Suomen sisällissota kosketti myös evankelis-luterilaisen kirkon papistoa. Useaan kertaan kerrottua lienee se, että kymmenen pappia surmattiin ja kolmisenkymmentä joutui punaisten vangiksi. Punainen miehitysvalta myös piteli muuten pahoin sekä kirkkoja että niiden edusmiehiä.  

Tuntemattomampaa on ollut se, että kymmenkunta pappia osallistui ase kädessä sotaan valkoisten puolella. Lisäksi valkoisen armeijan kenttäpappijärjestelmä työllisti nelisenkymmentä pappia sodan aikana ja sen jälkeisessä Suomessa. Tietyllä tavalla fundamentaalia, tämän Ilkka Huhdan tutkimuksen olemassaoloa perustelevaa on se, että peräti viisi sisällissodan valkoisessa armeijassa kenttäpappina toiminutta pappia päätyi virkaurallaan sittemmin piispaksi. Kirkon suhde ja historiantulkinta vuodesta 1918 muotoutui siis jo sisällissodan rintamilla, pappien omakohtaisista kokemuksista.

Vaikka papiston rooli valkoisessa armeijassa ei ole aivan entuudestaan tuntematon, sitä koskevat kirjalliset tekstit ovat olleet vähissä.  Kahdessa jo antikvaarisiksi harvinaisuuksiksi muuttuneessa paraatiteoksessa julkaistut artikkelit kenttäpapiston toiminnasta valkoisessa armeijassa lienevät nykyisin tuskin kenenkään käsissä kuluneita tekstejä. Joitakin vuosia sitten ilmestynyt poleeminen omakustanneteos ”liipasinpapeista” ei ole ilmeisesti ollut sekään omiaan kannustamaan aiheen asialliseen lähestymiseen. (Raimo Toivosen Papit kansalaissodassa -teoksessa näillä tarkoitetaan pappeja, jotka henkilökohtaisesti surmasivat punaisia.)

Ilkka Huhta on kirjoittanut evankelis-luterilaisen kirkon papistosta Suomen sisällissodassa hyvän yleisesityksen, joka täyttää siis aihepiirissä olevaa tutkimuksellista aukkoa. Se myös oikoo asiallisesti papiston roolia sisällissodassa koskeneita huhuja ja virheellisiä väittämiä. Kirja on sujuvasti kirjoitettu, joten sen sopii olettaa saavuttavan laajempaakin lukijakuntaa kuin kaiken aiheesta lukevat sisällissotafriikit.

Kuten muullakin aikansa valkoisella eliitillä, pappismiesten sodassa oli laulun sanoin aatosta jaloa ja alhaista mieltä. Toiset papit pakenivat henkensä edestä punaisten edeltä ja saivat siitä motiivin aseeseen tarttumiseen, toiset löysivät raamatusta toimintaansa sopivat ohjeet. Olennainen havainto oli ja on edelleen se, että valtaosa papistosta jäi sodassa sivustakatsojan rooliin: he toki antoivat vähintäänkin passiivisen tukensa valkoisten sodalle, mutta kokivat myös epäuskoa ja pettymystä voittajiin valkoista voittoa seuranneina viikkoina.

Huhta keskittyy työssään kuitenkin niihin, jotka eivät katsoneet sotaa sivusta. Hän kuvaa realistisin mutta kiihkottomin sävyin pappien erilaisia toimintastrategioita. Ne, jotka tarttuivat aseeseen, ratkaisivat kukin omalla tavallaan sen, miten he selittivät kristilliselle vakaumukselleen toimintansa. Eräänlaisia ääripäitä tässä mielessä edustivat laukaus kerrallaan maata vapauttanut kansanopistonjohtaja Väinö Malmivaara ja saunan lämmittäjänä rintamalla toiminut pastori Lauri Haapaniemi. 

Sisällissodassa papistoakin vaivasivat perusinhimilliset tuntemukset kuten turhautuminen, omanvoitontavoittelu ja suoranainen pyrkyryys. Esimerkiksi kenttäpapistoa organisoinut sotarovasti Svanberg ajoi suunnittelemansa sotapappijärjestelmän niin tehokkaasti läpi, että hänen otteistaan voisi puhua jo puhtaana oman edun tavoittelun nimissä harjoitettuna kyynärpäätaktiikkana.

Huhta keskittyy teoksessaan perustutkimukseen, kuvaten lähinnä papiston toimintaa: hän jättää toiminnan takana olevat motiivit ja kokemusten tulkinnan pitkälti lukijalle. Tämä ratkaisu toimii hyvin varsin pitkään, mutta yksittäisten pappien sotakokemusten kuvaukset olisivat ehkä kaivanneet lukijan tueksi jäntevämpiä ns. suuria linjoja.  

Huhta luo suppean katsauksen rintaman taakse jääneen papiston toimintaan lähinnä Kirsti Kenan ja Kirkko Sisällissodassa –teosten sekä eräiden opinnäytetöiden pohjalta. Uusi tutkimus keskittyy kenttäpappijärjestelmän kuvaamiseen sekä aseelliseen toimintaan osallistuneiden pappien sotakokemuksiin. Huhta pohtii myös papiston roolia kenttäoikeuksissa ja vankileireillä.

Huhdan tulkinnat ja loppupäätelmät eivät ole yllättäviä sellaiselle, joka on tutustunut sivistyneistön rooliin sisällissodassa, mutta heitä on olletikin varsin vähän. Oletettavasti Huhdan teos saavuttaa kuitenkin paljon sellaisia lukijoita, joille Suomen sisällissota ei välttämättä muuten ole ollut ensisijainen kiinnostuksen kohde. Tästä syystä on tärkeää, että Huhdan teos on asiallinen ja osoittaa vain sen, miten papitkin ovat vain ihmisiä. Kädet voivat olla Eesaun kädet, mutta luoja tietää kenen on pää.