Jääkäriliikkeessä naiset jäivät taka-alalle – nyt he pääsevät päivänvaloon

Jääkäriliikkeen yhteydessä ei yleensä ole puhuttu naisista. Elina Virtasen teos esittelee heidät: äidit ja sisaret, vaimot ja morsiamet, sairaanhoitajat ja kantakahvilan tarjoilijat, pikkuihastukset ja elämänkumppanit. Naisten vaiheita seurataan kirjassa 1900-luvun alusta aina sen loppukymmenille asti ja lukijalle selviää, että heidän panoksensa oli merkittävämpi kuin aiempi tutkimus on antanut ymmärtää.

Virtanen, Elina: Jääkäriliikkeen naiset . Vastapaino, 2021. 302 sivua. ISBN 978-951-768-894-9.

Keväällä 2018 Elina Virtanen väitteli tohtoriksi Turun yliopistossa. Hänen tutkimuksensa Schwester, lotta ja maanpetturi. Ruth Munckin (1886–1976) muistot ja tulkinnat elämänsä kulusta julkaistiin myöhemmin samana vuonna. Viime vuoden puolella ilmestynyt Jääkäriliikkeen naiset todistaa, että tämän tunnetun hahmon lisäksi jääkäriliikkeessä vaikutti suuri joukko naisia, joista kaikista ei tähän mennessä ole tiedetty juuri mitään.

Osa heistä tosin tunnetaan muista ansioistaan, kuten esimerkiksi Tekla Hultin ja Katri Bergholm, mutta moni hyvinkin aktiivinen nainen on jäänyt joko miehensä varjoon tai muutoin jälkimaailmalta unohduksiin. Kirjassa tulee esiin myös se, miten naisten välille muodostui erilaisia verkostoja ja miten samat ihmiset osallistuivat monenlaiseen toimintaan eri vuosikymmenillä.

Niinpä Katri Bergholm oli 1910-luvulla mukana vastarintajärjestö naiskagaalissa. Sisällissodan jälkeen hän perusti Sotilaskotiliiton ja toimi sen johdossa pitkään. Kotiliesi-lehden nimimerkki Isoäitinä Bergholm neuvoi lukijoita erilaisissa elämän pulmakysymyksissä aina 1950-luvulle saakka. Tekla Hultin, joka oli Suomen ensimmäinen naispuolinen filosofian tohtori, kuului niin ikään naiskagaaliin. Hän toimi kansanedustajana sekä ennen Suomen itsenäistymistä että sen jälkeen ja oli merkittävä vaikuttaja useissa järjestöissä, kuten Naisasialiitto Unionissa.

Aseita lastenvaunuissa, miesten vaatteita päällystakin alla

Elina Virtanen on jakanut teoksen kahteen osaan. Niistä ensimmäinen kuvailee naisten roolia jääkäriliikkeessä vuosina 1915–1918 ja toinen toimintaa sen jälkeen.

Kun jääkäriliike käynnistyi, naiset tulivat mukaan monenlaisista syistä. Osa halusi tukea veljeä, poikaa tai poikaystävää, osaa innosti itsenäisyysaatteen edistäminen. Kaikenlaista tehtävää löytyi. Santarmien ja muiden venäläisten virkamiesten mielestä naiset olivat vaarattomampia kuin miehet, joten heitä ei kaduilla liikkuessaan tarkastettu eikä juuri osattu epäillä mitään laittomasta toiminnasta, joten aseita kulki lastenvaunuissa. Tyypillistä oli, että vierailulle mennessään nainen oli pulskempi kuin palatessaan, sillä hän oli riisunut päällystakin alle ahtamansa miesten vaatteet. Myös salaiset viestit välittyivät usein naisten kuljettamina.

Erityisen pelottomia olivat nuoret naisylioppilaat, joista kaksi, Ebba von Bonsdorff ja Ann-Mari Nordman, on kirjan kannessa. Ebba-neiti, josta myöhemmin tuli kansanedustaja Ebba Östenson, tosin jäi sisällissodan aikana punaisten käsiin ja joutui istumaan puolitoista kuukautta Katajanokan vankilassa, joten vaarattomia naistenkaan tehtävät eivät olleet.

Etappiteiden varsilla Saksaan matkaavia jääkäreitä ruokkivat, vaatettivat ja piilottelivat niin ikään naiset. Lici Heikkinen, Hyrynsalmen Hallan talon etelästä muuttanut emäntä ja kymmenen lapsen äiti, teki osuutensa siinä missä miehensä Johan Alfred, ”Hallan ukkona” tunnettu. Reippaita naisia olivat myös jääkärivärvärinä aloittaneen ja myöhemmin lapuanliikkeen alullepanneen Vihtori Kosolan vaimo Elin sekä Härmässä asunut Fiina Isotalo, joka joutui jättämään pienet lapsensa yksin kotiin oman onnensa nojaan, kun santarmit pidättivät hänet ja veivät Vaasan vankilaan. Eivätkä nämä kolme olleet suinkaan ainoita – eri puolilta Suomea löytyi runsaasti toimeliaita äitejä ja tyttäriä, emäntiä ja piikoja, joista ei ole aiemmin juuri kirjoitettu.

Verkostoja myös ulkomailla

Filosofian maisterit ja historioitsijat Sanny Ekström ja Alma Söderhjelm Etelä-Ranskassa. Kuva Lacroix, 1900–1929. Museovirasto.

Jääkärikoulutukseen lähteneiden nuorukaisten tie Saksaan kulki useimmiten Ruotsin kautta. Siellä toimi naisten muodostama avustajaverkosto, jonka keskiössä oli tutkimustyötä Tukholmassa tehnyt tohtori Alma Söderhjelm. Hän hankki miehille passeja ja hoiti heidän kirjeenvaihtoaan – Saksasta tulleet kirjeet piti postittaa kotimaahan väärällä lähettäjänimellä. Ruotsin jääkärikanslia sijaitsi Söderhjelmin hotellihuoneessa, mutta hän ei toiminut yksin; Ruotsissa asui useita suomalaisnaisia, jotka olivat seuranneet vapaaehtoiseen tai pakotettuun maanpakoon lähteneitä miehiään.

Pietarin vankiloihin viedyillä kalterijääkäreillä oli omat naispuoliset tukijansa, jotka kävivät heitä tervehtimässä, veivät ruokaa ja viestejä kotimaasta. Kirjassa jääkäriliikkeen naiset on jaoteltu osin heidän aktiivisuutensa, osin sukulaisuussuhteiden mukaan. Oman lukunsa ovat saaneet myös ”ryssänmorsiamet” eli suomalaisnaiset, jotka seurustelivat suuriruhtinaskunnassa olleiden venäläissotilaiden kanssa. Heillä ei tietenkään ollut mitään tekemistä jääkäreiden kanssa, mutta ajankuvana tämänkin ilmiön käsittely puoltaa paikkaansa.

Se, että osa suomalaismiehistä lähti salaa vanhemmiltaan, on ollut entuudestaan tunnettua, mutta harvemmin on ollut esillä se, että monesta perheestä pojat lähtivät joukolla. Sekä Hanna Heinrichsin että Minna Sihvon pojista neljä lähti jääkäreiksi, Aino Malmbergin pojista kaksi lähti Saksaan, kolmas työskenteli jääkärien värväystoimistossa. Myöhemmin näiden äitien pojat tekivät komeat urat Suomen armeijassa.

Äitien suhtautuminen vaihteli suuresti. Osa naisista kuului itsekin aktivisteihin, osa alistui poikiensa ratkaisuihin, mutta propagandassa ja myöhemmissä muistelmissa korostettua uhrimieltä ei kaikilla välttämättä kovin paljoa ollut. Tosin kirjasta löytyy äiti, joka asui jonkin aikaa Saksassa ollakseen lähempänä poikaansa, mutta muutoin Saksassa ollut avustajaverkosto koostui lähinnä paikallisista naisista. Äidilliset kahviloiden omistajattaret, joista jokunen saikin miehiltä lempinimen Muti, sallivat nuorukaisten syödä luotolla, Suomen asiasta innostuneet rouvat ja neidit lähettivät ruoka- ja vaatepaketteja koulutuskeskukseen sekä myöhemmin rintamalle, jonne Pataljoona 27 oli siirretty. Saksassa jääkäreiden mukana oli myös kaksi suomalaista sairaanhoitajaa, Ruth Munck ja Saara Rampanen, jotka talvella 1918 palasivat jääkäreiden kanssa kotimaahan. Sisällissodassa he toimivat sairaanhoitajina; myöhemmin kumpikin liittyi Lotta Svärdiin, jossa Munck toimi pitkään johtotehtävissä.

Ruth Munck sairaanhoitajana. Kuva: Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys ry.

Jääkärit olivat nuoria ja useimmiten perheettömiä. Muutamilta jäi tyttöystävä kotimaahan; Virtanen kuvaa, miten hankalaa yhteydenpito oli, kun kirjeet kulkivat huonosti jos ollenkaan. Onnellisesti päättyviä rakkaustarinoita kirjaan mahtuu silti, ja Saksassakin syttyi romansseja. Jääkärin morsian -elokuvassa esiintyvä tanssijatar Sabina oli todellinen henkilö, mutta hänen suhteensa Sam Sihvon kanssa ei tosielämässä päättynyt niin onnellisesti kuin filmissä.

Huolenpitoa vuosikymmeniksi

Vaikka jääkäriliikkeen naiset kuljettivat ja kätkivät aseita, aseisiin he eivät missään vaiheessa tarttuneet. Toimintaa sääntelivät ajan käyttäytymisnormit, mutta niiden puitteissa tehtiin mitä voitiin, ilmituloa ja rangaistuksia pelkäämättä, omia vaivoja säästämättä.

Jääkäreistä on jälkeenpäin annettu kuva puhdassydämisinä nuorukaisina. Totuus kuitenkin oli, että kaikki eivät selviytyneet edes koulutuksesta kolhuitta. Miehiä menehtyi sekä ensimmäisen maailmansodan Saksassa että kotimaahan palattua sisällissodan rintamilla, eivätkä kaikki päässeet elämään kiinni edes rauhan tultua, jolloin tarvittiin taas naisten tukea.

Sekä Lotta Svärd -järjestö että Sotilaskotiliitto, jonka jo vihreä väri ja jäsenmerkin kuva-aihe sitovat jääkäreihin, syntyivät jääkäriliikkeen naisten aloitteista, ja he olivat runsaslukuisesti mukana molemmissa. Näiden kahden tunnetun järjestön lisäksi maassa toimi erityisesti 1920–1930-luvuilla, mutta osin vielä toisen maailmansodan jälkeenkin useita jääkäriliikkeen taustalla toimineiden naisten alullepanemia yhdistyksiä kuten Jääkärikotisäätiö ja Jääkärirouvain yhdistys. Ne avustivat taloudellisissa vaikeuksissa olevia jääkäreitä ja heidän perheitään järjestäen monenlaista apua psyykkisistä ja fyysisistä sotavammoista kärsiville miehille. Toimintaa oli eniten maailmansotien välisenä aikana, jolloin pidettiin muistojuhlia ja käytiin katsomassa vanhoja olinpaikkoja Saksassa, mutta sitä jatkettiin vielä 1950-luvulle, Jääkärirouvain yhdistyksessä pitempäänkin.

Näiltä osin Virtanen kirjoittaa tähän asti pimennossa ollutta historiaa. Jääkäreistähän on kirjoitettu erittäin paljon, mutta liikkeen taustalla toimineista naisista ei varsinaista tutkimuskirjallisuutta ole. Muistelmia on kyllä julkaistu erityisesti sotien välisenä aikana – esimerkkinä vaikkapa sairaanhoitajien muistelmat (Ruth Munck: Bakom jägarnas front 1934, suomennos Jääkärien mukana Saksassa 1935 ja Saara Rampanen: Jääkärien matkassa itärintamalla 1934).

Kirjaa kirjoittaessaan Elina Virtanen on tehnyt todella tarkkaa työtä: jokseenkin kaikista tekstissä mainituista henkilöistä on ilmoitettu syntymä- ja kuolinvuodet, useista kerrotaan myös muita elämäkertatietoja. Keskeisten toimijoiden – heitä on lukuisia – pienoiselämäkerrat selvittävät paitsi kyseisen naisen perhetaustaa, myös hänen toimintaansa jääkäriliikkeessä ja myöhempiä elämänvaiheita. He sijoittuivat erilaisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin ja luottamustoimiin sekä tekivät suuren työn vaaliessaan jääkärien ja jääkäriliikkeen muistoa sekä kirjoittaessaan tapahtumia muistiin jälkipolvia varten.

Kirjan kuvitus avaa mielenkiintoisia näkymiä yli sadan vuoden takaiseen Suomeen ja sen asukkaisiin, ja jääkäreiden Saksan-vuosiltakin on kuvia, joista osa muista yhteyksistä tuttuja, osa lienee ensi kertaa julkisuudessa.

Erityisen kiinnostavana pidän myös kirjan loppulukua, jossa kirjoittaja pohtii, miten eri tavoin jääkäriliikkeeseen ja sen parissa toimineisiin naisiin on suhtauduttu eri vuosikymmeninä. Siitä selviää, miten 1920–1930-lukujen sankarillinen retoriikka on voimissaan vielä 1950-luvullakin, mutta 1960–1970-luvuilla sodanvastainen liikehdintä ja vasemmiston nousu pakottavat toimijat ja heidän arvostajansa vaikenemaan. Jääkärit olivat tuolloiselle yleiselle mielipiteelle liian valkoisia – nythän heidän kunnianpalautustaan on tehty jo pitkään.

Uskaltaisikohan aiheesta toivoa jatkotutkimusta? Virtasen kirjaa ja erityisesti siihen sisältyviä jääkäriliikkeen naisten pienoiselämäkertoja lukiessa mielessä kävi monta kertaa, että tästä ja tuosta henkilöstä olisi mukava tietää enemmänkin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *