Jaakko Hämeen-Anttila on varmasti Suomen tunnetuin islam-asiantuntija. Hän tuntee erinomaisesti kulttuuria, mutta ei välttämättä yhtä vakuuttavasti nykyaikaista suurvaltapolitiikkaa. Hämeen-Anttilalla on ikävä tapa antaa puolihuolimattomia lausuntoja haastatteluissa, kun häneltä pyydetään yhteen lauseeseen tiivistettyä kaikkien muslimien mielipidettä johonkin ajankohtaiseen konfliktiin. Kirjoissa hänellä on paremmin aikaa muotoilla ajatuksensa ja tuoda esiin islamilaisen maailman monimuotoisuutta. Siitä sopiikin muistuttaa unohtavaista lukijakuntaa yhä uudelleen.

Hämeen-Anttila toteaa osuvasti, kuinka epäsuhtaisesti islamilaisen maailman ongelmia verrataan 2000-luvun pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin, ikään kuin jälkimmäiset todistaisivat kristillisen uskon ja kulttuurin vääjäämätöntä voittokulkua, unohtaen noitavainojen ja uskon- sekä maailmansotien vuosisadat:

”Varma vakaumuksemme omasta ikiaikaisesta ylivertaisuudestamme ja erinomaisuudestamme rakentuu tälle epätasapainoiselle vertailulle. Länsimaisen kulttuurin jaloimmat piirteet ovat sen todellinen ydin, islamilaisen kulttuurin pahimmat epäkohdat osoittavat , millaisia muslimit oikeasti ovat.” (s. 8) Itseriittoisuudessaan ja ennakkoluuloisuudessaan länsimaalaiset unohtavat, että tarkemmassa pitkän aikavälin vertailussa muslimit ”ovat aivan samanlaisia kuin me, niin hyvässä ku[i]n pahassa.” (s. 237)

Vertailua vaikeuttaa se, että islamin nykyvaihetta pitäisi verrata Euroopan sotien ja vainojen täyttämään 1900-lukuun (s. 8-10). Sikäli muslimit seuraavat länsimaita muutaman sukupolven viiveellä. Toiseksi on nähtävä ”mediasuodatin”, jonka kautta läntiset joukkoviestimet nostavat esille ”epäkohtia ja väkivaltaa” (s. 9) tavallisen arkielämän sijasta. Vain huono uutinen on medialle hyvä uutinen, joten jo senkin vuoksi kuulemme islamilaisesta maailmasta valtaosin kielteisiä asioita. Aika usein uutiset ovat myös perättömiä tai vähintään liioiteltuja (avionrikkojat kivitetään länsimaalaisten mielikuvissa moneen kertaan jo ennen kuin ensimmäistäkään tuomiota on langetettu saati pantu täytäntöön). Lisäksi näemme varsinkin läheisimmät, Lähi-idän maat uhka- ja peilikuvina, mutta olemme huomattavasti lempeämpiä hindulaisen tai buddhalaisen kulttuurin arvostelussa.

Hämeen-Anttila toteaa täsmälleen oikein, että islamistit ja islamofobit voimistavat toistensa ääntä: ”Läntisten medioiden halu keskittyä uutisarvoisimpaan eli käytännössä radikaaleimpaan islamin ääneen vahvistaa tätä virheellistä kuvaa äärijärjestöjen edustajista ’todellisina’ muslimeina ja muslimien valtaenemmistöstä jonkinlaisena vesittyneinä muslimeina. … Molempien kannalta on edullista hyväksyä ääri-islam oikeaksi islamiksi.” (s. 222).

Islamilaisen oikeustieteen alalla Hämeen-Anttila valitettavasti itsekin yksinkertaistaa islamistisen tulkinnan mukaisesti: ”Islamista poiskääntyminen on islamin lain mukaan kuolemantuomion arvoinen teko” (s. 110), vaikka on varmasti kuullut sekä keski- että nykyaikaisista uskonoppineista, joiden mukaan maallisen tuomioistuimen asiana ei pitäisi olla islamista luopumisen arvioiminen eikä rankaiseminen. Tässäkin asiassa islamilaiset maat muistuttavat 1800-luvun Eurooppaa.

Hämeen-Anttilan historiankuvaukset ovat pääpiirteissään oikein. Islamin leviämistä Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Espanjassa helpotti Bysantin kiihkokristillinen suvaitsemattomuus (s. 82), joka sai niin juutalaiset kuin kerettiläislahkotkin toivottamaan vallanvaihdoksen tervetulleeksi. Valloitussotien symbolisen päätepisteen, vuonna 732 (tai 733) käydyn Poitiersin taistelun (s. 70-71 ja 94) jälkeen saraseenit ahdistelivat 900-luvulle saakka Rivieran rantoja ja Sveitsin Alppeja, eikä Italiassa tai Espanjassakaan kristillinen ”reconquista” alkanut ennen vuotta 1060 (s. 116). Näitä vaiheita olisi voinut esitellä pidempäänkin.

Bagdadin valloitus vuonna 1258 oli varmasti traumaattinen takaisku arabeille (s. 117-118), mutta ei kuitenkaan koko islamilaiselle maailmalle. Mongolivaltakunnan kautta islam levisi syvemmälle Kiinaan ja Intiaan.

Turkin kanssa Euroopan vapaimman maan asemasta keskiajan lopulla (s. 163) kilpaili Puola-Liettua. Unkarilaisille oli rankempaa joutua Itävallan kuin Turkin alaisuuteen (s. 185-186) ja vielä 1850-luvulla Turkki tarjosi turvapaikan niin Unkarin kuin Puolankin vapaustaistelijoille. Hämeen-Anttila olisi voinut kertoa, kuinka törkeästi Itävalta ja Venäjä painostivat Turkkia sodan uhalla luovuttamaan Lajos Kossuthin, mitä Turkki ei kuitenkaan tehnyt. Pian sen jälkeen Turkki perusti maailman ensimmäisen pakolaisviraston huolehtimaan tsherkessipakolaisista. Sillä välin käydyn Krimin sodan olisi voinut mainita sopivassa kohdassa (s. 193), sillä Venäjän sodanjulistuksesta Lähi-idän kristittyjen nimissä löytyy säädöskokoelmasta hauska suomenkielinen versio, joka osoittaa uskonkiihkon kuuluneen suomalaistenkin ajatusmaailmaan, eikä ainoastaan Tiernapoikien kautta.

Euroopalla oli tosiaan melkoinen tausta kolonialismilleen. Vielä 1920-luvulla Turkki kunnostautui antamalla turvapaikan Trotskille ja 1930-luvulla saksanjuutalaisille. ”Länsi on ollut tärkeänä osatekijänä muokkaamassa Lähi-idästä väkivaltaista aluetta” (s. 206), mutta tähän ”länteen” kuului myös Venäjä, jonka juutalaispogromeista sai alkunsa siionistien muuttoliike nykyiseen Israeliin. Toisaalta kaikista länsimaiden siirtomaista ei tullut yhtä väkivaltaisia, eikä Marokko ole vieläkään hyökännyt Ceutaan ja Melillaan. Se, että Israelista tuli arabeille ilkeämpi oka kuin Euroopan unionin siirtokunnista Afrikan rannikolla, ei selity pelkästään länsimaiden yleisellä kavaluudella.

Hämeen-Anttila on turhan ylimalkainen väittäessään, ettei ”yksikään islamilainen maa ole sotilaallisesti uhannut länsimaita, ellemme laske Turkin ja Kreikan 1900-luvun kiristyneitä välejä mukaan.” (s. 184). Miksemme laskisi? Kyproksen konflikti on yhä ratkaisematta, kohta 50 vuotta suomalaistenkin rauhanturvaajien ensimmäisestä komennuksesta, ja saaren halkova aselepolinja  kyseenalaistaa EU:n rajat. Toki siitä voi syyttää osin Turkkiakin, vaikka ennen kaikkea se kelpaisi mainioksi esimerkiksi siitä, kuinka länsimaissa uskonnollistetaan konflikteja. Turisteja kaitsevat Kyproksen-matkaoppaat, TV-dokumentit ja monet yliolkaiset kirjoitukset rinnastavat suruttomasti vuoden 1974 miehityksen yli 400 vuotta aikaisempaan valloitukseen – osoitetaan vuosina 1570–1571 tyhjiksi jääneitä katolisia (ei ortodoksisia!) katedraaleja ja kerrotaan samalla vuodesta 1974, ikään kuin turkkilaisten muslimien uhreiksi olisivat joutuneet kyproksenkreikkalaiset eivätkä heitä isännöineet venetsialaiset ja länsimaalaiset ristiretkeläiset.

Jos Israel lasketaan länsimaaksi, sitä on uhattu jo pitkään, viimeksi Iranin toimesta. Eivätkä muslimimaat ole sentään aina olleet täysin viattomia osapuolia konflikteissaan. Selitystä vaatii sekin, että konflikteja on myös islamilaisen maailman muilla rajoilla: Nigeriassa, Sudanissa, Kashmirissa, Mindanaolla, Burmassa, Itä-Turkestanissa (Sinkiangissa) ja Karabahissa.

Valitettavasti Hämeen-Anttila lankeaa toistuvasti Irak-fiksaatioonsa, joka ei suostu näkemään mitään hyvää verisen hirmuhallitsijan kukistamisessa kansainvälisen intervention kautta. Hän hokee sitä joko suoraan nimeltä mainiten tai väljemmin Lähi-itään viitaten niin monta kertaa (s. 11, 23-24, 42, 142, 156, 204, 216, 224-226, 236), että olisi mieluummin voinut koota aiheen omaan lukuunsa. Saddam Hussein sentään syyllistyi useampiin kansanmurhiin ja hyökkäyssotiin naapureitaan vastaan, eivätkä miljoonat irakilaiset paenneet kotimaastaan ennen vuoden 2003 sotaa täysin syyttä. Hämeen-Anttilan tässä kohdin yllättävän rajoittuneessa maailmassa ”Muslimi taas tuomitsee Irakin miehityksen provokaationa arabikansoja kohtaan” (s. 23) – 1,6 miljardista ihmisestä on tullut yksi ainoa muslimi, eikä Hämeen-Anttila muista heihin lukeutuvan myös kosovonalbaaneja, kuwaitilaisia, kurdeja, hazaroita ja monia muita, joille Yhdysvallat ei suinkaan ole perivihollinen eikä Saddamin vallan jatkuminen päivääkään kauemmin olisi ollut mitenkään oikeutettu vaihtoehto. Syyriasta näemme, millainen olisi ollut Irakinkin tulevaisuus Baath-puolueen dynastian jatkuessa toisessa sukupolvessa.

Suorastaan historian vääristelyä on väite, jonka mukaan Irak olisi ollut ”länsivaltojen tukema” hyökätessään Iraniin vuonna 1980 (s. 219). Kyllä Irak oli siihen asti nauttinut ennen kaikkea Neuvostoliiton ystävyydestä ja aseavusta. Myöhemminkin ”Iran-Contra -skandaalissa” amerikkalaiset tukivat Irania.

Hämeen-Anttila venyttäytyy myös terrorismin asiantuntijaksi lupaamalla, että islamistien iskuja ”ei ole suunnattu rauhanomaisia länsimaita kuten Suomea tai Ruotsia vastaan.” (s. 42) Miksi ihmeessä pommi-iskuja on kuitenkin tehty Tukholmassa ja seitsemisen vuotta sitten poltettiin Tanskan lippuja? Samanaikaisesti Hämeen-Anttila myöntää, etteivät Yhdysvallat ja Israel ole kärsineet kovinkaan monesta terrori-iskusta. Edes 11.9.2001 ”kyse ei kuitenkaan ollut Yhdysvalloista. Islamilaisen militantin fundamentalismin pääkohteena ovat aina olleet islamilaisten maiden maallistuneet hallitukset.” (s. 223).

Kannanotto Algerian islamistien (1991) tai Palestiinan Hamasin (2006) puolesta on lapsellinen: ”Hyväksyykö demokratia-sanaa retorisesti käyttelevä Länsi arabiäänestäjien valinnan silloinkin, jos valtaan nousee lännenvastainen hallinto?” (s. 216) – hyväksyihän Länsi myös Irakin vaalien tulokset, vaikka ne eivät kaikilta osin mieluisia olleetkaan. Hyväksyntä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi oitis rientää yhteistyöhön, esimerkiksi Saksassa vuonna 1933 vaaleilla valtaan nousseiden kanssa. Joskus on täysin oikeutettua antaa demokraattisenkin hallituksen maksaa yhteistyökyvyttömyytensä hintaa. Urho Kekkosen ajan Suomessa ymmärrettiin hyvin, etteivät hyvät naapuruussuhteet järjesty pelkästään vapaiden vaalien ja yksipuolisen ilmoituksen ansiosta. Luottamus on ansaittava. Algerian vaalituloksen mitätöintiin olivat maan armeija ja hallitseva vasemmistopuolue ihan itsekin halukkaita ja kykeneviä, eikä aina pitäisi syyttää kaiken ikävän tapahtuvan ”Lännen vaatimuksesta” (s. 220). Arabien helmasyntejä on haluttomuus ottaa vastuuta omasta politiikastaan ja kohtaloistaan.

Samalla kun Hämeen-Anttila arvostelee länsimaita moralisoinnista, hän myös arvostelee länsimaita inhorealismista kun ne yrittivät tulla toimeen Saddam Husseinin (s. 226) ja Muammar Ghaddafinkin kanssa (s. 225). Olisiko Suomen pitänyt luopua tuottoisista rakennusprojekteistaan 1980-luvun Libyassa ja Irakissa?

On hyvä todeta, että Iranissa monet uskonoppineetkin vastustavat teokraattista järjestelmää (s. 218). Miksi kuitenkin vaieta Iranin hallinnon Euroopassakin tekemistä salamurhista, kun kerrotaan Israelin turvallisuuspalvelun vastaavista iskuista (s. 219)?

Viittaus brittien siirtomaahan Somaliassa (s. 210) olisi selkeämpi kun käytettäisiin vakiintunutta nimitystä ”Somalimaa”. Tshetshenian sodan voidaan toki laskea alkaneen jo vuodesta 1991, mutta tuskin sentään ”uudelleen” (s. 212), sillä toinen Tshetshenian sota alkoi vasta vuonna 1999. On anglismia kirjoittaa ”seljukeista” (s. 134).

Kokonaisuudessaan Hämeen-Anttilan tuorein kirja on edellisten tapaan ilahduttavaa ja hyödyllistä luettavaa, mutta jälleen kerran se jättää turhan monta kysymystä avoimeksi ja kaivaa uusia kuoppia sitä mukaa kuin täyttää vanhoja.