Tulenkantajien asema suomalaisessa kirjallisuudessa on varsin legendaarinen ja pitkälti myös jälkeenpäin määritelty. Tulenkantajiksi kutsutut lyyrikot ja prosaistit olivat ottaneet tuntumaa kirjalliseen maailmaan Nuoren Voiman Liiton toiminnassa ja Nuori Voima -lehdessä 1910-20-lukujen vaihteessa. Vuonna 1924 ilmestyneet Tulenkantajat-albumi ja Nuoret runoilijat -antologia toivat nuoret runoilijat ryhmänä julkisuuteen. Ryhmä perusti foorumikseen oman lehden Tulenkantajat, joka toimi 1920-luvun lopussa. 1930-luvulla vaikuttanut samanniminen lehti oli puolestaan ajan ilmapiirissä vasemmistolaiseksi leimautunut ja vain osa alkuperäisistä tulenkantajista kuului sen avustajiin. Tulenkantajien runoutta ja muuta tuotantoa määritteli yksilöllinen ja romanttissävytteinen tunne-elämän kuvaus, esteettisyyden ja modernin korostaminen sekä usein vapaa mitta.

Vesa Mauriala on väitöskirjassaan Uutta aikaa etsimässä. Individualismi, moderni ja kulttuurikritiikki tulenkantajien elämässä 1920- ja 1930-luvulla tarttunut historioitsijana aikaisemmin vain kirjallisuustieteilijöiden tutkimalle alueelle. Kirjallisuustieteilijöistä Kerttu Saarenheimo on teoksessaan Tulenkantajat. Ryhmän vaiheita ja kirjallisia teemoja 1920-luvulla (1966) tarkastellut tulenkantajia myös ryhmänä tutkien jäsenten välisiä suhteita ja asettumista itsenäistyneen Suomen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. 1920-30-lukujen Suomi oli kulttuurisesti varsin traditionaalinen yhteiskunta, jossa individualistinen kokemusmaailma kohtasi aina vahvan yhtenäiskulttuurisen vastaparin, johon oma kokemus- ja tunnemaailma oli sovitettava. Tämä identiteettityö on Maurialan tutkimuksen lähtökohta. Johtoajatukseksi nouseekin, kuinka yksilöt ovat tiettynä aikana koonneet identiteettiään yksilöllisten ja kollektiivisten identifioitumisprosessien rajapinnassa.

Tulenkantajat, joiden ydinryhmäksi Mauriala määrittelee Olavi Paavolaisen, Katri Valan, Lauri Viljasen, Elina Vaaran, Yrjö Jylhän ja Ilmari Pimiän, muodostivat tiiviin ystäväpiirin, joka tapasi toisiaan säännöllisesti ja piti erossa ollessaan yhteyttä kirjein. Tulenkantajien piiriin kuului lisäksi muitakin nuoria lyyrikoita ja prosaisteja kuten Uuno Kailas, Mika Waltari ja P. Mustapää (Martti Haavio), sekä vähemmän tunnettuja kirjoittajia ja taustavaikuttajia kuten Onni Halla. Mauriala on tutkimustaan varten käynyt läpi lähinnä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistossa säilytettäviä tulenkantajiin liittyvien henkilöiden kokoelmia ja kirjeenvaihtoa sekä tulenkantajien kirjallista tuotantoa. Materiaali on asettanut tiettyjä rajoituksia: esim. johtajahahmoksi nousseen Olavi Paavolaisen omasta arkistosta osa tuhoutui hänen Karjalan Kannaksella sijainneen lapsuudenkotinsa mukana toisen maailmansodan aikana. Lisäksi Mika Waltarin rooli tutkimuksessa on huomattavan pieni johtuen siitä, että hänen jäämistönsä ei vieläkään ole tutkijoiden käytettävissä.

Modernit boheemit

Tulenkantajat rakensivat omaa identiteettiään esikuvinaan edeltäneen vuosisadan boheemit, dandyt, jotka korostivat yksilöllisiä eettisiä ratkaisuja ja niiden oikeutusta perinteistä muuttuvassa maailmassa. Leinoa ihailtiin, Koskenniemestä pyrittiin erottautumaan. Kansainvälisyydestä tuli tulenkantajille tärkeä teema, jolla paitsi otettiin etäisyyttä monesti ahdistavalta tuntuvaan kotimaahan, mutta myös korostettiin modernia ja teknistettyä kokemusta – uuden ihmistyypin syntyä. Kotimaa säilyi silti merkityksellisenä tulenkantajille: esim. Kannaksen luonto ja maisemat olivat olleet ryhmälle sen ensivuosina subjektiivisen kokemuksen lähteitä. Luonto edusti heille viettejä, alkukantaista ja puhdasta kokemusta. Se liittyi alastomuuden ihannointiin ja erityisesti Paavolaiselle tärkeään eroottiseen ja esteettiseen maailmankuvaan.

Mauriala kirjoittaa tutkimuksessaan olevan kolme tasoa: teoreettinen näkökulma, historiallinen aineisto sekä aineiston asettaminen osaksi suomalaista modernisaatiota. Teoreettinen näkökulma koostuu sosiologian ja kulttuurintutkimuksen identiteettiä ja (post)modernisaatiota tarkastelevista työkaluista. Modernille ajalle tyypillinen kansallisvaltiokehitys, kansalaisuuden synty sekä urbanisaatio loivat myös uuden ihmiskäsityksen, Stuart Hallin siksi nimittämän sosiologisen subjektin, jota kuvaili tietoisuus siitä, ettei yksilöä voitu määrittää vain rationalistisesti hänestä itsestään lähtien vaan yksilön identiteetti muodostui sosiaalisissa suhteissa. Sen sijaan postmoderni identiteetti määrittyy omana aikanamme, jälleen Hallia mukaillen, globaalin maailman pirstaleisessa tilassa, jolloin yksilöllä on monia rinnakkaisia ja limittäisiä identiteettejä. Identiteetti muodostuu kokeilemalla ja muuttamalla. Eivätkö kuitenkin jo tulenkantajat rakentaneet omaa identiteettiään pyrkien irralleen kulttuuristen normien asettamista näkymättömistä rajoista puolustaen ihmistä eettisenä olentona itse löytämissään uomissa, irrallaan kansallisesta identiteetistä?

Tutkimuksessa tulenkantajien romanttinen elämänkatsomus määritellään ekspressiiviseksi individualismiksi erotukseksi utilitaristisesta individualismista. Edellinen korostaa yksilöllisen kokemuksen ainutkertaisuutta ja humanistista elämänasennetta, jossa vapaa tunneilmaisu erityisesti taiteen keinoin on tärkeää. Jälkimmäinen yksilöllisyyden muoto puolestaan assosioituu taloudelliseen liberalismiin ja yksilön oikeuteen tavoitella maksimaalista hyötyä.

Yksilöllistä yhteisöllisyyttä

Teoreettista näkökulmaa olisi ollut mahdollista viedä pidemmällekin. Teoriaa ei ole sidottu juurikaan varsinaiseen tutkimukseen: johdannossa ja päätösluvussa toteutettu tulenkantajien nivominen osaksi suomalaista modernisaatiota teoreettisin keinoin olisi voinut olla syvällisempää, jos kirjoittaja olisi kuljettanut omien aineistosta nousseiden tulkintojensa rinnalla teoreettisia näkökulmiaan vahvemmin kuin nyt on tehnyt. Lisäksi aineisto olisi tarjonnut oivallisen mahdollisuuden hieman psykologisoivammalle lähestymistavalle, mutta tämä on tietenkin näkökulmakysymys. Silti välillä jää ihmettelemään silloin tällöin loppuviitteissä vilahtavaa psykoanalyytikko Heinz Kohutin narsismitutkimusta sekä psykologista ryhmäprosessiasetelmaa, kun kuitenkin psykologiset tulkinnat jäävät puolitiehen, selittämättä.

Tulenkantajien lapsuus ja varhaisnuoruus ei erityisesti kiinnosta tutkijaa ja tämä lienee tietoinen metodologinen valinta: korostamalla tulenkantajien tunneyhteyttä nuoressa aikuisiässä sekä kasvamista ryhmän avulla kypsään vastuuntuntoisuuteen Mauriala samalla tähdentää (psykologisen) ryhmäprosessin sosiaalista ja emotionaalista merkitystä yksilön identiteettityössä ja yksilöllistymisessä. Kirjallisena kehityskaarena tätä kuvailee siirtyminen pelkän tunnekokemuksen ilmaisusta kulttuurikriittiseen ja osallistuvaan kirjoittamiseen. Tutkimukselta olisi voinut odottaa analyysiä tulenkantajien ja Akateemisen Karjala-Seuran ryhmäprosessien tietyistä yhtäläisyyksistä: myös AKS:n ydin oli nuorten (miesten) tiivis yhteenliittymä, jossa työstettiin omaa ja kollektiivista identiteettiä. Aivan kuten tulenkantajat, myös AKS kapinoi ”vanhoja miehiä” vastaan. Tulenkantajat etsivät Suomea Euroopasta, kaupungeista, kiitävistä junista ja turkkilaisista saunoista AKS:n fantasioimalla Suur-Suomesta sekä harrastaen heimoaatetta, nimetessä omin päin uudelleen pääkaupungin kadunnimiä ja hyläten vanhemman polven fennomaanien liian sopuisaksi katsomansa kielipolitiikan. Kertooko sitten osaltaan individuaation erilaisuudesta, mutta AKS:n piiristä nousivat monet myöhemmät yhteiskunnan merkkimiehet ja vaikuttajat, kun taas tulenkantajista monet taipuivat lyyrisesti kovin nuorina: mm. Uuno Kailas 32-vuotiaana ja Katri Vala 43-vuotiaana. Johtohahmo Olavi Paavolainen ei kestänyt sodan jälkeistä juurettomuuttaan vaan menetti luomiskykynsä ja alkoholisoitui.

Uutta aikaa etsimässä – joka muuten oli Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä -teokselle alun perin suunniteltu nimi – on pääosiltaan ”perinteinen” lähteiden tarjoamista mahdollisuuksista ponnistava työ. Nuorten runoilijoiden välinen kirjeenvaihto sekä heidän kirjallinen tuotantonsa tarjoavat hyvän työkalun itsenäistyneen Suomen ensimmäisen suomenkielisen kirjallisen ryhmittymän sisäisen tunneyhteyden tarkasteluun. Tosin Olavi Paavolaisen merkitys korostuu kenties liikaa; tutkija on selvästi lähtenyt liikkeelle hänestä, joka ei suinkaan ole huono valinta, mutta muiden kokemusmaailma ja panos yhteisen kokemuksen muodostamisessa jää turhan vähälle. Tutkimus kuvaa, kuinka runoilijat purkivat tuntojaan toisilleen, elivät toistensa kautta ja löysivät yksilöllisille tunteilleen yhteisöllisen muodon. Tunneyhteys toimi myös tunnevapautena, oikeutena omiin tunteisiin kannattelevalla pohjalla. Traditionaalinen ympäristö ei useinkaan tukenut ryhmän jäsenten toimintaa ja täten yhteenkuuluvuudesta tuli omaa identiteettiä määrittävä tekijä. Kuvaan kuului tietenkin erottautuminen ympäristöstä: välineinä toimivat normiseksuaalisuudesta poikkeavat kokeilut, pukeutuminen, päihteet ja muut boheemit elämäntavat. Toimintaa määritti aina uuden, toiseuden, etsintä – ”kaiken arvostelemisen vapaus”. Modernin ja traditionaalisen ristiriitaa käytiin läpi rinnastamalla maaseutu ja kaupunki, romanttinen ja boheemi, ja pyrkimällä löytämään tasapaino näiden välille. Moderni edusti kasvua, irtautumista, traditionaalisen toimiessa turvallisena pohjana. 1920-luvun lopulla tulenkantajuuden tiivistyttyä erityisesti Paavolaisen ja Waltarin toimesta koneromantiikan ja uuden esteettisen sekä pakanallisen ihmistyypin ihailuksi, tulenkantajat alkoivat irtautua toisistaan. Nuoruuden tiivis yhteiselo tunteiden tasolla korjasi satoaan ihmisten löydettyä oman yksilöllisen tiensä.

Antoisa näkökulma on Maurialan oivallus, että tulenkantajien normiseksuaalisuudesta usein poikennut suuntautuneisuus sekä avoimuus seksuaalisille kokeiluille on myös tulkittavissa eräänlaiseksi tuon ajan omaksi seksuaaliseksi alakulttuuriksi – tai postmoderniksi sinkkuelämäksi, kuten Mauriala huomauttaa. Tulenkantajat ja heidän lähipiirinsä eivät tietenkään itse määritelleet itseään sellaisiksi. Lisäksi mielenkiintoista on se, että Mauriala ei havaitse naistulenkantajien – ainakaan lähteiden valossa – poikenneen normiseksuaalisuudesta. Ehkäpä traditionaalisten käyttäytymistapojen paine, joka naistulenkantajilla tuntui muutenkin painavan vahvemmin kuin miehillä, vaikutti tässäkin asiassa?

Maurialan väitöskirja on sujuvasti kirjoitettu teos, jossa lähdeaineisto on tuotu mainiosti osaksi tutkimustekstiä. Teos tarjoaa innostavan näkökulman modernin yksilöllisyyden historiaan. Kirjan loppuun liitetyt lyhyet kirjailijaesittelyt biografisine ja julkaisutietoineen ovat hyödyllinen lisä.