Masennus on sairaus, jolla on valtavat yksilökohtaiset ja yhteiskunnalliset seuraukset. Yhdysvalloissa on arvioitu, että depressio maksoi 1990-luvun lopulla valtiolle vuosittain reilusti yli 40 miljardia dollaria. Noin neljännes tästä summasta oli suoria ja kolme neljännestä epäsuoria kustannuksia. Viimeksi mainittuihin laskettiin mm. työikäisen ja -kykyisen väestön ennenaikaiset kuolemat, työpoissaolot ja työtehon huonontuminen. Nämäkin miljardimäärät ovat vielä alakantissa: depressio peittyy usein somaattisten sairauksien alle, ja muutenkaan kaikkia elämänlaadun heikkenemisen yhteiskunnallisia kustannuksia ei laskelmiin pystytä sisällyttämään. Sairaalle ja läheisilleen koituvat taloudelliset kustannukset eivät nekään näy näissä luvuissa – ja tärkeimmät asiat eivät tietysti ylipäätään ole rahassa mitattavia.

Yhdysvaltalaisen Andrew Solomonin vuonna 2002 suomeksi ilmestynyt Keskipäivän demoni – Masennuksen atlas on hyvin paljon työtä vaatinut ja tavoitteiltaan kunnianhimoinen teos. Se pyrkii rakentamaan synteesiä eri alojen tutkimustiedosta ja muodostamaan monipuolisen kuvan sairaudesta seurauksineen niin yksilö- kuin yhteisötasollakin. Monien psyykkisiä sairauksia populaaristi käsittelevien teosten lailla tässäkin tekijän omilla sairauskokemuksilla on tärkeä sija, ja ne ovat olleet myös ponnin teokselle. Solomon kiinnittää niin omia kuin runsaslukuisten haastateltaviensa kokemuksia havainnollisella tavalla esimerkeiksi ja varianteiksi eri teemoja käsitellessään.

Omakohtaisuus ja haastateltavien kertomukset ovat luonnollisesti erityisen tärkeitä kuvattaessa sitä, mitä masennus sitä sairastavan näkökulmasta on: mielihyvän ja elämänhallinnan tunteiden katoamista, työ- ja keskittymiskyvyn drastista heikkenemistä, tarkoituksettomuuden tunnetta, musertavaa väsymystä… Nämä reaktiot ympäröivään tilanteeseen epäsuhdassa ollessaan muodostavat keskeisen osan masennuksen piirteistä, joita jo Hippokrates kuvasi noin kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten. Ihmisiä ilmeisesti jo itsetietoisuuden kehittymisestä asti vaivannut tila avaa salaisuuksiaan hitaasti. Mitään spesifiä fysiologista mittapuuta masennuksen toteamiseen ei ole, vaikka esimerkiksi sairauden aiheuttamista aivokemian muutoksista paljon tiedetäänkin – diagnosoinnin perustana on edelleen potilaan kuunteleminen.

Depression historiaa antiikista 1900-luvulle

Käsite depressio ilmaantui sanastoon ensimmäisen kerran vuonna 1660, yleisemmin käyttöön se tuli englannin kielessä 1800-luvun puolivälissä. Sitä ennen samaa asiaa oli käsitelty melankoliana. Solomon kokoaa melankolian/depression historiaa ja osoittaa hyvin, kuinka se heijastelee kulloistakin ihmiskuvaa ja elämänkäsityksiä. Esitys kuvaa myös, miten monet sairauden olemuksesta tehdyt oivallukset ovat välillä peittyneet muiden näkemysten alle, ja nousseet taas myöhemmin uudestaan pintaan.

Hippokrateen käsitykset olivat monessa suhteessa yhdensuuntaisia nykytietämyksen kanssa. Hänelle mielen ja ruumiin sairaudet olivat yhteydessä toisiinsa, ja masennuksenkin kohdalla helpotusta oli etsittävä suun kautta otettavista lääkkeistä. Ihmisen neljän perusnesteen – liman, keltaisen sapen, veren ja mustan sapen – tasapainon särki melankolian vaivaamalla mustan sapen ylivalta. Platon puolestaan kiinnitti huomiota lapsuuden vaikutukseen myöhempään elämään.

Varhaiskeskiajalla ja keskiajalla järjen menettäminen oli puolestaan merkki Jumalan epäsuosioon joutumisesta, rangaistuksesta syntisille sieluille. Melankolia käytännössä samastettiin kuolemansynneistä acediaan, laiskuuteen. Kaikenlaisen toimeliaisuuden vähäisyys pilasi maallisen hyvän, ja tila vertautui tuonpuoleisiin helvetin tuskiin. Solomonin mielestä tältä ajanjaksolta on peräisin se leima, joka edelleen liittyy depressioon. Sielun, taivaan lahjan, tulisi olla täydellinen, ja sen vajavuudet koetaan syviksi häpeän lähteiksi. Tälle kaudelle yltävät myös kirjan otsikon juuret: Johannes Cassianuksen ilmaukseen melankoliasta keskipäivän demonina. Se voidaan nähdä selvästi päivänvalossa, mutta siitä huolimatta se riistää ihmisen sielun Jumalalta. Solomon korostaakin, että syiden tietäminen ei välttämättä helpota depressiosta kärsivän tuskia lainkaan, vaan tuska pitää tiedosta huolimatta otteessaan.

Renessanssi käänsi suhtautumistavan tyystin toiseen suuntaan. Piinatusta mielestä tuli arvokas. Uskonnollisessa maailmankuvassa melankolia oli maanpäällisten Jumalan edusmiesten kaipuuta ja koti-ikävää taivaalliseen isänmaahan. Sekulaarimmassa ympäristössä melankolisuus yhdistettiin nerouteen ja innoitukseen. Solomon esittelee eritoten englantilaisten Italiaan suuntautuneilta matkoiltaan omaksumaa uutta melankolista hienostuneisuutta. Niin matkustaminen kuin melankoliakin olivat yläluokan etuoikeuksia, ja oloaan valittanut parturi sai kuulla sanan melankolinen olevan liian hieno hänen suuhunsa sopivaksi. "Melankolinen" oli sopiva koriste hovimiehen vaakunaan, parturi sai miettiä kärsikö raskasmielisyydestä, hidasjärkisyydestä vai paksupäisyydestä – vaiko peräti kaikista yhtä aikaa.

Robert Burton pyrki "muoti-ilmiön" taakse. Teoksessaan The Anatomy of Melancholy (1621) yhdisti aina Hippokrateesta lähtien masennusta tutkineiden näkemyksiä omiin kokemuksiinsa ja intuitioihinsa. Tuloksena oli teos, joka oli alan viitatuin ennen Freudin tuotantoa. Solomon korostaa Burtonin työn arvona sitä, että se kaikissa epäselvyyksissään ja ristiriitaisuuksissaan niin tunnustaa kuin heijastelee depressiivisten sairauksien monimutkaisuutta, joiden edessä myös nykytutkijat ovat. Burtonin mukaan "helpompaa olisi ommella Kuulle uusi takki kuin kuvata melankolisen ihmisen todellista luonnetta" (sit. s. 408). Toinen Burtonin ajatuksellinen läpimurto oli sen tunnistaminen, että ihmisten traumansietokyvyt ovat erilaiset.

Burtonin kokonaisesityksen jälkeen 1700-luvulla käännyttiin tieteen tarjoamien selitysten puoleen. Runsaasti pohdittiin, mikä on ruumista ja mikä sielua. Ihmiselämän salat tuntuivat aukeavan, ja tieto velvoitti. Itsensä ja affektiensa tuntemuksen katsottiin antavan valtaa niiden hallintaan, joten depressiivinen ihminen sai syyttää itseään, jos ei velttoudessaan pystynyt toteuttamaan mielenterveydellistä itsekuria. Solomon arvioi, että luultavasti inkvisition aikaa lukuunottamatta 1700-luku kohteli psyykkisesti sairaita pahimmin. Vuosisadan lopun vastaliike käänsi taas suhtautumistapaa. Pettymys järjen saavutuksiin kiinnitti masennukseen jälleen ylevyyden auraa: esimerkiksi Immanuel Kantin mielestä melankolinen vetäytyminen maailman hyörinästä oli jaloa oikeutetun väsymyksen jälkeen.

Masennuksen ylevyydestä siirryttiin 1800-luvulla keskiluokkaisuuden vaatimuksiin. Mielisairauden mittapuita kiristettiin tuntuvasti, ja esimerkiksi 1800-luvun mittaan Englannissa sairaiksi luokiteltujen joukot kasvoivat kolmetoistakertaisiksi. "Sama masentunut henkilö, joka ei olisi ollut kyllin sairas Bedlamiin [pahamaineiseen mielisairaalaan] vaan olisi hiippaillut hiljaisena keittiön puolella, poistettiin nyt dickensiläisen Britannian lupsakasta perhepiiristä ja siirrettiin paikkaan, missä hän ei voinut häiritä sosiaalista vuorovaikutusta" (s. 430). Solomon kuitenkin korostaa, että vaikka todella vaikeasti sairaiden elämä pysyi kammottavana, lievemmin kärsivien olosuhteita helpotti, että heidät nähtiin kuitenkin ihmisinä – mikä ei aikaisemmin ollut mikään suuri itsestäänselvyys.

Tässä yhteydessä Solomon antaa tiukkaa kritiikkiä Michel Foucaultin klassikon, Madness and Civilization -teoksen (1965) keskeisteesejä kohtaan. Hänen mielestään Foucault esittää kestämättömiä väitteitä syistä, joilla psyykkisesti epävakaat ryhmät saatettiin sosiaalisen valvonnan ja pakkovallan alle. Jo pienten ja jokapäiväisten askareiden edessä vähäisiä voimiaan kokoilevien masentuneiden mahdollisuudet kääntyä hallitsevia luokkia vastaan ovat melko mitättömät: on vaikeaa osallistua saati johtaa vallankumousta, jos ei jaksa nousta sängystä ylös. Solomonin kritiikki on sinänsä mielestäni tervetullutta, mutta olisi osin kaivannut lisäperusteluja ja suurempaa aukipurkamista. Foucault’n tarkastelun kohderyhmä ei muodostunut pelkästään masentuneista. Solomon ei tässä yhteydessä myöskään riittävästi esiintuo sitä muuten ansiokkaasti korostamaansa keskeistä seikkaa, että masennuksen tosiasiallisen olemuksen lisäksi sitä sairastaviin kohdistettuun päätöksentekoon vaikuttavat kirjavat ja perusteidensa kestävyydessä vaihtelevat representaatiot sairaudesta ja siitä kärsivistä.

Edellisistä vaiheista löytyy paljon nykyäänkin tuttuja aineksia niin masennuksen ymmärtämiseen kuin sen aiheuttaman häpeän ja syyllisyyden tunteiden syntymiseen. Kuitenkin 1900-luvun alkukymmenillä otettiin ne askeleet, joiden jäljissä meidän aikamme käsitykset depressiosta vankimmin kulkevat. Psykoanalyyttinen ja psykobiologinen lähestymistapa ovat molemmat runsaasti lisänneet tietämystämme niin masennuksesta kuin muistakin mielialahäiriöistä ja psyykkisistä ongelmista, mutta samalla ne ovat tehneet myös ison karhunpalveluksen. Erikoistumisen ja tiettyyn syyryhmään syventymisen hinta on ollut synteesin puute, ja kiista eri tutkimussuuntausten välillä on Solomonin mielestä vaarallisella tavalla peittänyt näkyvistä sen, että psykologisten ja biologisten tekijöiden välinen suhde on masennuksessa aina luonteeltaan sekä-että eikä joko-tai. Vastakkainasettelun ja eri suuntausten harrastaman näennäisen luokittelutarkkuuden kritiikkinä Solomon siteeraa kanadalaista lääkäriä Sir William Osleria: "Älkää kertoko minulle, minkä tyyppinen sairaus potilaalla on; kertokaa minulle, minkä tyyppinen potilas sairaudella on!"(sit. s. 442)

Psykoanalyysin isän Sigmund Freudin ja psykobiologian isän Emil Kraepelinin ajatusten suppean esittelyn rinnalle Solomon nostaa eurooppalaisissa esityksissä tuntemattomamman nimen, Sveitsistä Yhdysvaltoihin muuttaneen Adolf Meyerin. Solomon toteaa aiheellisesti, että Meyerin ajatukset behavioraalisesta hallinnasta ovat selkeästi amerikkalaisia ratkaisuja, mutta eri suuntauksien oivalluksia välittäneissä näkemyksissä on paljon sekä keskitien maltillisuutta että optimismia. Perinnölliset alttiudet olivat hänelle tosiasia, mutta ei sellainen tosiasia jolle ei voisi tehdä mitään. Sosiaalisen ympäristön vaikutusta korostanut Meyer uskoi ihmisen kykyyn vapautua elämäänsä kahlehtivista väärinkäsityksistä ja oppia valitsemaan vähemmän kuormittavia ja mielenterveydellisesti riskialttiita tapoja elämäänsä.

Depression nykypäivää

Vaikka paljon on edelleen hämärän peitossa, yksimielisyys vallitsee siitä, että depressio johtuu yleensä perinnöllisestä alttiudesta, jonka ulkoinen stressi aktivoi. Vaikka arvio masennuksesta juuri meidän ajallemme tyypillisenä sairautena osuu harhaan sairauden pitkä menneisyys huomioonottaen, on tämänhetkisessä elämänmuodossa paljon aineksia, jotka edesauttavat masennuksen puhkeamista. Evoluutioteorioiden näkökulmasta psykiatriaa tutkivat Michael McGuire ja Alfonso Troisi korostavat genomiviivehypoteesillaan, että aivomme eivät eivät kehity yhtä nopeasti kuin elämäntapamme. Depressio voisi tällöin olla yksi seuraus siitä, että yritämme tehdä sellaista mitä emme itse asiassa ole kehittyneet tekemään. Hypoteesia osaltaan tukee se, että masentuneisuusluvut ovat korkeita teollisissa yhteiskunnissa, ja kaikkein korkeimpia ne ovat siirtymävaiheiden yhteiskunnissa.

Yksi evoluution muokkaamia aivojamme rasittavista tekijöistä on stressi. Elämän monimuotoisuus tuo eteemme tilanteita, joihin on vaikeaa varautua ja jotka jatkuvasti koettelevat ongelmanratkaisukykyämme ja kärsivällisyyttämme. Solomon ottaa vertauksen eläinkuntaan: siellä akuuteimmat ongelmat liittyvät ravinnon saatavuuteen. Siinä on tietysti monessa tapauksessa jo pulmaa kerrakseen, mutta toiselta puolen moni murhe sulkeutuu eläinkunnalta myös pois: "Villieläimet eivät ota työtä ja kadu sitä jälkeenpäin, eivät pakottaudu käyttäytymään vuosikausia rauhallisesti vihamiehiään kohtaan, eikä niillä ole huoltajuuskiistoja" (s. 551).

Ihmisillä sen sijaan on muutamassa sukupolvessa räjähtänyt eteen suoranainen mahdollisuuksien avaruus esimerkiksi ammatin- ja puolisonvalinnan suhteen. Ensimmäinen erotus on jo siinä, miten esimerkiksi kyseisistä asioista on tullut nimenomaan valitsemisen kohteita. Toiseksi ammattien kirjo ja tunnettujen ihmisten ja sen osajoukkona potentiaalisten elämänkumppanien määrä on kasvanut suorastaan eksponentiaalisesti. Rationaalisuutta korostavalle yhteiskunnalle tyypillinen ajatus valintojen perustamisesta tietoon yhdistettynä lukemattomaan määrään keskenään punnittavia vaihtoehtoja ei ole omiaan luomaan elämään varmuutta ja luottamusta.

Solomonin listaan voisi edelleen lisätä työn ja sen mittojen muuttumisen abstraktiksi. Konkreettisten työsuoritusten maailmassa riittävän mitat ovat hahmotettavissa. Sen sijaan jatkuvasti asioiden ja ihmisten verkottumista, uusia yhteyksiä ja avauksia, kansainvälistymistä, väsymätöntä itsensä kehittämistä ja ylittämistä ad absurdum korostavassa ja vaativassa työkulttuurissa on paljon vaikeampaa määritellä ja pitää kiinni siitä, mikä riittää ja mihin työnsä ja ammattitaitonsa rajat asettaa.

Lukemattomien mahdollisuuksien ja lupausten maalautuminen eteemme on vähintään osasyynä myös siihen, että kuuluisuus ja menestys eivät suojaa depressiolta. Täydellisyydentavoittelijan ei ole helppoa elää epätäydellisessä maailmassa. Depression paradokseihin kuuluu myös, että laukaisevana tekijänä voi olla myös positiivinen elämänmuutos. Kuten Arno Kotro toteaa teoksessaan Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003, 9): voi käydä niin, että peräti "pahiten kompastuu elämänsä kohokohtiin".

Depression piirteisiin kuuluu, että naisten sairastavuus on paljon miehiä suurempi, länsimaissa jokseenkin johdonmukaisesti kahden suhteessa yhteen. Naisten masennusalttiuden taustalla on hormonaalisia ja erityisesti serotoniiniaineenvaihduntaan liittyviä syitä, mutta ennen kaikkea yhteiskunnan sukupuolirooleja koskevat odotukset ja vaatimukset ovat oleellisia sairauden edesauttajia. Niin ulkonäköä, työuraa kuin äitiyttäkin koskevat epärealistiset roolimallit ja -odotukset ovat vahingoittaneet naisten omakuvaa, Solomon toteaa Naomi R. Wolfiin viitaten. Toisaalta kirjallisuudessa on runsaasti pohdittu naisten masennuksen ominaispiirteitä, ja miesten masennustaipumuksiin on kiinnitetty vähemmän huomiota. Miesten masennusta ei mitä ilmeisimmin tunnisteta samalla tavoin kuin naisten: miehillä masennustaipumus voi kanavoitua väkivaltaan (Yhdysvalloissa ainakin neljäsosan nuorisovangeista arvioidaan sairastavan masennusta), työnarkomaniaan ja päihteiden käyttöön.

Jos masennuksen oireet ja ilmenemismuodot ovat aika- ja kulttuurisidonnaisia, sitä ovat myös nykyiset hoitomuodot. Psykiatrian näkemykset vaihtuvat siinä missä ihmistieteiden näkemykset muutenkin. Depression kohdalla kysymys "mikä vaikuttaa" on erityisen tähdellinen, sillä esimerkiksi erilaisia lähestymistapoja noudattavia terapiasuuntauksia on ilmeisen mahdotonta pistää mihinkään paremmuusjärjestykseen. Vaikuttavaa on terapiamuodosta riippumatta potilaan ja terapeutin henkilökemia – tarkoituksellisen epätieteellisesti ilmaistuna. Depression vaikeasti kiinnisaatavasta ja analysoitavasta luonteesta kertoo ehkä jotain sekin, että uusilla hoitomuodoilla, kuten silmänliikehoidolla (EMDR) on saatu hyviä tuloksia – kukaan ei vain oikein tiedä, miksi ja miten.

Psykofarmakologian vaiheet kertovat niin ikään karua kieltään sairauden hoidon kehittämisen vaikeuksista. Yhdysvaltain myydyimmän masennuslääkkeen, Prozacin, vaikuttavasta aineesta fluoksetiinista tähdättiin alun perin uutta verenpainelääkettä. Sittemmin huomattiin, että siinä tehtävässä aine toimii huonosti, masennuksen hoidossa sen sijaan paljon paremmin. Varsinkin vakavissa ja muihin vaivoihin yhdistyneissä masennustiloissa toimivan lääkityskombinaation rakentaminen on usein vaivalloista: "erilaisia lääkkeitä kokeillessaan tuntee olevansa kuin tikkataulu", Solomon kuvaa omaa tilannettaan (s. 160). Sopivan lääkecocktailin löytämistä ei helpota lääkevaikutusten alkamisen viive. Valitettavasti monien potilaiden ratkaisu on äärimmäisen helposti käsistä karkaava itselääkintä päihteillä, joiden käytössä toivotut vaikutukset saavat viiveellä seurakseen sivuvaikutukset. Lääkkeiden käyttö taas puolestaan usein alkaa sivuvaikutuksilla ja toivottuja vaikutuksia joutuu odottamaan pidempään, mahdollisesti vasta usean lääkkeen kokeilemisen jälkeen. Depressioon yhdistyneen päihteidenkäytön niin aivokemiallisia, psyykkisiä kuin sosiaalisiakin haittavaikutuksia kiihdyttävää kierrettä onkin paljon vaikeampaa katkaista kuin ’pelkkää’ masennusta. Eräs Solomonin haastateltavista sanoikin tämän kierteen kukistettuaan loppuelämänsä olevan "masennuksen, ison M:n jälkeistä koetta" (sit. s. 327).

Solomon korostaa, että terapian ja lääkkeiden ohella myös uskonnolla on merkittävä osuus monien kokemuksissa masennuksesta toipumisessa. Toivon ja elämäntarkoituksen löytäminen uskosta ei ole mitenkään vähäarvoista masennuksen syövereissä, ja niille, jotka kokevat uskosta apua saaneensa, sen syyt ja perustelut eivät liene erityisen välttämättömiä. Selityksiä tällä saralla tarjoutuukin vielä vähemmän kuin depression hoitomuotojen vaikuttavuudesta yleensä. Yhdysvaltain Kansallisen mielenterveysinstituutin johtajan Steven Hymanin sanoin: "Kun päästään meditaation ja rukouksen tapaisiin asioihin, mihin niitä verrataan kaksoissokkokokeessa? Väärän jumalan rukoilemiseenko?" (sit. s. 175).

Depression politiikkaa

Ymmärrettävästi Andrew Solomon keskittyy masennuksen, köyhyyden ja politiikan kolmiyhteyttä ruotiessaan kotimaansa Yhdysvaltojen tilanteeseen. Lähtökohtaisesti samankaltainen kartoitus olisi todella mielenkiintoista lukea Suomesta. Ei sillä, etteikö Solomon pitäisi tässäkin kohtaa lukijansa tiukasti otteessaan – esitys on monipuolinen, erittäin kiinnostava ja kantaaottava.

Kautta työnsä Solomon hyvin monipuolisesti käsittelee eri masennusta sairastavien ryhmiä: lapsia, nuoria, työikäisiä, vanhuksia, maahanmuuttajia, seksuaalisia vähemmistöjä… Hän huomauttaa, että köyhien (Solomon ei juuri korvaa ilmausta köyhä eufemistisemmilla synonyymeillä) tilanne on jäänyt tutkimuksessa ällistyttävän vähälle huomiolle, vaikka esimerkiksi juuri Yhdysvalloissa sosiaaliavun varassa elävien keskuudessa masennus on noin kolme kertaa yleisempää kuin muilla väestöryhmillä.

Solomonin esitys osoittaa havainnollisesti, minkälaista maaperää masennukselle ja sen aiheuttamien ongelmien kumulaatiolle yhteiskunnallinen polarisaatio ja köyhien heikon taloudellisen aseman kytkeytyminen muutenkin lähinnä katastrofaalisiksi kuvattaviin olosuhteisiin Yhdysvalloissa muokkaa. Diagnosointi on aloitettava pohtimalla, mikä on sairautta ja mikä täysin adekvaattia reaktiota vaikeisiin olosuhteisiin. Vaakaa ensinmainitun suuntaan on omiaan kallistamaan se, että kun depression pohjana kerran yleensä on perinnöllinen alttius jonka ulkoinen stressi aktivoi, lieväkin alttius herkästi puhkeaa olosuhteissa, joissa erittäin kuormittavaa stressiä esimerkiksi turvattomuuden ja suoranaisen väkivallan kautta on jatkuvasti.

Inhimillisen kärsimyksen vähentämisen rinnalla myös taloudelliset perusteet puoltavat vähäosaisten depression hoitamista. Muun muassa päihdeongelmien, rikollisen käyttäytymisen, vahvan sukupolvelta toiselle siirtymisen ja varsinkin hoitamattomana korkean uusiutumis- ja itsetuhoisuusriskin vuoksi masennuksen hoitaminen ja laukaisevien olosuhteiden vähentäminen olisi myös kansantaloudellisesti hyvin perusteltua. Solomon esittelee tuloksellisesti toimineita interventionistisia avohoito-ohjelmia, joissa apu on viety sitä tarvitsevien luo ja sen tarjoamista on sitkeästi jatkettu vastarinnastakin huolimatta, eikä jääty odottamaan että sairaat löytävät oikeat lomakkeet ja luukut, joita tuskin löytäisivät terveinäkään. Hän myös käsittelee tällaisia toimia kohtaan esitettyä kritiikkiä ja eritoten puolustusta. Amerikan kansalaisvapauksien liiton kanta on, että "vapaus harhailla kaduilla psykoottisena, sairaana, huonontuvassa tilassa ja hoitamattomana, kun on realistinen mahdollisuus tehokkaaseen hoitoon, ei ole vapautta vaan heitteille jättöä" (sit. s. 514). "Ei se ole samaa kuin että KGB jakaa leipää pakettiautosta ja vetää ihmiset kyytiin. Mutta näiden ihmisten perässä on juostava", toteaa puolestaan Steven Hyman (sit. s. 457).

Ylipäänsä ongelma Yhdysvalloissa(kin) on, että järjestelmästä puuttuu riittävästi väliportaita täydellisen haltuunoton ja täydellisen heitteillejätön väliltä. Ne harvat kongressin jäsenet, jotka ovat aktiivisesti ajaneet eritoten vähäosaisten masennuksen hoito-ohjelmia, suhtautuvat pessimistisesti ohjelmien läpimenoon. Senaattori Pete Domenicin mielestä ongelmat johtuvat ensinnäkin liittovaltiollisen budjetin rakenteesta, jonka rakentamisessa varsinkin terveydenhuollon investoinnit nähdään liiaksi pelkkinä kuluina, eivät itsensä muiden kulujen vähenemisen kautta joko osittain tai kokonaan takaisinmaksavina panostuksina. Toisaalta määräajaksi valittujen ihmisten on vaikeaa keskittyä pitkän aikavälin parannuksiin näyttävien ja äänestäjäkunnan elämään jo vaalikaudella vaikuttavien muutosten sijasta. Ja kun äänestäjäkunnan tyydyttäminen on tärkeää, äänestyspäivänä peitto korvilla kotona olevat sairaat eivät juuri puolestapuhujia löydä. Häpeän- ja syyllisyydentunteita ja yksinäisyyttä synnyttävää sairautta potevat eivät ole muissakaan yhteyksissä mitään varsinaisia mestarilobbaajia.

Sarkastisesti ajatellen ainakin yksi tehokas keino resurssien hankkimiseen kuitenkin on. Psyykkisen sairauden samastaminen vaarallisuuteen Solomonin sanoin "rasvaa poliittisen koneiston" (s. 506). Hän siteeraa Englannissa tehtyä tutkimusta, jonka mukaan miltei 50 prosenttia psyykkisesti sairaita koskevista lehtijutuista keskittyy heidän vaarallisuuteensa – samaan aikaan kun psyykkisesti sairaista vain noin kolmea prosenttia pidetään vaarallisina muille. Mielisairauksiin liittyvän vaarallisuuden ja vaarallisten mielisairaiden määrän rankka yliarvioiminen julkisuudessa lisää leimautumista ja vahvistaa jo aiempia vääristyneitä käsityksiä. Ehkä vielä tavallistakin enemmän leimakirves osuu harhaan juuri masentuneiden kohdalla. Vielä presidenttinä toiminut Bill Clinton huokasi muutamien mm. kouluihin sijoittuneiden ampumisvälikohtauksien jälkeen häntä haastatelleelle Solomonille, että "suuret lainsäädännölliset muutokset tällä [yleensä psyykkisesti sairaiden tilannetta parantavalla] alueella – ne vaativat tragediaa tragedian perään" (sit. s. 507).

Yhteiskunnallinen sairaus

Andrew Solomonia ei voi syyttää mistään periamerikkalaisesta nurkkapatriotismista, vaikka suurimmaksi osaksi teoksen käsittely Yhdysvaltoihin kiinnittyykin. Muille kulttuureille ominaisia tyypillisyyksiä suhteessa masennukseen Solomon tarkastelee Grönlannissa, Kambodžassa ja Senegalissa. Hän auliisti myöntää näiden kohteiden eksoottisuuden lumon. Tapausten erikoisuus pakottaa kuitenkin näkemään kulttuurisidonnaisia ehdollistumia ja tutummistakin ympyröistä uusia piirteitä.

Suomalaisella lukijalla saattaa kuitenkin herätä toive siitä, että Solomonin eksoottisten matkakohteiden joukkoon olisi valikoitunut myös Suomi. Toive ei johdu pelkästään suomalaisen lukijakunnan mielen lämmittämisestä. Suomen puolesta olisi löytynyt mielenkiintoinen kombinaatio perusteluja, kuten korkeat masennus- ja itsemurhaluvut yhdistettynä hyvinvointivaltioajatteluun ja sen riisumistendensseihin. Masennusta fysiologisemmin tarkasteltuna kokoonpanoon olisi vielä liittynyt vuodenaikamasennuksen riski. Lisää perusteita tarjoaa Suomen historia.

Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt lukuisia omakohtaisesti masennusta käsitteleviä kirjoja, kuten Neil Hardwickin Hullun lailla (Otava 1999), Hymy Kankaanpään Rakkauden kerjäläinen (Tammi 2002), Tellervo Koiviston Päiväkirjan uudet sivut (Otava 1999) ja Yrsa Steniuksen Valta ja naiseus (Kirjayhtymä, suom. 1994). Heistä Hymy Kankaanpää näkee vakavan ja hyvin pitkäaikaisen masennuksensa siemeninä sen lapsen tarpeiden sivuuttamisen, jonka hän ja epäilemättä moni muu samaan sukupolveen kuuluva koki niin aikuisia kuin lapsiakin raskauttaneina pula-, sota- ja jälleenrakennusvuosina. Tellervo Koivisto nostaa puolestaan esiin ne kouluvuosina koetut, vuosikymmeniksi koteloituneet ja masennuksena esiinpurkautuneet pettymykset ja väärinkohtelut, joita hänen kotialueellaan Huittisissa punaisten ja valkoisten vastakkainasettelu ja ristiriidat myös lapsille ja nuorille aiheuttivat. – Suomalaisen masennuksen tutkiminen tämänkaltaisessa yhteiskuntahistoriallisessa valotuksessa olisi erittäin tärkeää. Yhdysvaltalaiselle Andrew Solomonille tämä aihe ei ymmärrettävästi istunut, toivottavasti joku aiheeseen vakavasti tarttuisi.

Erimielisyydet niin kirjassa esitettyjen hyvin dokumentoitujen väitteiden kuin käännösasunkin suhteen ovat lopulta vähäisiä, varsinkin kun ottaa huomioon teoksen seitsemänsadan sivun laajuuden ja vaikeusasteen. Johonkin tiettyyn erityisaspektiin keskittynyt asiantuntija saattaisi käsitellä kirjan teemoja eri tavoin, mutta ainakaan maallikkolukijan näkökulmasta syvyys ei ole ongelma. Jo teoksen populaari luonne rajaa mahdollisuuksia syventämiseen, eikä sivumääräkään nykyisestä ole juuri lisättävissä. Solomon on pystynyt toteuttamaan vaativan synteesin, joka jo sinällään lisää tietoa tuodessaan esiin eri asioiden välisiä yhteyksiä.

Solomon on monipuolisesti lukenut ja sivistynyt kirjailija, ja hän hyvin miellyttävällä ja ajatuksia herättävällä tavalla hyödyntää muun muassa kaunokirjallisuutta. Tekstissä ylipäänsä on paljon erilajisia elementtejä, ja esimerkiksi neurologisen tutkimustiedon kääntäminen ymmärrettävälle yleiskielelle on jo haaste sinänsä. Hyvin eri luonteisten informaatio- ja tekstityyppien yhdistäminen toisiaan tukevaksi ja hyvin luettavaksi, otteessaan pitäväksi tekstiksi on saavutus, joka osoittaa tekijänsä suurta kirjallista lahjakkuutta.

Andrew Solomonin työssä on kuitenkin aivan erityisesti painotettava sen rohkeutta käydä purkamaan pelkoa ja häpeää aiheuttavaa sairautta. Kuten Solomon toteaa, paradoksaalista on se, että "me olemme sokeita depression kulkutautimaiselle yleisyydelle, koska todellisuus lausutaan niin harvoin julki, ja se lausutaan julki niin harvoin osaksi siksi, ettemme tiedä kuinka yleistä se on" (s. 493). Parillekymmenelle kielelle käännetyllä, vuoden 2001 tietokirjallisuuden National Book Awardin ja runsaasti muita palkintoja voittaneella Keskipäivän demonilla on erittäin tärkeä osa tämän paradoksin purkamisessa.

(Arvostelun lyhennetty versio on ilmestynyt otsikolla Masennuksen syvyys Yhteiskuntapolitiikka-lehden numerossa 2004:4, 444-445.)