjä vastaan (tasapäistäminen). Tämän he näkevät myös yhtenä osaratkaisuna suomalaisten oppilaiden huonoon koulussa viihtymiseen: jokaisen oppilaan itse löytämä ja muokkaama mielekäs opinpolku.

Purhosen ajatusten taustalla voi halutessaan nähdä peruskoulun luojien kammoksuman käsityksen kahdenlaisesta lahjakkuustyypistä, käytännöllisestä ja teoreettisesta, joita varten olisi olemassa omat ”sivistyksensä”. Näihin kahteen ”ihmistyyppiin” vedoten voidaan vaatia peruskoulun oppisisältöjen ja päämäärien erilaistamista kullekin koululaiselle paremmin sopiviksi. Halosen ja Pietilän lähtökohtana on yhtäläinen kansalaisuus, jossa ajatusta kahden laatuluokan sivistyksestä ei hyväksytä, mutta jossa suositaan silti yksilöllisiä ”oppimispolkuja”. Jälkimmäisten ajatusmallissa lasten erilaiset taipumukset eivät tarjoa mahdollisuutta tulkinnoille kahden tyyppisestä inhimillisestä tiedosta ja taidosta omine opillisine linjoineen. Kansainvälisessä talous-teknologisessa kilpailussa menestymisen ja opetuksen yhtenäisyyden ja oppilaiden koulussa viihtymisen välillä painotellaan toisin sanoen eri tavoin.

Yhtenäisen peruskoulun menestystarina ruotii kiitettävän monista eri näkökulmista suomalaisen peruskoulun muutoksia ja muutoksen ehtoja viimeisten neljän vuosikymmenen ajalta. Niin ulko- kuin sisäpolitiikka nousevat esille erityisesti 1970-luvun alun tilannetta kuvattaessa, kun taas virkamiestyö ja hallinto korostuvat kirjoitusten mukaan 1980-luvulta alkaen. Hallinnollinen suunnittelu on ollut vahvasti läsnä kirjoittajien mukaan koko peruskoulun ajan. Politiikan vaihtuminen hallinnointiin ja virkamiestyöhön koskee myös 1990-luvulla tehtyjä uudistuksia ja leikkauksia. Samanlaisia suuria yhteiskuntapoliittisia linjanvetoja kuin 1960-luvulla, ei enää OPM tai poliitikkojen puolelta tehdä. Koulupolitiikka jäsentyy peruskoulun luojien ikäpolven kirjoituksia lukuun ottamatta lähinnä reagoinniksi ympäröivään maailmaan, ei siihen aktiivisesti vaikuttavaksi toiminnaksi. Kun Erkki Ahon, Jaakko Itälän ja Liekki Lehtisalon kirjoituksissa koulupolitiikka on aktiivinen osa koko yhteiskuntaa ja sen rakenteita muuttavaa yhteiskuntapolitiikkaa, käsitteellistetään se nuorempien sukupolvien kirjoituksissa ajan virrassa ajelehtimisena, selviytymisenä, korkeintaan vähän suuntaa ottavana toimintana. Tosin uudemmissa näkökulmissa oppilaiden yksilöllisyys ja erilaisuus huomioidaan huomattavasti systeeminmuuttajien kirjoituksia paremmin.

Kirja on kiinnostava peruskoulun muutosta käsittelevä artikkelikokoelma. Peruskoulu on edelleen monien tahojen kiinnostuksen kohteena, tosin lähes poikkeuksetta välineenä johonkin tärkeämpään päämäärään. On kyseessä sitten kansallinen menestys, ”meidän” menestyminen tai yksilötasolla löydettävä ”opinpolun” mielekkyys, on peruskoulu molemmissa tärkeässä roolissa. Yhtenäisen peruskoulun menestystarina toimii hyvänä johdantona, nykyhetken suomalaiseen koulupolitiikkaan ja sen tulevaisuuden odotuksiin.