Jakautunut Pohjois-Irlanti

Pohjois-Irlannin jokakesäinen marssikausi on jälleen käynnissä ja ylittänee pian kansainvälisen uutiskynnyksen erimielisyyksineen. Sen, mikä toiselle yhteisölle näyttäytyy merkityksellisen menneisyyden muistamisena ja kunnioittamisena, toinen yhteisö kokee helposti aggressiivisena eleenä. Protestanteille marssiminen ilmentää oman arvokkaan kulttuuriperinnön juhlistamista ja vahvistamista, kun taas katolisille se näyttäytyy tilan nimeämisenä ja hallintana. Ulkopuoliset marssijat häpäisevät heidän asuinalueensa.

Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa: Our Places - Their Spaces. Urban Territoriality in the Northern Irish Conflict. Tampereen yliopisto, 2003. 220 sivua. ISBN 951-44-5618-1.

Pohjois-Irlannin jokakesäinen marssikausi on jälleen käynnissä ja ylittänee pian kansainvälisen uutiskynnyksen erimielisyyksineen. Sen, mikä toiselle yhteisölle näyttäytyy merkityksellisen menneisyyden muistamisena ja kunnioittamisena, toinen yhteisö kokee helposti aggressiivisena eleenä. Protestanteille marssiminen ilmentää oman arvokkaan kulttuuriperinnön juhlistamista ja vahvistamista, kun taas katolisille se näyttäytyy tilan nimeämisenä ja hallintana. Ulkopuoliset marssijat häpäisevät heidän asuinalueensa. Katolisen yhteisön muistomarsseja on huomattavasti vähemmän Pohjois-Irlannin poliittisessa vuosikalenterissa.

Anna-Kaisa Kuusisto-Arponen on tutkinut tuoreessa maantieteen väitöskirjassaan pohjoisirlantilaisten rajanvetoja niin tilankäytön kuin sen merkityksellistämisenkin suhteen. Hän ei kuitenkaan keskity työssään vain fyysisiin tiloihin ja rajoihin, vaan tutkii myös yhteisöjen kulttuuritraditioiden kategorioita ja stereotypioita. Nämä kaikki yhdessä ovat sekä sitkeän konfliktin syitä että sen seurauksia.

Yhteisöjen väliset muurit

Ulkopuolisen silmissä pohjoisirlantilaiset katoliset ja protestantit näyttävän toistensa peilikuvilta. Vain symbolien värit ja poliittiset termit erottelevat. Rauhanomaisen yhteiselon esteenä on ollut se, että liian monet pohjoisirlantilaiset pitävät toisen yhteisön jäseniä erilaisina kuin mitä he itse ovat. Vierasta ja etäistä on helpompi demonisoida kuin tuttua ja turvallista naapuria. Aseelliset yhteenotot ja rakenteellinen väkivalta ovat omalta osaltaan jyrkentäneet stereotypioita. Tilannetta ei ole lieventänyt sekään, että yhteisöjen visiot Pohjois-Irlannin tulevaisuudesta ovat varsin etäällä toisistaan.

Yhteisöjen kollektiivinen muisti määrittää keitä “Me” olemme, mistä tulemme ja ennen kaikkea, ketkä eivät kuulu “Meihin”. Paikallistasolla pohjoisirlantilaiset samaistuvat uskonnon mukaan jakautuneisiin yhteisöihin ja asuinalueisiin, mutta kansallisella tasolla on kyse kytköksestä irlantilaiseen ja brittiläiseen kulttuuritraditioon. Tällöin termit katolinen ja protestantti siirtyvät sivummalle nationalistin ja tasavaltalaisen sekä unionistin ja lojalistin tieltä. Nationalistit haluavat saaren yhdistyvän ja tasavaltalaiset ovat olleet valmiita edistämään tämän tavoitteen toteutumista aseellisella toiminnalla. Yhdistämisvisio on nationalismin ilmaus, mutta sitä voi pitää myös painostuskeinona alueen sisäpolitiikassa, sillä unionistit toivovat Pohjois-Irlannin säilyvän Britannian yhteydessä. Lojalistit ovat tämän suuntauksen ääripää aseellisine ryhmittymineen.

Pohjois-Irlannin jakautuneisuus tiivistyy Kuusisto-Arposen tutkimuskohteen, Derryn/Londonderryn (D/DL) nimessä. D/DL:n vahva enemmistö on katolisia ja he kutsuvat kaupunkia Derryksi, ilman viittausta Britannian pääkaupunkiin. Protestantit taas käyttävät pidempää versiota juuri tämän viittaussuhteen korostamiseksi. Kuusisto-Arposen valinta on poliittinen kompromissi; kaupungin virallinen nimi on Londonderry.

Paikannimien politisoiminen on osa tunnistamisprosessia, jolla pohjoisirlantilaiset yhteisöt erottautuvat toisistaan. Tunnistamiskoodeina käytetään myös värejä. Työväestön asuinalueilla katukivet ja seinämaalaukset toistavat Irlannin ja Britannian lippujen värejä. Niiden avulla reviirien rajalinjat ovat helposti tulkittavissa, mikä on turvallisuuden kannalta tärkeää. Harva haluaa eksyä vastapuolen alueelle varsinkaan silloin, kun paikallinen ilmapiiri on jännittynyt. Reviirin merkitsemisen ohella seinämaalauksilla ja symboleilla vahvistetaan keskinäistä yhteenkuulumisen tunnetta. Kummallakin yhteisöllä on omat muistojuhlansa ja marssin aiheensa, omat tarinansa menneisyydestä, omat sankarinsa ja marttyyrinsa.

On yhtä tärkeää osata lukea ihmisiä kuin maisemia. Kun pohjoisirlantilainen tapaa toisen pohjoisirlantilaisen, hän pyrkii tunnistamaan tämän yhteisöllisen taustan erilaisista vihjeistä. Koska pohjoisirlantilainen yhteiskunta on jakautunut niin monialaisesti kahtia, voi käydyn opinahjon kuten myös henkilön oma nimi paljastaa tämän taustan. Lisäksi vapaa-ajan harrastukset tai vaikkapa tietyn urheilujoukkueen kannattaminen kielivät usein henkilön yhteisöllisestä kytköksestä. Nämä tunnistamiskoodit auttavat käyttäytymään oikealla tavalla epävarmassa tilanteessa ja vähentävät mahdollisen yhteenoton todennäköisyyttä.

Yksi vahvimmista tunnisteista Pohjois-Irlannin kaupungeissa on yksilön asuinalue. D/DL:ssä Foyle-joki erottaa protestanttisen Watersiden asuinalueen kaupungin katolisesta keskustasta. Jo pidempiaikaisena trendinä on ollut katolisen asutuksen leviäminen protestanttisille alueille. Näin on käynyt Watersiden lisäksi Belfastin laitamilla. Molemmissa kaupungeissa katolinen väestönosa on kirinyt tilastoissa ja ohittanut lukumäärällään protestantit. Taustalla on kreivikuntien ja koko Pohjois-Irlannin sisäinen alati elävä muuttoliike, mutta myös katolisten protestantteja suurempi syntyvyys.

1960-luvulla Belfastin sisäinen muuttoliike vahvisti asuinalueiden yhteisöllistä homogeenisuutta levottomuuksien kiihtyessä. Oli turvallisempaa muuttaa alueelle, jossa oli enemmän oman yhteisön jäseniä. Lisäksi aseelliset ryhmittymät häätivät toisen yhteisön jäseniä alueiltaan. Muuttoliikkeet ovat olleet osin tietoista politiikkaa, mutta toisaalta asuinpaikkaa ei aina voi valita. Taloudellinen ahdinko ajaa ihmiset kaupungin vuokra-asuntoihin ja tällöin oman yhteisön asuinalue on helposti ensisijainen valinta.

Fyysinen ja henkinen etäisyys toiseen yhteisöön eristää yhteisön, mutta samalla vahvistaa sen jäsenten keskinäistä solidaarisuutta ja turvallisuuden tunnetta. Oman yhteisön tukeen nojaudutaan enemmän kuin valtionhallintoon. Yhteisöjen luottamus erityisesti poliisivoimiin ja armeijaan on ollut koetuksella viime vuosikymmenet.

Yleinen käsitys on, että keskiluokka elää seka-asuinalueilla suhteellisessa sovussa keskenään ja että tarkkarajaiset työväestön asuinalueet ovat yhden yhteisön hallussa. Keskiluokka jakaa kuitenkin samat stereotypiat “Toisista” työväenluokan kanssa, ja näennäisesti yhden yhteisön asuinalueelta löytyy aina pienempiä alayhteisöjä. Yhteinen vihollinen yhdistää nämä tarpeen tullen tiiviiksi rintamaksi.

Enemmistö pohjoisirlantilaisista hyväksyy hiljaa ihmisryhmien erotteluun perustuvan politiikan. Pitkää perinnettä on vaikea murtaa. Pelko ja epäluottamus painostavat pitäytymään vanhassa. Gallupit kertovat, että periaatteessa pohjoisirlantilaiset olisivat valmiita muutoksiin, mutta käytännössä ehkä eivät kuitenkaan. On myös esitetty, että tavallinen kansa olisi hyvinkin valmis kompromisseihin, vain (puolue)poliittinen tahto puuttuu.

Viholliskuvat siirtyvät sukupolvelta toiselle

Kuusisto-Arponen haastatteli tutkimustaan varten 61 ihmistä laajalla ikähaitarilla ja molemmista yhteisöistä. Suurin osa haastateltavista oli 14 – 17-vuotiaita. He ovat osa ensimmäistä pidempikestoisen rauhan sukupolvea sitten 1960-luvun. Perhe, suku, yhteisö ja koulu siirtävät kuitenkin menneisyyden painolastia lapsille ja nuorille. Työväestön asuinalueet ovat yhteisöllisesti eriytyneitä ja pitkälti omavaraisia. Seka-avioliittoja solmitaan harvoin ja yhteiskouluja on vähän. Pohjoisirlantilainen nuori saattaa kasvaa täysi-ikäiseksi ennen kuin tapaa kertaakaan toisen yhteisön kasvatteja. Eristäytyneisyys ja omakohtaisten kokemusten puute vaikeuttavat tarjottujen stereotypioiden kyseenalaistamista.

Koulut eivät myöskään opeta nykytilanteen ymmärtämistä. Keskushallinto lanseerasi alueelliseen opetussuunnitelmaan EMU-ohjelman (Education for Mutual Understanding) vuonna 1989, joskin siihen ohjatut varat ovat olleet vähäisiä. Lisäksi koulut usein panostavat muihin aineisiin EMU:n kustannuksella. Yhteisöjen välisiä kontakteja tulisi lisätä, mutta ihmiset ovat olleet käytännössä varsin haluttomia esimerkiksi yhteiskoulujen lisäämiseen. Useimmiten syynä on ollut pelko lasten turvallisuuden puolesta.

Viisi vuotta Pitkänperjantain sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen väkivalta on edelleen ongelma. Ryhmittymien tulitauot ovat pääosin pitäneet, mutta niiden sisäiset välienselvittelyt ovat kiihtyneet samalla kun aseidenluovutus on säilynyt neuvotteluiden kiistakapulana. Juhannusta edeltävällä viikolla D/LD:stä löytyi pakettiauto täynnä räjähteitä ennen kuin sillä ehdittiin aiheuttaa tuhoja. Poliisit uskovat, että asialla oli IRA:sta irtaantunut ryhmittymä. Aiottua käyttösuunnitelmaa räjähteille voi tällä hetkellä vain arvailla.

Viha, turhautuneisuus ja voimattomuus sekä väkivallan jatkuva uhka luovat edellytyksiä aseellisten ryhmittymien tukemiselle. Monin paikoin puolisotilaalliset järjestöt ovat korvanneet poliisin asuinalueillaan. Ne torjuvat sekä ulkoista että sisäistä uhkaa. Tasavaltalais- ja lojalistiryhmittymät rankaisevat polviin ampumalla tai muutoin pahoinpitelemällä yhteisönsä jäseniä epäsosiaalisesta käytöksestä kuten huumeiden myynnistä. Ironista kyllä, monet ryhmittymät sallivat sen silti itselleen. Harva uskaltaa kritisoida julkisesti oman asuinalueensa suojelijaa.

Rauha ei tule Pohjois-Irlantiin vain sopimuksilla. Sillä täytyy olla ihmisten tuki takanaan. Kuitenkin marginaalipuolueet Sinn Fèin ja Democratic Unionist Party ovat nousseet poliittisen kentän keskiöön tällä vuosikymmenellä. SF ja DUP ovat hyötyneet ihmisten turhautumisesta neuvotteluiden hitaaseen etenemiseen. Moni suhtautuu varauksella vankien ennenaikaiseen vapauttamiseen, aseidenluovutukseen ja poliisivoimien uudistamiseen.

Kategorioiden väliin jäävät ihmiset ja toiveet rauhasta

Samaistuminen on aina luonteeltaan moninaista. Katolinen ei välttämättä halua saaren yhdistyvän, mutta voi silti vastustaa Oranialaisveljeskunnan marssireittiä asuinalueensa läpi. Onko hän silloin nationalisti tai tasavaltalainen? Protestantti voi olla etääntynyt Britannian hallinnosta ja kaivata itsenäistä Pohjois-Irlantia sekä samalla maalata kotipihansa kiveykseen Britannian lipun värit. Onko hän silloin unionisti tai lojalisti?

Uskonnolliset nimittäjät, katoliset ja protestantit, yksinkertaistavat konfliktin olemusta nostaessaan etualalle yhteisöjen eriuskoisuuden. Toisaalta myös poliittiset termit jaottelevat yksiviivaisesti. Eri vastinparien väliin jää paljon ihmisiä riippuen aina siitä, mistä näkökulmasta määritelmän tekee. Moniäänisyys on lisääntynyt Pohjois-Irlannissa viimeisten kymmenen vuoden aikana, ja ainakin minä tutkijana kaipaisin uusia käsitteitä pohjoisirlantilaisten luokitteluun, jotta tämä moniäänisyys saataisiin myös paremmin esiin.

Kuusisto-Arponen löysi D/LD:stä diskurssin, joka kritisoi annettuja rajoja ja joka ei erottele ihmisiä heidän yhteisöllisen taustansa mukaan. On lohdullista, että Pohjois-Irlannista löytyy myös toisinajattelevia ihmisiä. Vihanpidon lieventämiseksi on ehdotettu koulutusta, luottamuksen ja siltojen rakentamista yhteisöjen välille. Näiden teemojen ympärille on rakennettu projekteja, mutta ne vaativat pitkän aikavälin panostusta ennen kuin tuloksia saadaan. Katolisen ja protestantin yhdessä viettämä aika tuskin lisää automaattisesti heidän luottamustaan toisiinsa. Marssireiteistä neuvotteleminen on sentään kantanut hedelmää joissakin tapauksissa.

Sinänsä on surullista, että kahden leirin vastakkainasettelun lieventyminen moniäänisemmäksi ei ole suinkaan helpottanut kompromissien tekoa, vaan on tehnyt sen vieläkin vaikeammaksi. Kaikki eivät saa sanottavaansa julki edelleenkään. Aseellisen toiminnan täydelliseen hiipumiseen on vaikea uskoa.

Kuusisto-Arposen väitöskirjan luettuani jäin kaipaamaan syvällisempää tietoa seka-asuinalueilla asuvista ja erityisesti seka-avioliittojen jälkeläisistä ja heidän saamastaan kohtelusta yhteisöissä ja niiden välissä. Heistä voisi hyvinkin tehdä oman erillisen haastattelututkimuksen territoriaalisuuden näkökulmasta.

Toinen teema, joka on suotta jäänyt tutkijoilta vähemmälle huomiolle, on pohjoisirlantilainen maaseutu ja sen asukkaat. Buckleyn ja Kenneyn antropologinen tutkimus Negotiating Identity. Rhetoric, Metaphor and Social Drama in Northern Ireland (The Smithsonian Institution Press, 1995) luotaa pohjoisirlantilaisten tapoja määritellä itsensä ja toisensa. Kirjoittajat vertailevat protestanttivaltaista kylää Londonderryn kreivikunnasta ja tasavaltalaisaluetta Pohjois-Belfastista.

Hyödyllinen teos kaikille Pohjois-Irlannista kiinnostuneille on myös Elliottin Ulsterin menneisyyden aina kelttien ajoista tähän päivään kattava The Catholics of Ulster (Basic Books, 2001). Kuusisto-Arponen taustoittaa työssään nykykonfliktia 1100-luvulta saakka, mutta yhteiskuntatieteille tyypillisesti pitkissä linjoissa on suoristettu mutkia liiaksi. Alueellisuuden ja tilan hallinnan historiassa normannien tulo saarelle on toki mainitsemisen arvoinen, mutta ei liene perusteltua esittää sitä nykykonfliktin alkupisteenä (s. 75). Heidän tulonsa ei ollut yhteenottojen syntyä determinisesti ruokkiva tekijä.

Oppineisuuden pitkällinen (65 sivua) osoittaminen yhdessä köntissä on aiheesta kiinnostuneellekin raskasta luettavaa. Ihanteellistahan olisi, jos sen saisi leipätekstin sekaan. Työn alkuosion mielenkiintoisinta antia oli tutkijan roolin pohtiminen ulkopuolisuuden ja työn poliittisuuden näkökulmasta. Tällaista tutkijan avointa esiintuomista soisi nähtävän useammin. Lähteet eivät “puhu itse omasta puolestaan”.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *