Akateeminen jääkiekkotutkimus on elänyt pääosin hiljaiseloa Suomessa. Isommat ammattimaiset tutkimushankkeet aihepiirin ympärillä ovat olleet suhteellisen harvinaisia. Tämä on yllättävää sikäli, että lätkäbuumin voi jälkikatsannossa arvioida olleen yksi suurimmista väestönliikuttajista kaupungistuvan Suomen lähihistoriassa.

Urbanisoituminen, lähiöityminen, myöhäisen teollistumisvaiheen maassamuuttoliikkeet ja yleinen elintason nousu ovat mitä suuremmissa määrin massiiviseksi kasvaneen ilmiön taustaselittäjiä, harrastajamäärien kasvusta yleisömäärien ja mediahuomion kasvuun. Silti ilmiö on jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota selvästi enemmän kuin se on tullut tutkijapiireissä noteeratuksi.

Toisaalta Suomea on turha parjata ilmeisestä tutkimusvajeesta. Sama ilmiö on toistunut muualla. Anu-Hanna Anttila ja Hannu Ruonanvaara havaitsivat omassa tutkimuksessaan (Jääkiekkoilta Turussa. Tutkielmia kiekkoyleisöstä, 2001) tutkimusvajeen koskettavan myös lajin syntysijoja Pohjois-Amerikassa. Jopa jääkiekon emämaassa Kanadassa oli lajin tutkimustraditio suhteellisen kapea, ainakin sosiologisilla mittareilla arvioituna.

Informaatioarvoltaan melko vaihteleva kokoelmateos

Kiekkokansa on Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen ja John Morton -keskuksen hallinnoiman tutkimusprojektin kirjallinen lopputuote. Kirjassa analysoidaan vajaan kolmensadan sivun voimin viime vuosikymmenten kiekkobuumia katsojan ja katsomoiden näkökulmasta.

Teoksen kymmenen esseetä ovat hieman ristiriitaisesti nootittamattomia, joten kyseessä on ilmeisesti enemmän populaarijulkisuuteen kuin akateemisille piireille suunnattu teos. Teoksen ajallisessa keskiössä on vuosien 1995 ja 2011 MM-kultajuhlien välinen aika ja katsojakulttuurin kehitys Suomessa. Lisäksi kirjoittajat tekevät teksteissä havaintoja vuonna 2014 pääosin internetissä toteutetun yleisökyselyn pohjalta. Samana vuonna osa tutkijaryhmästä myös osallistui havainnoitsijoina lajin MM-turnaukseen Minskissä.

Artikkeli- ja esseekokoelmateoksille ominaiseen tapaan Kiekkokansan sisällöllisen annin voi arvioida olevan informaatioarvoltaan melko vaihtelevaa tekstien välisessä vertailussa. Selkeää punaista lankaa tai punaviivaa ei aina tahdo löytyä. Osa kirjoittajista nimeää rajatun tutkimuskysymyksen esseessään, osa maalailee leveämmällä pensselillä käsitellen tajunnanvirranomaisesti katsomo- ja lajikulttuuriin liittyviä asioita tässä hetkessä ja historiaa koskien.

Kuva: Juhlintaa Helsingissä Suomen voitettua jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 2011. (Tuomas Pulkkonen/Flickr)

Toisinaan kirjoittaminen rakentuu empiiristen MM-juhlahavaintojen ja kyselytutkimusdatan väljään vertailuun ja analysointiin. Periaatteessa tautologista ja sekavaa, mutta tuloksiakin löytyy. Tutkijaryhmä esimerkiksi havaitsi suomalaisen “kiekkokansan” olevan sukupuolitasolla enemmän tasa-arvoista kuin lajiin liitetty stereotypia antaisi kenties olettaa (Benita Heiskanen). Lisäksi MM-turnauksissa kansainvälinen yhteisöllisyys nousee positiivisena tekijänä esille. Toisaalta, kuten Johanna Leinonen huomauttaa, naisjääkiekossa ja sen julkisessa käsittelyssä tavoiteltaviksi arvioidut liberaalit arvot eivät välttämättä 2010-luvullakaan vielä täysin päde.

Leinosen ja Mari Toivasen teksteistä esille nouseva feministinen tulkinta on yleisemminkin melkoinen piristysruiske testosteronia ja “hampaattomia kanukkeja” pursuvassa kiekkokirjoittamisessa. Tätä näkökulmaa voisi varmasti soveltaa lajikulttuurin analyysissa enemmänkin.

Colored Hockey Leaguen merkitys jää puuttumaan

Kritisoitavaakin toki löytyy. Esimerkiksi Toivasen arvio kanadalaisesta jääkiekosta “valkoisena, englanninkielisenä, heteroseksuaalisena, miespuolisena, kaupunkilaisena pelinä” on varmasti etnisellä/rodullisella tasolla oikeansuuntainen, mutta muistettava toki on, että viime vuosien tutkimus on valaissut myös lajin kanadalaisafrikkalaista syntyhistoriaa (ks. esim. Darril Fosty & George Fosty: Black Ice: The Lost History of the Colored Hockey League of the Maritimes, 1895–1925, 2008).

Kuva: Coloured Hockey League, Nova Scotia, 1910. (Wikimedia Commons)

Nova Scotiassa toimineen Colored Hockey Leaguen (1895–1930) piirissä kehitettiin nykytulkinnan mukaan lajille edelleen ominaiset lyöntilaukaus ja maalivahdin jäässä tapahtuvat torjuntaliikkeet. Samoin “valkoiselle kanukkikiekolle” tyypillinen fyysinen pelitapa itseasiassa periytyy tutkijoiden mukaan mustien pelaajien piiristä. Myös kanadanranskalainen kontribuutio lajin historiassa on merkittävä. Itseasiassa ensimmäinen Montreal Canadiensin (toinen ammattiliiga NHL:n varsinaisista perustajaseuroista) ei-ranskankielinen kapteeni oli vasta Kiekkokansan MM-kultajuhlatarinoistakin tuttu “Tupu-Hupu-Lupu -ketjun” turkulaistähti Saku Koivu.

Jääkiekkotapahtumien äänianalyysi suorastaan pakollista luettavaa

Hannu Salmen ja Paavo Oinosen tekstit käyvät läpi lajin yleistä historiaa ja muuttuvaa mediakenttää Suomessa. Aiheenrajauksen ja yleisen fokusoitumisen suhteen kirjoitukset ovat omassa katsannossani koosteen ehjintä luettavaa Susanna Välimäen hienon jääkiekkotapahtumien äänianalyysin rinnalla. Muualla havainnot ja johtopäätökset ovat enemmän sirpaleisia.

Salmi muistuttaa aiheellisesti miten muuttuva suomalainen yhteiskunta kaupungistumisineen rakentaa sen pohjan, jolla meidän aikamme lätkäbuumikin kukoistaa. Ilman kasvavaa mediahuomiota, jäähallihankkeita ja yleistä elintason nousua kehityskaari tuskin olisi ollut mahdollinen. Ilmiö ei ole syntynyt tyhjästä. Oinonen tarkentaa kuvaa hyvällä katsauksella urheiluselostajuuden kehittymisestä Martti Jukolan päivistä Antero Mertarannan valtakauteen. Mielenkiintoinen on eritoten havainto, jossa huomautetaan radioilmaisua modernisoineen Raimo Häyrisen tehneen suosituimmat työnsä aikana, jolloin suurimpien selostajatähtien olisi voinut kuvitella jo työskentelevän tv-ympyröissä.

Jos Salmen ja Oinosen teksteihin haluaisi jotain lisätä, olisi se varmasti tarkempi paneutuminen 1980-luvun jälkipuoliskon paikallisradioilmiöön, joka nosti paitsi Suomen maajoukkueen myös SM-liigatason seurajoukkueet uuden menestyksen aallonharjalle. Suosituimmista selostajista Mertaranta (Rytmiradio, Lahti) ja Turun alueelle massiivisen TPS-buumin luonut Juha-Pekka Jalo (Auran Aallot, Turku) ovat juuri näistä piireistä lähtöisin.

Susanna Välimäen musiikkitieteellisesti motivoitunut “Nyt huudetaan!” on lähinnä tieteellistä artikkelia Kiekkokansan esseistä ja sellaisenaan toivottavasti antaa aihetta jatkotutkimuksiin julkisten tilojen äänivallasta ja subjektiivis-kollektiivisesta tapahtumapsykologiasta. Näköala on huomattavan virkistävä kiekkotutkimusta turhan usein rasittavan nationalismi/militarismipyörittelyn sijaan. Omana kommenttinani lisäisin vielä, että julkaiskaa ihmeessä tämä teksti englanniksi alan foorumeilla. Ainakaan itse en ole vastaavaan aiemmin törmännyt. Sillä aikaa me kaikki muut olemme velvoitettuja lukemaan tekstin suomeksi mittavan pelikiellon uhalla!

Kiintoisaa luettavaa, lisätutkimusta kaivataan

Koostetusti Kiekkokansan voi sanoa olevan kiintoisaa luettavaa, jonka parhaat hetket palkitsevat lukijan hyvinkin tyydyttävällä tavalla. Sirpaleisimmillaankin kirjoitukset generoivat potentiaalisia ideoita jatkohankkeille. Jääkiekkotutkimus kenties vielä etsii itseään Suomessa, mutta hyvillä jäljillä ollaan jo nyt. Maalipaikkoja syntyy tasaisen varmasti. Nyt olisi vain pidettävä huolta korkealuokkaisten suoritusten jatkuvuudesta, kuten ammattijääkiekossakin.

Pelkästään Rami Mähkän ”Urheilua ja kulttuuria” tarjoaa artikkeli-ideoita 5-10 paperille Petteri Sihvosen “bourdieulaisesta sanavaltahankkeesta” alkaen (tulkitsen pelaajana ja valmentajana massaan hukkuneen mediapersoona Sihvosen projektin enemmän tarpeeksi luoda sanavaltaa tiedotusvälineissä kuin lajikentällä).

Samoin sosiaalisen median tulo jääkiekkomaailmaan suorastaan tyrkyttää itseään mukaan tutkimushankkeisiin. Nyt Twitterit, Facebookit ja “Pro-Am”-tyyppiset uusmediahankkeet kuten Jatkoaika-nettilehti pyörivät teksteissä jo sivurooleissa, mutta otsikkotasollekaan nostamiselle ei pitäisi olla näkyviä esteitä.