Islam on ollut tavalla tai toisella läsnä eurooppalaisessa yhteiskunnassa 600-luvulta lähtien. Liioittelematta voi kuitenkin todeta, ettei se ole ollut yhtä ajankohtainen kuin nyt sen jälkeen kun Jan Sobieski puolalaisineen ajoi pakosalle Wieniä piirittäneen ottomaanien armeijan vuonna 1683. Tämän taistelun myötä uhka turkkilaisvalloituksesta poistui Euroopan yltä ja islam vajosi kolmannen tärkeysluokan ilmiöksi. Takaisin se tuli vasta islaminuskoisten maahanmuuttajien ja ennen muuta New Yorkin terrori-iskujen jälkeen.

Al Quaidan ja poliittisen islamin vallattua pysyvän paikan televisiouutisissa on myös islamin uskosta ja muslimien historiasta tullut suurta yleisöä, ainakin sen sivistynyttä osiota kiinnostava asia. Kenties vastareaktiona Yhdysvaltain terrorismin vastaisen sotaan liittyneisiin ylilyönteihin ja pelon lietsomiseen vastapainoksiksi on eurooppalaisessa mediajulkisuudessa pyritty luomaan ääripositiivista kuvaa islamista ja sitä tunnustavista. Päivystävät dosentit ovat myös Suomen television ajankohtaisohjelmissa ja uutistapahtumia kommentoidessaan toistaneet mantraa siitä, ettei terrorismi kuulu islamiin, vaan se on rauhanomainen uskonto, jota kannatuspohjaltaan vähäiset ääriryhmät hyödyntävät omien poliittisten etujensa ajamiseen.

Tämä julkisuus on haudannut alleen sen tosiasian, että islamin, kuten muidenkin suurten maailmanuskontojen, historia ja nykyisyys ovat täynnä ilmiöitä, joita voidaan meidän moraalikäsityksemme valossa pitää hyvinä ja pahoina. Suvaitsevaisuuden ja merkittävien taiteellisten sekä tieteellisten saavutusten rinnalla islamin historia on myös valloitusten, joukkomurhien ja kidutusten historiaa. Siihen kuuluvat yhtälailla Aristoteleen filosofiaa Länsi-Eurooppaan välittänyt Ibn Sina (Avicenna) kuin verenhimoinen Timur Lenk.

Johannes Salmisen uudesta essee-kokoelmasta tekee erityisen viehättävän se, ettei hän, vaikka tunteekin selkeästi sympatiaa kohdettaan kohtaan, kuitenkaan pyri lakaisemaan maton alle islamin historian synkempiä lukuja. Salminen kuvaa islamin roolia maailmanhistoriassa niin hyvässä kuin pahassakin. Ääneen pääsevät islamin ja arabikulttuurin ihailijoiden lisäksi myös vastustajat. Salminen muun muassa siteeraa, joskin varovaisesti paheksuen Georg August Wallinin (k. 1852) näkemystä Mekan, Medinan ja Jerusalemin muslimiasukkaista: ”Ingenstädes, ingenstädes i världen har jag sett så gement, nedrigt, fördärvat folk som just bland dem.”

Toki kolonialismin ja Euroopan historian ”pimeiden vuosisatojen” aikaansaama synnintunto näkyy myös Salmisen teoksessa. Esimerkiksi kertoessaan kuinka Venetsia luovutti filosofi Giordano Brunon Rooman inkvisitiolle sillä seurauksella, että Bruno poltettiin vuonna 1600 elävältä roviolla, Salminen toteaa filosofin kohtelun olevan ikuinen häpeätahra molemmille kaupungeille (”evig vanära över både Rom och Venedig”).

Sen sijaan ilman mitään moraalisia kannanottoja, pelkät faktat toistaen, Salminen mainitsee ohimennen kuinka Famagustan (Kyproksella) venetsialaisilta vallattuaan turkkilaiset leikkasivat varuskunnan komentajan Marcantonio Bragadinin nenän ja korvat irti. Lopulta he nylkivät onnettoman kenraalin elävältä, täyttivät nahan heinillä, nostivat sen hevosen selkään sekä kävelyttivät ympäri kaupunkia. Mainitsematta jää, että Bragadinia pidettiin nenän ja korvien amputoinnin jälkeen kaksitoista päivää pienessä häkissä auringon paahteessa. Sitten hänelle tarjottiin mahdollisuus säästää henkensä kääntymällä muslimiksi, mihin venetsialainen ei kuitenkaan suostunut. Nämä raakuudet eivät tietenkään säily ikuisena häpeätahrana Turkin historiassa.

Salmisen kirja on, kuinkas muuten, kirjoitettu sujuvasti ja hyvällä tyylillä. Se ei ehkä nouse suomalaisen historiallisen essee-kirjallisuuden klassikkona pidettävän Aleksandrian muiston tasolle, mutta on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Historiallinen essee on tyylilajina äärimmäisen hankala. Kirjailijan on kyettävä käsittelemään kiinnostavasti laajoja historiallisia ilmiöitä, jotka kiinnostavat suurta lukijakuntaa. Hänen täytyy samaan aikaan välttää sekä turhan nippelitiedon Skylla että banaalien itsestäänselvyyksien Kharybdis. Tässä Johannes Salminen on aina ollut mestari. Hänen esseensä kertovat ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä historian peilikuvaa vastaan. Niissä punainen lanka ja suuri kertomus eivät koskaan huku yksityiskohtien mereen. Toisaalta valistuneen lukijan iloksi kertomusta maustetaan juuri sopivalla määrällä harvinaisempaa asiatietoa ja anekdootteja. Eräs tämän kokoelman mehevimmistä anekdooteista on kertomus ahvenanmaalaisesta orientalistista Georg August Wallinista, joka kierteli vuosina 1845-1849 arabiksi naamioituneena Arabian niemimaalla ja Persiassa ja vieraili jopa muuten vääräuskoisilta suljetussa Mekassa!

Historiallisen esseen tyylikeinoihin kuuluvat myös rohkeat rinnastukset ja päätelmät, joita ammattihistorioitsija joutuu tieteellisissä julkaisuissa välttämään. Myöskään tässä suhteessa Salminen ei petä. Jotta en pilaisi lukijalta kaikkea löytämisen iloa, tyydyn mainitsemaan esimerkkinä kuinka Salminen sivuilla 57-58 vertaa Kemal Ataturkia Kustaa Vaasaan. Samassa yhteydessä Salminen huomauttaa, ikään kuin ohimennen, että oli oikeastaan hyvä, että suomalaiset taipuivat Kustaa Vaasan reformaation, sillä muuten meillä saattaisi olla samanlainen tilanne kuin Pohjois-Irlannissa. En usko, että edes moni reformaatiokauden historian tutkija on tullut jossitelleeksi tuolla ajatuksella!

Salmisen kirja liikkuu laajalti islamilaisessa maailmassa. Pakollisten Bagdadin, Kairon, Istanbulin ja islamilaisen Espanjan lisäksi oman lukunsa saavat muun muassa Tunisian ja Tripolin barbareskimerirosvot, islamilaisten orjakauppa Afrikassa ja jopa niinkin eksoottinen ja Suomessa heikosti tunnettu asia kuin Intian suurmogulihallitsija Akbar (k. 1605). Ajallisesti kokoelman painopiste on vanhemmassa historiassa, sillä lähihistoriaa sivutaan ainoastaan Egyptia, Kemal Ataturkia ja Jerusalemin vaiheita käsittelevissä esseissä.  Johannes Salminen ei juuri väännä asioita rautalangasta lukijoilleen, vaan historian opetukset ja paralleelit nykymaailman kanssa jätetään viisaasti lukijan itsensä löydettäväksi.

Salminen ehtii käsittelemään uskomattoman määrän asioita vähäisen sivumäärän puitteissa. Kuitenkin monia kiinnostavia asioita jää vaille huomiota ja osa käsiteltävistä asioista laukataan ohitse liian kevyesti. Tätä taustaa vasten suurimmaksi moitteen aiheeksi nousee nimenomaan teoksen pituus. Kirjoittajan lukeneisuus huomioon ottaen asiaa olisi varmasti riittänyt hieman laajempaankin sivumäärään.

Joitakin pieniä herpaantumisen hetkiä toki sattuu Salmisellekin. Loppuun kuluneen Espanjan sijasta esimerkkinä muslimien, juutalaisten ja kristittyjen suhteellisen mutkattomasta yhteiselosta olisi voinut käyttää vaikkapa normannien aikaista Sisiliaa. Nykyisellään kirjan ensimmäinen essee, joka käsittelee Espanjan historiaa, on sen heikoin lenkki – asiat ovat valistuneelle lukijalle liiankin tuttuja.

Juutalaisten jumalan nimenä esiintyy milloin Jahve, milloin Jehova. Napoleonia Salminen siteeraa sivulla 77 italiaksi. Oletettavasti Napoleon kuitenkin puhui tässäkin yhteydessä ranskaa, jolloin sitaatin olisi huoletta voinut esittää pelkästään ruotsiksi.

Jos Salmisen omaa osuutta voi hyvinkin pitää kiitettävänä, ei teoksen kustannustoimittaja selviä täysin ilman moitteita (jos nykytendenssin tuntien kukaan on edes teosta toimittanut). Teokseen on jäänyt jonkun verran lyöntivirheitä. Tavanomaisten konsonantit väärässä järjestyksessä – tyyppisten virheiden (joista olisi vapauduttu oikolukuohjelmalla) on joukkoon lipsahtanut muutama kiusallisempi virhe. Esimerkiksi luonnonfilosofi Giordano Bruno on tekstissä muuttunut muotoon Guirdano Bruno. Englanninkielisessä sitaatissa kamelia luonnehditaan epiteetillä undomestilated animal. Oletan kuitenkin, että Encyklopedia Britannican sivuilta teksti löytyy kuitenkin muodossa undomesticated.

Näistä pienistä, ellei jopa pikkumaisista, narinoista huolimatta on Islams två ansikten vuoden 2010 parhaita saavutuksia, mitä tulee historian popularisoimiseen. Sen vuoksi sen soisi kuluvan sivistyneiden lukijoiden käsissä. Salmisen sanataide pääsee parhaiten oikeuksiin alkukielisenä versiona, mutta ruotsia taitamattomat ja innokkaimmat post-fennomaanit jaksanevat odottaa suomenkielisen käännöksen valmistumista. Toivottavasti sellainenkin on tulossa.