Hans Håkon Christian Sivén syntyi helsinkiläiseen lääkärisperheeseen, innostui poikasena partioliikkeestä, avusti isäänsä ja isoveljeään (Paavo, sittemmin Susitaival) jääkäriliikkeessä, touhusti punakapinan aikana valkoisten puolella, muttei ehtinyt itse taisteluihin juuri ollenkaan mukaan, ei liioin päässyt mukaan Aunuksen retkelle, koska oli suorittamassa asevelvollisuuttaan, ja lopulta päätyi Suomen miehittämän Repolan aunukselaisen pitäjän nimismieheksi. Kun Suomi vetäytyi Repolasta ja Porajärveltä, Suomen edustajaksi Repolassa muuttunut nuori nimismies ei tähän suostunut, vaan ampui itsensä. Lyhyt elämäntarina, ja sellaisenaan lähinnä vain yksi lukemattomista enemmän tai vähemmän traagisista elämäntarinoista 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä.

Bobi Sivénin elämästä muodostui kuitenkin paljon tärkeämpi asia kuin äskeisen perusteella voisi olettaa. Hänen hautajaisiinsa saapui paitsi kaikkia niitä tahoja, joiden kanssa hän oli jollain tavalla ollut tekemisissä (mikä ei sekään ole muuten itsestään selvää), jopa kenraali Mannerheim itse. Valkoinen lehdistö nosti hänen itsemurhastaan suure kohun ja myöhemmin siitä tuli eräs AKS:n keskeisimmistä symboleista. Kun hänen veljensä oli saanut haltuunsa sen luodin, joka Bobin oli lävistänyt, se liitettiin AKS:n lippuun, ja hänen pronssinen muotokuvansa koristi AKS:n toimiston kaappia. Miten yhden pikkuvirkamiehen itsemurhasta tulee tällainen sankaritarina?

Tarkasteltaessa Sivénin elämää Jussi Niinistön tuoreen elämäkerran pohjalta, nousee esille tietenkin ajankohdan poikkeuksellisuus ja nimen omaan Repolasta vetäytymisen merkitys vastaitsenäistyneen maan kansallisille aatteille. Mutta vielä keskeisemmäksi nousee tapa, jolla Sivén päivänsä päätti: ennen tarttumistaan pistooliin hän oli kirjoittanut nipun kirjeitä, joista useimmat olivat varsin henkilökohtaisia, mutta yksi oli se, jonka takia kannatti ampua kuula rintaansa. Tämä kirje oli osoitettu ulkoministeri Rudolf Holstille, ja se oli otsikoitu avoimeksi kirjeeksi, toisin sanoen se oli tarkoitettu julkaistavaksi. Tämän kirjeen sanomalehdistö julkaisikin suurella innolla, ja näin Karjalan asian viimeisin vaihe levisi tehokkaasti ja koskettavasti valkoisen Suomen tietoisuuteen. Sivénin kohtalo tarjosi sittemmin oivaa ainesta Akateemiselle Karjala-Seuralle, jossa hallittiin retoriikan ja agitaation taidot muutenkin erinomaisesti. Johonkin tällaiseen Bobi oli pyrkinytkin: hän ei halunnut jättää Itä-Karjalaa bolsevikeille noin vain, vaan jatkaa taistelua. Parhaaksi keinoksi osoittautui itsemurha, ja nimen omaan julkinen itsemurha.

Jussi Niinistö aloittaa kirjansa epäilyttävällä tavalla; hän valittelee, ettei ole löytänyt päähenkilöstään mitään kielteistä sanottavaa. Vastoin luomiaan odotuksia Niinistö ei kuitenkaan ole sortunut ihailemaan sankariaan eikä ylistelemään tai selittelemään hänen toimiaan, vaan kuvailee Bobin lämpimästi, mutta varsin rehellisen tuntuisesti. Samalla syntyy yllättävänkin monipuolinen tausta sekä Sivénin elämälle sekä hänen perhetaustansa ja elämänsä tasolla että valtakunnan politiikan tasolla. Kirja on enimmäkseen perinteistä historiankirjoitusta hyvässä mielessä: vähäeleisen asiallista tekstiä, jossa ei julisteta mitään korkealentoista, mutta ei myöskään anneta illuusiota "objektiivisuudesta". Monista painotuksista ja asenteista (niitä on aina) voi toki olla eri mieltä, mutta sellaista ei tällaisesta aiheesta kirjoitettaessa voi välttää.

Sivén kasvoi suomalaismielisessä, mutta ennen kaikkea kiihkeän perustuslaillisessa perheessä. Perheen henkeä kuvaa hyvin se, että Eugen Schaumanin ammuttua Bobrikovia Sivénin perheessä odotettiin kiihkeän toiveikkaasti Bobrikovin menehtymistä, ja lopullinen kuolemanuutinen otettiin ilolla ja riemulla vastaan! Koulun käyminen Norssissa, toisaalta innokkaan fennomaanisessa, mutta toisaalta myös antiikin sankaritarujen kyllästämässä hengessä on selvästi ollut sekin omiaan luomaan aatteellista ehdottomuutta ja sankari-ihanteita nuoren Bobin ajatuksiin. Tällä kohtaa Niinistö kuitenkin yllättää, sillä hän kertoo norssien oppineen koulussaan latinankielisiä sitaatteja! Me myöhemmät polvet olemme kyllä oppineet niitä lainauksia Asterixista (esim. Dulce et decorum est pro patria mori, teoksessa Asterix ja päälliköiden ottelu), mutta kyllä latinakoulussa Rooman kieltä ja kulttuuria tahkottiin niin uutterasti, että päähän jäi paljon muutakin (ainakin aikuisiän ensimmäisiksi vuosikymmeniksi). Muuten Niinistö kuvaa oikein kiinnostavasti sankarinsa elämää: partioliikkeen alkuvaiheita aluksi hieman omaperäisine aatteineen, jääkäriliikkeen osuutta perheen elämässä ja Bobin osuutta myös sisällissodassa, tai siis Bobin tapauksessa vapaussodassa. Niinistö kuvailee asioita helsinkiläisen säätyläisperheen näkökulmasta, ja näin tuo hyvin esiin heidän haaveensa Suomen itsenäisyydestä ja sittemmin Suur-Suomesta. Näin tulevat myös alusta alkaen esille asiat, joita Niinistö ei käsittele erikseen, mutta jotka hän tulee tavallaan asettaneeksi kysymyksiksi rivien välissä: kun jo kirjan alussa on tullut selväksi se, että Bobi ampui itsensä ja että juuri täten Bobi "pääsi historiaan", lukija alkaa rakennella omia teorioitaan jo silloin, kun Bobin partiojohtaja tekee itsemurhan, ja vielä enemmän siinä vaiheessa, kun käy ilmi, että Bobin isän, Valter Osvald Sivénin kuolemaan liittyi itsemurhahuhuja. Ajatus antiikin roomalaisen tavoin uhrata oma elämänsä isänmaan alttarille oli siis saanut pontta myös Bobin lähipiiristä. Samaa klassis-romanttista henkeä osoittaa myös Bobin äidin reaktio pojan itsemurhaan: Siiri Sivén, os. Blomstedt ei suinkaan herennyt katkeraan itkuun tai syytöksiin suru-uutisen saadessaan, vaan suhtautui tyynen ylevästi poikansa sankarikuolemaan – siis roomalaisten ja spartalaisten ihanteiden mukaisesti. Lisää piirteitä Sivéniä ympäröivän kulttuurin romanttisesta (vai peräti pateettisesta?) hengestä tuo kirjan lopulla vielä tarina Kyllikki Grotenfeltistä, joka keskusteli Sivénin kanssa vain kerran, mutta rakasti häntä sitäkin syvemmin, niin paljon, että runsaat puoli vuotta hänen kuolemansa jälkeen "hukuttautui mereen kuin Kalevalan Aino".

Kyseessä ei nyt kuitenkaan ole vain Bobi Sivénin henkilökohtainen elämä, vaan myös ne tapahtumat, joihin tämä elämä kiinnittyi, ennen kaikkea Karjalan monivaiheiset ja mutkikkaat vaiheet Venäjän vallankumouksen jälkeen. Suomen sisällissotahan itse asiassa levisi jo varhain Vienaan, ja seuraavina vuosina Karjalassa taistelivat muiden muassa sekä punaiset että valkoiset suomalaiset, karjalaiset ja venäläiset että vielä liittoutuneiden joukot (muun muassa serbialaisia joukkoja rämpi Karjalan korvissa!). Tilanteiden monimutkaisuutta kuvastaa sekin, että samaan aikaan kun Suomi hallitsi Repolaa ja Porajärveä, Uhtualla oli vallassa Vienan oma hallitus. Suomalaiset punaiset taas osallistuivat Uhtuan hallituksen kukistamiseen, kun taas suomalaisilla hyökkäyksillä (niitä oli monta) oli vastassaan muun muassa punaisia karjalaisia. Pohjois-Aunuksessa sijaitseva Repolan pitäjä oli julistautunut Suomen osaksi elokuussa 1918, ja Porajärvi seurasi pian perässä. Repolan nimismieheksi nimitettiin siis Bobi Sivén. Repolan nimismiehenä Sivén päätyi puolustamaan aluetta paisti punaisten hyökkäyksiä vastaan, myös suomalaisten puutavarayhtiöiden ahneutta vastaan. Hänen sympatiansa olivat siis ennen kaikkea karjalaisten puolella, joskin vielä enimmäkseen paikalliskulttuurissaan elävän väestön "kansallisen tietoisuuden" heikkous häntä turhauttikin. Venäläisyys ja etenkin bolsevismi merkitsi hänelle luonnollisesti Karjalan kansan häviötä ja siten Tarton rauhanneuvotteluiden yhteydessä noussut mahdollisuus Suomen kertakaikkisesta vetäytymisestä merkitsi hänelle katastrofia. Niinpä hän valmistautui yhdessä paikallisten johtohenkilöiden ja Suomen aktivistien kanssa Uhtuan ja Repolan yhteiseen kansannousuun, päämääränä ainakin Repolan vastarinta, jos ei sitten koko Karjalan itsenäisyys. Hanke kuitenkin raukesi, koska Suomen hallituksen ja aktivistien tuki oli laimeata sekä hankkeen keskeisin henkilö, karjalainen Paavo Höttönen sai vahingossa surmansa (ihan tosi vahingossa, aseiden kanssa sattuu sellaista suhteellisen usein). Aseita kuitenkin oli jo kerätty kunnioitettava määrä, ja niitä käytettiin jo seuraavana syksynä, Karjalan kansannousussa. Sivén siis saavutti tavoitteitaan tässäkin suhteessa vasta kuolemansa jälkeen.

Etenkään suurpolitiikan suhteen Niinistö ei naamioidu objektiiviseksi, vaan hän esittää oman, ja kiitettävän rohkean näkemyksensä Tarton rauhanneuvotteluista: ensinnäkin hän osoittaa, että Rudolf Holsti sai aivan aiheetta syyn niskoilleen niin sanotusta "häpeärauhasta", ja itse asiassa piti neuvottelijoista kaikkein sitkeimmin kiinni Karjalan kysymyksestä. Sen sijaan Niinistö esittää, että suomalaiset olivat kaiken kaikkiaan varsin huonoja neuvottelijoita. He eivät alun alkaen ymmärtäneet pyytää aluksi liikaa ja sitten tinkiä tavoitteistaan, kunnes olisivat saaneet sen minkä halusivat, kun taas bolsevikit ymmärsivät tämän seikan erinomaisesti. Samoin Niinistö esittää, ettei bolsevikkien asema suinkaan ollut niin hyvä ja vahva kuin suomalaiset luulivat, vaan muun muassa Puolan kanssa käytävän sodan takia he olivat paljon heikommilla kuin suomalaiset ymmärsivät. Myös Väinö Tannerin rooli neuvotteluissa asettuu outoon valoon, hän nimittäin otti vastapuoleen yhteyttä omin päin, ja näin helpotti luopumista Karjalasta. (Petsamon suomalaiset sentään saivat.)

Niinistö avaa siis keskustelua Tarton rauhasta ja Karjalan historiasta, asioista, jotka ovat olleet erityisen selvästi erilaisten poliittisten suhdanteiden riepoteltavina: kun ennen toista maailmansotaa Karjalan asia oli pyhä asia suurelle osalle hallitsevaa, valkoista Suomea, niin maailmansodan jälkeen taas oli pakollisen itsestään selvää tuomita typeräksi ja painaa villaisella koko jupakka. Molemmilla kannoilla oli omana aikanaan hyvät perusteensa, mutta nyt ne ovat ymmärtääkseni poistuneet. Samalla on muuten tullut karjalaisten itsensäkin aika päästä näkyviin maansa historiassa, aiemminhan sekä Suomi että Neuvostoliitto suhtautuivat heihin korkeintaankin väheksyen. Niinistön sympatiat ovat nyt selvästi Sivénin, valkoisen Suomen ja karjalaistenkin puolella. Hyvä niin, on vain hyvä asia, ettei hän tätä kantaansa peittele. Sen sijaan kirjan lopulla Niinistö sortuu muutamiin ylitulkintoihin, esimerkiksi etsiessään Sivénin vaikutusta muutamien toisen maailmansodan rintamaupseerien itsemurhiin. Tällä kohtaa myös hänen viittauksensa samuraikulttuuriin oudoksuttaa; epäilemättä samuraiden asenne itsemurha on tutumpi meille nykyhistorioitsijoille kuin juuri antiikin roomalaiset (niin muuttuu maailma, itsekään en osaa latinaa Asterix-kurssia enempää), mutta silti, muutamaa sivua myöhemmin hän lainaa oppikirjatekstiä, jossa suorin sanoin viitataan antiikin roomalaisten (Cato, Brutus ja Cassius) itsemurhiin ihanteiden sortuessa. Siinähän se on sanottuna, mitä siihen samuraita sotkemaan? Niinistön pohdinnat itsemurhasta aivan kirjan lopulla jäävät muutenkin hieman seilaamaan ilmaan, mutta kaikkiaan kirja on oikein hyvä teos. Loppu olisi ehkä voinut olla hieman vähemmän juhlava.