Historian dosentti Mikko Huhtamiehen kirja ”Pohjolan Atlantis uskomattomia ideoita Itämerellä” kuljettaa lukijan halki Itämeren alueen kummallisten ja toisinaan toimivaksikin todettujen insinööri-ihmeiden ja ajatusten historian 1500-luvulta 1700-luvulle. Kirja on rakennettu kahdeksan temaattisen, kronologisesti etenevän luvun varaan, joista kukin muodostaa oman selkeän kokonaisuutensa keskittyen yhteen käsiteltävään aihealueeseen.

Tyylillisesti teos on yleistajuinen ja viihdyttävä tietokirja, joka esipuheen mukaan kokoaa yhteen ne teemat, joiden parissa Huhtamies työskenteli Suomen Akatemian rahoittamassa 1700-luvun Viaporia käsittelevässä projektissa. Linjassa toisten John Nurmisen säätiön kustantamien kirjojen kanssa tämäkin teos on hyvin toimitettu ja ulkoisilta puitteiltaan kauniisti kuvitettu ja siisti. Sellaisenaan kovakantinen opus sopii paitsi olohuoneen kirjahyllyyn tai yöpöydälle, mainiosti myös kahvipöytäkirjaksi herättämään pientä keskustelua kestittävien vieraiden kanssa.

Kirjan teksti on helppolukuista ja jouhevaa. Runsas kuvitus tasokkaine kuva-aukeamineen tekee asiapitoisesta lukukokemuksesta helpon ja miellyttävän. Hieman tottumattomampikin lukija tempautuu varmasti tekstin vietäväksi, mikäli omaa pientäkin kiinnostusta merenkulun, arkkitehtuurin ja tieteen historiaan tai aikakauden aatehistoriaan. Kuvitus, omalta osaltani varsinkin vanhat kartat ja laivapiirustukset, on omiaan ylläpitämään mielenkiintoa ja ne tukevat kerrontaa miellyttävästi. Sitaatit lähteistä tuovat elävästi kuuluviin myös aikalaisten äänen.

Tarinat kansien välissä

Kirjan eräänlaisena johdantona toimivassa luvussa ”Kaukainen saari” lukijalle esitellään Itämeren alueen ja Skandinavian piirtyminen maailmankartalle sekä kiinnittyminen, sallittakoon anakronismini, eurooppalaiseen yhteyteen. Tästä näkökulmasta tarkastellaan myös maantieteellisen identiteetin muodostumista Itämeren alueen sisällä. Luvussa sukelletaan kuitenkin myös syvemmälle historiaan, aina antiikin maantieteilijöihin ja puolimyyttisiin matkakuvauksiin saakka. Vaikka luku ei ehkä tarjoa alueen historialliseen maantieteeseen perehtyneelle lukijalle mullistavia uusia havaintoja, se oikeuttaa erinomaisesti paikkansa seuraavien lukujen näyttämön järjestäjänä ja tiiviinä koosteena siitä, kuinka Itämeri on kuvattu kartoissa ja teksteissä.

Pohjolan Atlantiksen ensimmäinen varsinainen teemaluku johdattaa lukijan Ruotsin suurvalta-ajan laivaston kehitykseen, jossa malleja haettiin aikakauden Euroopan parhailta varustajilta – Venetsiasta. Toisessa luvussa käsitellään 1700-luvun Ruotsin suurisuuntaisia maanmittaukseen ja rakennustekniikkaan – erityisesti kanaviin liittyviä – rakennushankkeita. Kolmannen luvun teemana ovat hieman samantyyppiset suunnitelmat ja rakennushankkeet valtakunnan itäisessä osassa eli nykyisen Suomen alueella. Neljänteen lukuun päästäessä palataan takaisin laivastoteemoihin tarkastellen saaristolaivaston ja kaleerien vaatimaa logistiikkaa ja uusia innovaatioita alustyypeissä ja taktiikoissa. Tämä onkin kohtuullisen ajankohtaista, onhan Suomenlinnan telakalla vuonna 2014 valmistunut Fredrik Henrik af Chapmanin (1721–1808) piirustusten pohjalta veistetty tykkisluuppi Diana ja aiheen ympäriltä on kirjoitettu 2011 ilmestynyt Kustaa III:n (1746–1792) saaristosodasta kertova Jussi T. Lappalaisen  Kuninkaan viimeinen kortti. Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790 (SKS) sekä 2010 Raoul Johnssonin Kustaa III ja suuri merisota. Taistelut Suomenlahdella 1788–1790 (John Nurmisen säätiö).

Kuva: Fredrik Henrik af Chapman (1772-1808) teoksessa Architectura Navalis Mercatoria.

Viidennen luvun aiheena on Helsinki ja sen erityispiirteet rannikon keskeisenä satamapaikkana. Helsingin historiallinen asema on niin ikään näkynyt kirjallisuudessa esimerkiksi Seppo Aallon 2012 julkaistussa Sotakaupunki. Helsingin Vanhankaupungin historia 1550–1629 (Otava). Kuudennessa luvussa käsitellään ulkosaariston vaarallisia merireittejä, niihin liittyneitä myyttejä sekä varhaisen meripelastustoiminnan vaiheita. Saariston vaaroista lukiessa ajatukset palaavat väistämättä Itämeren luonnonoloihin, tuuleen ja karikoihin sekä saariston kelirikkoon, joka on harmi kyllä jäänyt huomiotta. Myöskään talven Suomenlahdelle tuoma jää, joka näyttäytyy kirjan kuvituksessa käytetyssä Olaus Magnuksen kartassakin, on jätetty tarkastelun ulkopuolelle. Seitsemäs luku palaa Helsingin edustalle, Viaporiin ja ikään kuin nivoo aiemmissa luvuissa esitettyjä ajatuksia ja esiteltyjä tekniikoita yhteen Itämeren aikansa mahtavimman merilinnoituksen näkökulmasta. Kahdeksannessa luvussa palataan taas aiheisiin, joita sivuttiin kuudennessa luvussa ja syvennytään ruotsalaisten meripelastusseurojen pelastus- ja sukellustoimintaan. Tällä hetkellä Huhtamies työskentelee meripelastusseuroja käsittelevän historiahankkeen parissa. Onkin mielenkiintoista nähdä minkälaisia uusia tutkimustuloksia kyseinen projekti paljastaa tästä Suomessa vähän tutkitusta aihepiiristä.

Keskusten ja periferian yhteydet

Huhtamiehen teoksessa pinnalle tuntuu kohoavan kolme selvää pääteemaa: Ruotsin suurvalta-ajan laivaston kehitys ja laivanrakennus, suurisuuntaiset arkkitehtoniset ja insinöörihankkeet, sekä pelastusseuratoiminta. Painopiste on vahvasti Ruotsin suurvalta-ajassa, rannikoilla ja verireittien varrella, mutta historialliset langat sidotaan luontevasti aikakauden keskeisiin vesitekniikan, arkkitehtuurin ja laivanrakennuksen keskuksiin kuten Venetsiaan ja Hollantiin. Keskusten ja reuna-alueiden vuorovaikutusta ja vesireittejä tutkivalle väitöskirjan kirjoittajalle tämä on ilahduttavaa: pohjolan periferia nousee kertomuksen keskiöön, jonne uudet virtaukset saapuvat kehityksen – täältä katsottuna – etäisemmiltä ydinalueilta. Yksi kysymyksistä, joka itselläni kirjaa lukiessa voimistui entisestään, on näiden käsitteiden alueellinen subjektiivisuus.

Kuva: Kanavan rakennusta 1700-1800 –lukujen vaihteessa Ruotsissa. J. A. Cordier kuparipiirros L. Belangerin mukaan.

Näiden teemojen rinnalla kulkee jatkuvasti aatehistoriallinen tarinakaari, joka liittää pohjolan tapahtumat eurooppalaisiin aikalaisvirtauksiin. Maantiede ja luonnonolojen realiteetit mahdollisuuksineen ja haasteineen saavat myös oman huomionsa. Vaikka eri lukujen teemat olisivat sangen vaihtelevia ilman Itämerta niiden yhdistävänä tekijänä, on ne nyt onnistuttu liittämään yksiin kansiin varsin kivuttomasti. Koska kukin luku muodostaa samalla oman kokonaisuutensa, niitä voisi sanoa artikkelimaisiksi. Tämä aiheuttaa vaaran, että kokonaisuus saattaa tuntua hieman hajanaiselta. Teos yhdistää kuitenkin onnistuneen kansantajuisesti yksiin kansiin teemoja, joita Huhtamies on käsitellyt aiemmin tieteellisissä artikkeleissa esimerkiksi Tieteessä tapahtuu, Terra, Historik Tidskrift för Finland ja Historiallinen aikakauskirja –julkaisuissa.

Hyvä yleisesitys

Huhtamiehen käyttämät arkistolähteet ja kirjallisuus ovat sangen kattavia ja ne on kirjan lopussa jaoteltu miellyttävästi lukukohtaisesti. Kirjan kielellinen asu on siisti, eikä ainakaan omaan silmääni pistänyt ilmeisiä virheitä. Myös kirjassa käytetty sanasto on yhdenmukaista ja kieliasu sopii hyvin yleistajuiseen teokseen, joka ei odota lukijaltaan erityissanaston tai monimutkaisempien tieteellisten termien hallintaa.

Yhteenvetona todettakoon, että Pohjolan Atlantis on yleisesitys, joka tarjoaa aiheistaan kiinnostavan johdatuksen ja on lukukokemuksena varsin miellyttävä. Kirjan aiheet ovat ajankohtaisia varsinkin, kun 2014 oli Suomenlahden juhlavuosi ja ne nivoutuvat tiiviisti vuonna 2014 päättyneeseen Sveaborg – Viapori -projektiin. Teos epäilemättä ruokkii valistuneen lukijan tiedonjanoa ja houkuttelee perehtymään kenties johonkin kirjan osa-alueista syvällisemminkin.