Itäisen Keski-Euroopan puoluepolitiikkaa 1990-luvulla

Heino Nyyssösen toimittama kirja "Itäinen Keski-Eurooppa vuonna 2004" on aiheensa puolesta merkittävä lisäys Suomessa käytävään keskusteluun Euroopan unionin laajentumisesta. Kirja koostuu johdannosta ja neljästä artikkelista, jotka valoittavat Puolan, Tshekin Tasavallan, Slovakian ja Unkarin poliittisia tapahtumia itäblokin kaaduttua vuonna 1989. Nämä maat solmivat Visegrad-liiton vuonna 1990, jonka tarkoituksena on ollut edistää yhteistyötä, yhteiskunnallista kehitystä ja liittymistä läntisiin organisaatioihin kuten Natoon ja Euroopan unioniin. Kirjan tarkoituksena on tarkastella 1990-luvun kehitystä hakijamaiden näkökulmasta.

Nyyssönen, Heino (toim.): Itäinen Keski-Eurooppa vuonna 2004. Kikimora Publications, 2003. 184 sivua. ISBN 952-10-1309-5.

Heino Nyyssösen toimittama kirja "Itäinen Keski-Eurooppa vuonna 2004" on aiheensa puolesta merkittävä lisäys Suomessa käytävään keskusteluun Euroopan unionin laajentumisesta. Kirja koostuu johdannosta ja neljästä artikkelista, jotka valoittavat Puolan, Tshekin Tasavallan, Slovakian ja Unkarin poliittisia tapahtumia itäblokin kaaduttua vuonna 1989. Nämä maat solmivat Visegrad-liiton vuonna 1990, jonka tarkoituksena on ollut edistää yhteistyötä, yhteiskunnallista kehitystä ja liittymistä läntisiin organisaatioihin kuten Natoon ja Euroopan unioniin.

Kirjan tarkoituksena on tarkastella 1990-luvun kehitystä hakijamaiden näkökulmasta. Artikkelit ovat luonteeltaan kuvailevia ja niiden painopiste on poliittisessa – etenkin puoluepoliittisessa – kehityksessä. Taloudellisia uudistuksia kuvataan vähemmän ja 1990-luvun kehityksen yhteiskunnallisiin seurauksiin kiinnitetään huomiota vain pintapuolisesti. Maakohtaisesti kuitenkin myös muita aiheita on nostettu esille. Keskityn tässä arvioinnissa vain maiden puoluepoliittiseen ja ulkopoliittiseen kehitykseen.

Kirja tarjoaa paljon yksityiskohtaista tietoa, joka kuitenkin jää teoreettisemman kehyksen puutteessa hajanaiseksi. Maakohtaisesta lähestymistavasta johtuen artikkelit soveltuvat jo aiheeseen tutustuneille, mutta siihen perehtymättömälle niistä voi olla hankala hahmottaa 1990-luvun tapahtumien yhteisiä linjoja ja kehityksen suuntia. Johdannosta jäin kaipaamaan teoreettisempaa lähestymistä artikkeleiden keskeisiin kysymyksiin, joka antaisi lukijalle kuvan teoksesta kokonaisuutena.

Puolasta kirjoittava Kazimierz Musial on filologi ja Skandinavian poliittisten järjestelmien tutkija Gdanskin yliopistossa. Hänen mukaansa 1990-luvun kantava teema Puolassa on ollut suhde Euroopan unioniin, jota kirjassa on puitu erityisesti kulttuurin ja identiteetin kautta. Vuosikymmenen loppua kohden kansallinen identiteetti on osittain määrittynyt uudelleen ja suhde Euroopan unioniin on päässyt irtautumaan emotionaalisista siteistä.

Puoluepoliittinen kehitys on ollut epävakaata. Ensimmäisissä täysin vapaissa vaaleissa vuonna 1991 parlamentin alahuoneeseen valittiin 29 puoluetta. Seuraavissa vaaleissa vuosina 1993, 1997 ja 2001 määrä on rajoittunut kuuten-seitsemään tiukemman äänikynnyksen takia. Vaaleissa ovat menestyneet vuoron perään oikeistolaiset ja vasemmistolaiset ryhmät. Vuoden 2001 vaaleissa edellisen oikeistohallituksen kaksi pääpuoluetta eivät tulleet edes valituiksi parlamenttiin.

Puolueiden vaihtuminen ei kuitenkaan ole vaikuttanut ulkopolitiikan päälinjaan eli liittymiseen Euroopan unioniin ja Natoon, eivätkä vasemmistohallitukset ole kajonneet talouden itsenäisyyteen tai hidastaneet yksityistämisprosessia.

Monet ulkopolitiikan nykyisistä motiiveista juontuvat maan historiallisesta asemasta lännen ja idän välissä. Ulkopolitiikan päälinjaus on liittää Puola pysyvästi länteen. Jäsenyyksiä Natossa ja Euroopan unionissa on perusteltu erityisesti puolalaisen kulttuurin ja identiteetin eurooppalaisuudella, mutta myös taloudellisen ja poliittisen vakauden argumenteilla. Lähialueyhteistyö etenkin Ukrainan kanssa on toinen tärkeä osa Puolan ulkopolitiikkaa.

Ulkopolitiikassa Puola on hyödyntänyt suurta kokoaan ja strategista asemaansa. Euroopan unionin itälaajentuminen ilman noin 40 miljoonan asukkaan Puolaa ei missään vaiheessa näyttänyt varteenotettavalta ja Puolan yhdentymisneuvottelijat ovat käyttäneet asetelmaa hyväkseen. Eniten hallaa hallituksen optimistisesta asenteesta on koitunut kuitenkin kotirintamalla, jossa hallitus on myöhemmin joutunut selittämään epäonnistuneita tavoitteitaan ja lupauksiaan. Julkista Eurooppa-keskustelua on jäsentänyt ennen muuta identiteetti ja koettu ’eurooppalaisuus’, ei niinkään tietämys Euroopan unionista.

Kirjoittajista unkarilainen Katalin Miklossy toimii Helsingin yliopiston poliittisen historian laitoksella tutkijana. Hänen erikoisalaansa on valtiososialististen maiden väliset suhteet. Artikkelissaan Miklossy tarkastelee Unkarin politiikkaa kansallisen identiteetin kautta.

Unkarissa kehitys kommunistipuolueen johtamasta valtiosta demokratiaan ja markkinatalouteen on ollut pitkä ja maltillinen. Kommunistisen puolueen taloudellisen monopolin purkaminen alkoi jo 1960-70 -luvuilla ja poliittinen liberalisointi 1980-luvulla. Miklossyn mukaan poliittisen liberalisoinnin ohella noussut kysymys ’unkarilaisuudesta’ kehittyi 1990-luvulla politiikkaa hallitsevaksi teemaksi.

Unkarissa oikeisto ja vasemmisto ovat vuorotelleet hallituksessa. Molemmat tahot ovat kuitenkin sitoutuneet talousreformiin ja 1990-luvun pahin säästökuuri sattui vasemmistohallituksen aikana. Niin sanottu Bokrosin talousuudistus aiheutti suurta köyhyyttä maaseudulla ja toi kansallismielisen retoriikan politiikkaan. Talousuudistusta seuranneet vaalit vuonna 1998 voittivat oikeisto-konservatiiviset puolueet, jotka nojasivat tähän retoriikkaan. Vasemmistoa on jatkuvasti muistutettu sen kommunistisesta taustastaan, jonka oikeisto on tulkinnut myös epäisänmaallisuuden merkiksi. Unkarin kommunistipuolueen perillisenä vasemmiston on ollut hankala tehdä tiliään selväksi maan lähihistorian ja Neuvostoliiton kanssa harjoitetun yhteistyön suhteen.

Polarisoituminen oikeiston ja vasemmiston välillä on heijastunut myös yhteiskuntaan ja ihmisten kanssakäymisiin. Vuoden 2002 vaalit voittanut liberaali vasemmisto on nimennyt ohjelmansa "kansallisen keskustan ohjelmaksi" lieventääkseen oikeisto-koservatiivien syytteitä vasemmiston epäisänmaallisuudesta.

’Oikeaoppisen’ unkarilaisuuden korostaminen näkyy kirjoittajan mukaan myös ulkopolitiikassa, jossa korostuu kaksi painopistettä: yhdentyminen Eurooppaan ja läntisiin organisaatioihin sekä lähialuepolitiikka naapurimaissa asuvien alueellisten unkarilaisvähemmistöjen olojen valvomiseksi ja edistämiseksi. Oikeisto-konservatiivit ovat olleet ensisijaisen kiinnostuneita jälkimmäisestä ja he ovat pyrkineet Euroopan unionin suhteen korostamaan vähemmistöjen kohtelua ja kansallisia arvojaan. Vasemmisto puolestaan on korostanut integraation merkitystä taloudellisena elvyttäjänä ja alueellisen turvallisuuden takaajana. Vasemmisto on suhtautunut myönteisesti Euroopan unionin asettamiin vaatimuksiin ja korostanut hyviä naapuruussuhteita unkarilaisvähemmistöjen olojen edistämisen sijaan.

Kirjoituksessa käsitellään myös eripuraa naapurimaiden kanssa aiheuttanutta vuonna 2002 voimaan tullutta status-lakia, joka koskee naapurimaissa asuvien unkarilaisten oikeuksia Unkarin terveyspalveluihin ja koulutukseen. Laki myös takaa työluvan vähemmistöunkarilaisille vuosittain kolmeksi kuukaudeksi. Naapurimaista Slovakia ja Romania syyttävät lain asettavan heidän kansalaisensa eriarvoiseen asemaan.

Kolmas kirjoittajista, Miroslav Lehecka, on Tshekin maantuntemuksen tuntiopettaja Helsingin ja Tampereen yliopistoissa. Leheckan artikkelissa vuorottelevat Tshekin politiikan kaksi leimallista piirretta: suurten poliittisten linjojen ideologisuus ja käytännöllinen suhde jokapäiväiseen politiikkaan. Tshekkiä on usein pidetty mallimaana Itäisessä Keski-Euroopassa. Vaclav Havelin persoona on monen positiivisen arvion taustalla. Tshekeissä hän on kuitenkin paljon kiistellympi hahmo.

Poliittisten puolueiden muodostuminen ja järjestelmän vakiintuminen on tapahtunut hiljalleen 1990-luvun kuluessa. Maassa toimii lukuisia pieniä poliittisia puolueita, mutta puoluepolitiikkaa on hallinnut kaksi suurta puoluetta. Näistä oikeistolainen ODS on ollut hallitusvastuussa vuoteen 1998 asti ja on pystynyt ohjaaman yksin taloudellisen murroksen kehitystä. Vasemmisto on kuitenkin antanut hiljaisen tukensa talouden uudistukselle. Leheckan artikkelissa on havainnollinen, lyhyt katsaus puolueiden kehitykseen ja ideologiaan.

Ulkopolitiikka on Tshekeissä nähty paluuna historialliseen uomaan eli tiiviiseen yhteyteen lännen kanssa. Samalla on korostettu Slovakia- suhteiden tärkeyttä. Ulkopolitiikan yhteisenä linjana on pyrkimys Euroopan unioniin. Taloudellisen uudistuksen dynaamisen alun takia Tshekki hylkäsi muiden Visegrad-maiden kanssa tehtävän poliittisen yhteistyön ja keskittyi maiden väliseen kauppaan. Tshekki uskoi olevansa yksin nopeimmin Euroopan unionissa.

Tshekin suhde Natoon on muuttunut merkittävästi 1990-luvulla. Vielä vuonna 1991 presidentti Havel ehdotti Naton ja Varsovan liiton yhtäaikaista purkamista, mutta Jugoslavian kriisin myötä asenne muuttui ja Naton uskottiin lisäävän alueen vakautta. Vuonna 1996 Tshekki aloitti liittymisneuvottelut ja jäseneksi se tuli vuonna 1999 Puolan ja Unkarin kanssa.

Tshekillä on hyvin läheiset suhteet Slovakiaan, mutta suhteita Itävaltaan ja Saksaan on mutkistanut toisen maailman sodan jälkeinen saksankielisen vähemmistön karkotus ja Itävallan rajan tuntumassa oleva ydinvoimala. Nyt molemmissa kysymyksissä on päästy jonkinlaiseen sopuratkaisuun.

Neljännen artikkelin tekijä Heino Nyyssönen on Jyväskylän yliopiston poliittisen historian laitoksella tutkijana. Hän on aikaisemmin kirjoittanut Unkarista ja etenkin sen historian merkityksestä nykypäivään. Tässä käsiteltävä artikkeli nostaa esiin demokratian rakentamisen ongelmia Slovakiassa.

Slovakian politiikan merkittävin tapahtuma 1990-luvulla on ollut itsenäisyys Tshekkoslovakiasta. Maiden itsenäisyyten johtaneet syyt ovat moninaisia. Yleisimpinä on esitetty tshekkien ’kaapanneen’ Tshekkoslovakian, johon slovakit eivät enää pystyneet samastumaan tasavertaisena osapuolena. Taustalla vaikuttaa Tshekin ja Slovakian erilainen kehitys valtiososialistismin aikana sekä tshekkien välinpitämättömyys slovakien erityistä identiteettiä kohtaan. Yleisesti ollaan myös sitä mieltä, että kaksi eripuraista pääministeriä, Tshekin Vaclav Klaus ja Slovakian Vladimír Meciar johtivat Tshekkoslovakian hajoamiseen; vähemmälle huomiolle on jäänyt molempien ministerien kansansuosio itsenäisyyden aikaan sekä läpi 1990-luvun kasvanut tuki maan jaolle.

Slovakian poliittista kenttää 1990-luvulla on hallinnut kaksi jakolinjaa. Ensimmäinen käsittää presidentin ja pääministerin välisen valtataistelun, joka on tehnyt maan sisäpolitiikasta ja valtiojärjestyksestä epävakaan. Toinen on ollut puolueiden jakaantuminen ei niinkään oikeisto-vasemmisto -akselilla, vaan pikemminkin kansallismieliseen ja liberaaliin blokkiin. Kansallismieliset ovat korostaneet slovakialaisuutta ja liberaalit integraatiota ja yhteistyötä paikallisten vähemmistöjen kanssa. Tämä jakolinja osittain selittää puoluekoalitioita yli taloudellisten ideologiarajojen. Liberaali blokki on muodostanut hallituksen vuosina 1991-1992, 1994 ja vuodesta 1998 eteenpäin.

Slovakian ulkopolitiikkaa on leimannut yhteisymmärryksen puute. Liberaali blokki on tukenut länsi-integraatiota ja hyviä naapuruussuhteita, mutta kansallismielinen blokki on ollut sisäisesti jakaantunut molempien suhteen. Liittyminen Natoon ja Euroopan unioniin ovat olleet niin Meciarin kuin liberaalien puolueiden agendalla, mutta Meciarin liittolaispuolueet ovat vastustaneet niitä. Slovakia ei kuitenkaan saanut kutsua aloittaa jäsenyysneuvotteluja muiden Visegrad-maiden kanssa sisäpoliittisen epävakauden ja lännen tuomitseman Meèiarin henkilöhahmon vuoksi. Vuoden 1998 jälkeen jäihin jäänyt Visegrad-yhteistyö on käynnistynyt uudelleen ja se on edistänyt merkittävästi Slovakian uudestaan alkanutta länsi-integraatiota.

Monien yksityiskohtien kiitettävän tarkastelun rinnalla tai kenties tilalla olisin toivonut artikkelien hahmottavan enemmän suurempia kokonaisuuksia 1990-luvun tapahtumista. Keski ja Itä-Euroopan poliittisen kehityksen kannalta mielenkiintoisia teemoja olisivat olleet vaalikoalitioiden muodostamisen perusteet sekä puolueiden ideologinen kehitys. Monet puolueet syntyivät laajoista kansanrintamista, jotka vastustivat kommunistihallintoa vuonna 1989, mutta niiden ideologinen ohjelma on kehittynyt hitaasti 1990-luvun kuluessa. Ulkopolitiikassa identiteettin ja menneisyyden tärkeyttä painotetaan, mutta niiden välisiä yhteyksiä tai vaikutusta ei mielestäni valoiteta riittävästi.

Kirja on tässä mielessä hieman epätasainen: yksittäiset artikkelit ovat informatiivisia ja sisältävät paaljon oivalluksia, mutta niistä ei muodostu yhtänäistä kokonaisuutta. Tapahtumien syy-yhteydet jäävät ilmaan eikä kirja siten auta ymmärtämään mitä Keski ja Itä-Euroopassa on tapahtunut. Kirja olisi mielestäni myös hyötynyt teemoja kokoavasta yhteenvedosta. Kiitosta kuuluu liitteenä olevasta kattavasta taulukoinnista 1989 jälkeisten parlamenttivaalien tuloksista ja valtion päähenkilöistä sekä huolella valmistetusta hakemistosta.

Tarkkasilmäinen lukija voi hermostua slaavilaisten merkkien puutteista ja epäjohdonmukaisuuksista. Valittavan usein tarkkeja käytetään vain, jos ne saadaan mukavasti näppäimistöstä. Tuleepa mieleeni myös, eikö Slovakiasta löytynyt ketään kirjoittamaan maasta sen omasta näkökulmasta vaan toimeen ryhtyi suomalainen Unkarin asiantuntija?

09.03.2004 klo 20:46

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *