Viime vuosina Suomessa on pulpahdellut siellä täällä esiin termi ”kolmas tasavalta”, jolla näytetään haluttavan käsitteellistää se muutos, jonka Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuonna 1995 olisi maamme poliittiselle kulttuurille tuottanut. Tämä EU-jäsenyydestä alkanut aikakausi olisi siis itsenäisyytemme ajan kolmas, kun taas ensimmäiselle tarkoitetaan pääsääntöisesti maailmansotien välistä, toisella puolestaan 2. maailmansodan jälkeen alkanutta aikakautta.

Risto Heiskalan yhdessä Jari Aron, Olli Herrasen ja Riku Viitamäen kanssa kirjoittama teos kiinnittyy tähän ”kolmas tasavalta”-narratiiviin, pyrkien kuvaamaan sitä hallitsemistavassa tapahtunutta muutosta, jonka kirjoittajat katsovat EU-jäsenyytemme tuottaneen. Heti johdannossa kirjoittajat paaluttavat lähtökohtia kirjoitustyölleen varsin vahvasti, toteamalla muun muassa ”että vaikka Suomessa unionista puhutaan paljon, siitä ei puhuta tarpeeksi paljon eikä usein myöskään oikealla tavalla” (s. 11), tai että ”liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995 synnytti ulko- ja sisäpolitiikan väliin kolmannen politiikan ja hallinnon kentän”, joka siis olisi siirtänyt Suomen tuohon mainitun kolmannen tasavallan aikaan.

Todistaakseen tällaisen muutoksen – tai siirtymän – tapahtuneen, kirjoittajat käsittelevät hallintokulttuurissamme tapahtuneita muutoksia sekä tarkastelevat ”Suomen eurooppalaiseksi valtioaateliksi” nimittämäänsä, noin 500 suomalaisesta koostuvaa ryhmää sen jäsenten ansioluetteloiden sekä puolensadan eliittihaastattelun pohjalta. Näitä tarkasteluja täydentää mediakeskusteluaineisto, joka rajoittuu vuoteen 2019. Eliitti- ja media-aineistoihin perustuvaa käsittelyosuutta (luvut 5-8 (osa II) ja luvut 9-11 (osa III)) edeltää yleistasoinen katsaus Euroopan unioniin (luku 2), Suomen poliittiseen historiaan vuoden 1809 jälkeen (luku 3) ja suomalaiseen hallitsemistapaan ja siinä tapahtuneisiin muutoksiin lähinnä autonomian ajasta lähtien (luku 4).

Teoksen lähtökohdat ovat siis varsin kiinnostavat, onhan esimerkiksi suomalaisten, korkeissa EU-viroissa toimineiden ihmisten maailmankuvasta ja työstä saatu kuvaa lähinnä heidän muistelmiensa tai vastaavien, ei-tieteellisten teosten kautta. Ansioluettelojen analysointi on myös kiinnostava ja hedelmällinen tapa rakentaa kuvaa eliitin urapoluista ja elämänkaaresta, joskin tällaisten aineistojen tarjoama näkökulma tulee osata suhteuttaa osaksi kokonaisuutta. Huolellisesti toteutetut eliittihaastattelut puolestaan antavat mahdollisuuden kurkistaa eliitin arvo- ja ajatusmaailman, mistä on viimeisten vuosien aikana julkaistujen akateemisten tutkimusten muodossa saatu monia hyviä esimerkkejä. Suomen osalta erityisesti Ilkka Ruostetsaaren tutkimukset antavat myös hyvän pohjan reflektoida omia havaintoja pitkän aikavälin kehitykseen.

Mäkihyppytermein ilmaistuna kirjassa on siis ainekset pitkälle kantavaan hyppyyn kauniilla ja onnistuneella alastulolla. Kun kuitenkin todellisuudessa ponnistus jää selkeästi ja täsmällisesti määriteltyjen tutkimuskysymysten puuttuessa pahasti vajaaksi, laajakaan aineisto ei jaksa kannattaa kerrontaa, joka hajoaa teoksen edetessä, minkä seurauksena hyppy päättyy tasajalka-alastuloon kummulle. Perusongelmana on nähdäkseni se, että teoksesta puuttuu selkeiden tutkimuskysymysten lisäksi teoreettinen ja metodinen liima, jonka avulla aineistoista olisi pystytty kaivamaan esiin johdonmukaisia vastauksia esitettyihin kysymyksiin. Nykyisessä muodossaan käsittelyluvut ovat pikemminkin aineistojen sisältöjen laveaa kuvailua, joka etenee teemasta toiseen ilman sen suurempaa analyysiä. Toki lähdeviitteitä on käytetty, mutta ei mitenkään systemaattisesti eikä varsinkaan oman argumentin systemaattiseksi rakentamiseksi. Kolmannessa osassa käsitellyt kohtalokkaat – vai pitäisikö olla ”viheliäiset” – ongelmat eivät tarjoa asiaa tuntevalle mitään uutta, vaan lähinnä kertaavat ja toistavat yleistason keskusteluja pandemiasta ja EU-integraation ongelmista tai kansalaiskeskustelun katvealueista.

Apropos, lähdekirjallisuus – toki sitä on, toistakymmentä sivua, mutta määrä ei tässäkään korvaa laatua. On jotenkin hämmentävää lukea heti teoksen alussa näkökulma, että Suomessa ei olisi keskusteltu EU:sta ”oikealla tavalla”. Mikä on tällainen oikea tapa ja ketkä sitä edustavat? Ilmeisesti ei ainakaan vakiintunut integraatiotutkimus, koska lähdeluettelosta puuttuvat lähes tyystin kotimaisen EU- ja integraatiotutkimuksen pitkä kaari Esko Antolan jo 1980-luvulla julkaisemista uraauurtavista tutkimuksista aina Suomen neljännesvuosisataista EU-taivalta (2020) analysoineisiin julkaisuihin. Kun kirjoittajat kuitenkin edustavat yhteiskuntatieteitä, jonkinlaisena minimivaatimuksena ja akateemisena normina voi tämän tyyppistä teosta kirjoitettaessa pitää sitä, että perehdytään vähintäänkin oman tieteenalan ja sen lähitieteiden – tässä tapauksessa siis sosiaalitieteiden ohella politiikka- ja historiatieteiden – tutkimuskenttään ja sijoitetaan oma tutkimus osaksi tätä keskustelua.

Kummallisena pidän myös ratkaisua kirjan viimeistä, kokoavaa osaa (luvut 12-13), jonka aloittaa sosiologista yhteiskuntateoriaa hyödyntävä luku. Lukijalle tämä näyttäytyy jonkinlaisena yrityksenä liimata yhteen ne palaset, jotka käsittelyosassa leviteltiin lukijan eteen sen suuremmin analysoimatta. Teoreettinen viitekehys on jollakin tasolla kiinnostava, mutta tämän luvun yhteys muuhun teokseen jää varsin päälle liimatuksi. Jos sosiologinen yhteiskuntateoria on tekijöiden näkökulmasta jonkinlainen hyödyllinen välinen suomalaisen hallitsemistavan ja sen muutoksen EU-jäsenyysaikana analysoimiseksi, miksi tätä teoreettista välineistöä ei käytetty systemaattisesti läpi teoksen? Jos näin olisi tehty, analyysi olisi, näin rohkenen väittää, saanut syvyyttä aivan toisella tavalla.

Kokonaisuutena osalta teoksesta jää hajanainen ja pinnallinen, mutta myös ylimielisesti kirjoitettu vaikutelma. Kahden ensimmäisen osalta näen perussyyksi epäonnistuneen rajauksen, mutta myös systemaattisen analyyttis-teoreettisen viitekehyksen puuttumisen. Jälkimmäinen puolestaan palautuu tekijöiden ylimalkaiseen ja heikkoon aiemman tutkimuksen hyödyntämiseen ja tämän heikon substanssiosaamisen pohjalta tehtyihin pinnallisiin, jopa naiiveihin väitteisiin ja johtopäätöksiin. Jos tekijät olisivat perehtyneet edes auttavasti EU-tutkimuksen perusteoksiin, he olisivat huomanneet EU-maita tutkitun jo pitkään esimerkiksi monitasoisen hallinnon teorian kautta, joka eksplisiittisesti lähtee ajatuksesta EU-politiikasta sisä- ja ulkopolitiikan välille sijoittuvana politiikka-alueena. Tai kyenneet hyödyntämään sitä moniulotteista tutkimusta, jota on viimeisen 20 vuoden aikana julkaistu multikriiseistä ja viheliäisistä globaaliongelmista. Nämä kaikki olisivat auttaneet kriittisen etäisyyden ottamisessa aineistoon, jossa piilevät potentiaali pilkahtelee väillä esiin, mutta jää suurelta osin hyödyntämättä.