Jane Austenin elämäkerran kirjoittaja on itsekin kirjailijana tunnetumpi kuin kirjallisuustieteilijänä. Jane Austen on faniensa rakastama hahmo, jonka ympärille on syntynyt omanlaisensa kirjojen triviasta tietovisaileva ja Bathin kaduilla kuljeskeleva fanijoukko. Tämä elämäkerta on selvästi suunnattu näille faneille: se on helposti lähestyttävä ja yleistajuinen. Kirjan kieli on läheistä sukua Austenin käyttämälle hitaalle ja polveilevalle kielelle, jonka sivulauseisiin lukija luulee helposti hukkuneensa, ennen kuin huomaa että niillä oli kuin olikin ilmaisullinen tarkoituksensa. Sen, että elämäkerta on suunnattu faneille, lukija huomaa myös siitä, että sen seuraaminen edellyttää Jane Austenin tuotannon tuntemista.

Shields selittää, ettei hänen tarkoituksenaan ole ” etsiä romaanien tapahtumista yhteyksiä tai selityksiä Austenin omaan elämään. Tällä metodilla päästää samoihin tuloksiin kuin vetämällä johtopäätöksiä kirjailijan elämästä hänen piironginlaatikoistaan tongittujen, siististi taitelujen nenäliinojen tai käytettyjen hansikkainen perusteella.” Shieldsin tarkoitus on siis selvittää jotain enemmän ja jotain aidommin.

Kirjan lähteenä toimivat pääasiassa Miss Janen ja hänen perheenjäsentensä, etenkin sisarensa Cassandran kirjeenvaihto, sekä säilyneet romaanit ja käsikirjoitukset. Lähteet on siroteltu erikseen erittelemättä teoksen sisään, kuten tyylilajiin kuuluu. Sitä tosiasiaa, että niitä on harmillisen vähän, ja että sitä vähäänkin hänen sisarensa sensuroi Miss Janen kuoleman jälkeen, ei tietenkään peitä mikään. Tämä on tietysti enemmän kuin esimerkiksi Irma Sulkusen Liisa Eerikintyttären tai Alain Corbinin nimettömän miehen elämäkerroissa on lähteitä. Austenin neidit olivat toki köyhiä mutta kuitenkin selvästi herrasväkeä, ja heidän kulttuuriinsa kuului kirjoitella novelleja ja päiväkirjoja ja kirjeitä.

Mutta tapahtuiko heille edes mitään kertomisen arvoista? Kyllä heille tapahtui – kiinnostaako se sitten nykyihmistä, ja saammeko me sen selville, on eri kysymys. Piikatytön kohdalla kiinnostus taitaa sittenkin kohdistua ympäristön ja yhteiskunnan kuvaamiseen henkilön kautta. Klassikkokirjailijan kohdalla hänen henkilönsä kiinnostaa, mutta me olemme toki tottuneet pitämään parempina yhteiskunnallisia ja yleispäteviä kirjailijoita parempina kuin vain omasta elämästään kirjoittavia terapiakirjailijoita – varsinkin kun kyse on naiskirjailijoista.

Shields kumminkin päätyy, lupauksestaan huolimatta, heijastelemaan Jane Austenin elämän tunnettuja käänteitä ja hänen romaanejaan. Suosituimmat romaanit saavat eniten tilaa: ensimmäiset romaanit Järki ja tunteet sekä Ylpeys ja ennakkoluulo heijastelevat Jane Austenin vilkkautta ja ongelmallisena pidettyä äitisuhdetta, mutta ennen kaikkea hänen omaa tilannettaan köyhänä naisena avioliittomarkkinoilla, kun avioliitto kuitenkin on ainoa keino saada oma koti (Ylpeyden ja ennakkoluulon Charlotte Lucasin näkemyksen on täytynyt olla ymmärrettävämpi Miss Janelle kuin sen oli Miss Elizabethille).

Kesken jäänyt The Watsons- kirjoitelma heijastelee Austenin elämän ulkoisesti köyhintä vaihetta ja yhtenä sen kesken jäämisen syynä pidetäänkin sitä, että Austen huomasi sijoittaneensa Watsonit sosiaalisesti ”liian alas”. Kasvattityttären tarinaa Shields pitää vain vakavuuden hakemisena. Kuten monet muutkin, Shields näyttää avoimesti inhoavan Kasvattityttären tarinan saarnaavan opettavaista sävyä ja saamattoman ylikilttiä Fannya ja se onkin Northanger Abbeyn ohella ainoa kirja, joka ei tässä elämäkerrassa saa sijaa Austenin oman elämän tapahtumissa. Kuka tahansa Muuminsa lukenut suomalainen tunnistaa Fannyssä Näkymättömän lapsen hiljaiseksi pelotellun esiäidin, ja huomaa tilaisuuden viitata Austenia sitoneisiin muodollisuuksiin ja kaavoihin. Ne voisivat olla kylmiä perhesuhteita oikeampi selitys sillekin, miksi jo kuolemansairas Jane antoi äitinsä levätä sohvalla ja makasi itse kahdella tuolilla. Shields antaa vasta Emman ja Viisastelevan sydämen heijastella vaihetta, jossa Jane Austen itse on muodostanut selkeät mielipiteensä perhe-elämästä ja luopunut itse mahdollisuudesta avioitua ja saada oma koti. Näiden romaanien sankarittaret ovat hänen itsensä tavoin jo avioliittoiän ohittaneita vanhojapiikoja – toinen omasta, joskin kuvitellusta halustaan, toinen perheensä painostuksesta kosijansa hylättyään.

Juuri tästä syystä romaanien tunteminen on kirjan lukijalle tärkeää. Austen-fani huomaa kuitenkin nopeasti, että mukaan on päässyt pari virhettäkin. Kasvattityttären tarinan lopussa Fanny ei todellakaan tule Mansfield Parkin kartanon rouvaksi – se olisi tosiaan uskomatonta, kuten Shieldskin siitä toteaa – vaan asettuu Edmundinsa kanssa Mansfieldin pappilaan. Kartanoa isännöi tietenkin vanhempi veli Tom. Suomentajan lipsahdukseksi luulen väitettä, että Austenien kotona vilkkaan yhteiskunnallisen keskustelun lomassa olisi ihmetelty Edward Jennerin VESIrokkorokotetta.

Kirja on suunnattu Austenin kirjojen faneille. Siinä ei kritisoida kirjoja sinänsä – lukuun ottamatta Kasvattityttären tarinaa. Siinä ei pyritä näkemään Austenin kirjoja osana kirjallista traditiota tai romaanin kehitystä lukuun ottamatta sitä huomiota, että sellainen traditio oli kehittymässä. Kirjassa ei myöskään väännetä rautalankaa yhteiskunnan oleellisista piirteistä, Napoleonin sodista ja niiden vaikutuksesta Englannin maalaisherrasväen elämään, naisten kulttuurisista saavutuksista tai köyhyydestä. Se jättää Miss Janen tapahtumien keskiöön tavalla, jolla hän voi olla sitä vain nykylukijalle. Elämäkerta kuitenkin myös säästää lukijansa varsinaiselta fanitrivialta yhtä lailla kuin kuivakkaalta muiden Austen-elämäkertojen listoiltakin. Pääasiassa se on sittenkin yritys päästä läheiseen tuttavuuteen Janen kanssa.