Paavo Rantasen teoksen takakansitekstissä todetaan:

”Jatkosodan historia keskittyy usein vuoden 1944 dramaattisiin tapahtumiin ja sodan syttymiseen kesällä 1941. Kun Suomen ja Saksan hyökkäys itään pysähtyi vuoden 1941 lopussa, alkoi yli kaksi vuotta kestänyt asemasotavaihe. Rintamalta tai sen takaa ei juuri tullut suuria uutisia, minkä vuoksi tutkimuksissakaan ajanjaksoa ei ole juuri huomioitu.”

En oikein voi yhtyä tähän, sillä viime vuosina on sota-ajasta – myös asemasodan vuosista – ilmestynyt paljon tutkimusta, ja tutkimatonta aluetta lienee jo vaikea löytää.

Teoksen jäsentely on kronologinen, joka on sinänsä selkeä mutta myös hieman mielikuvitukseton tapa jaotella kirjan sisältö. Ensin kerrotaan jatkosodan syttymisestä sekä hyökkäysvaiheesta kesällä 1941. Tämän jälkeen edetään nälkävuoteen 1942, minkä jälkeen tullaan poliittisen murroksen vuoteen 1943, jolle antaa jo leimansa saksalaisten mahdollinen tappio. Lopulta ollaan vuodessa 1944, jolloin Suomi suurtaistelujen jälkeen irtautuu sodasta. Rintamatapahtumia kuvataan vain sen verran, kun se on tarpeen sota-ajan kaiken muun elämän ymmärtämiseksi. Jonkinlainen painopiste näyttäisi olevan diplomatiassa, mikä on ymmärrettävää, koska kirjoittaja on entinen diplomaatti. Myös rauhanoppositiota käsitellään melko laajasti.

Kuva: Venäläisiä sotavankeja Rautjärven asemalla. Sot.virk. Olle Salmi, SA-kuva.

Sotavankien kuolleisuusluvut yllättivät

Hyvää historiantutkimusta voidaan harjoittaa karkeasti sanottuna kahdella tapaa. Ensinnäkin pyritään tuomaan esiin aikaisemmin tuntemattomia tosiasioita. Toisaalta voidaan jo olemassa olevaa tietoa katsoa uudella tavalla ja näin saada tapahtumien kululle uusi tulkinta. Tässä kirjassa ei ole uutta tutkimusta. Siinä on kuitenkin monille uutta tietoa. Esimerkiksi itselleni uutta oli se, että suomalaisten ottamista venäläisistä sotavangeista kuoli peräti 29,2 %, kun taas venäläisten ottamista suomalaisista sotavangeista vain 17,3 % (s.80). Jotenkin luontevampaa olisi ollut arvata, että asia olisi ollut päinvastoin. Herkullinen yksityiskohta on esimerkiksi se, että keväällä 1944 koululaiset voivat päästä luokalta yhdellä nelosella. Kirjassa on käytetty hyväksi myös melko uusia lähteitä kuten Paavo Alkion ja Taavetti Heikkisen muistelmateokset, joista myös käy hyvin esiin, että korkeatkin suomalaiset upseerit syyllistyivät kyseenalaisiin toimenpiteisiin.

Mutta paljon relevanttia tutkimusta myös ohitetaan. Esimerkiksi teoksen alussa todetaan, että armeija oli saatu hyvin liikkeelle kesällä 1941 – saapumatta jäi vain 1 500 miestä (s.18). Kuitenkin tämä luku koskee ilmeisesti vain niitä tapauksia, jotka vietiin kenttäoikeuteen vuonna 1941. Sen sijaan Jukka Kulomaan huolellisesti dokumentoidusta tutkimuksesta Käpykaartiin. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana(1995) käy ilmi, että palvelukseen saapumatta jättäneitä oli jopa 39 000, ja Kulomaa toteaakin: ”Vuosien varrella määrä on lisääntynyt”. Niin ikään kulutusoloista puhuttaessa olisi voinut turvautua myös Eino H. Laurilan muhkeaan tutkimukseen Yksityinen kulutus Suomessa ajanjaksona 1880–1980 (1987). Kyllä mielialoistakin on tietoa vaikkapa Mikko Heikuran lisensiaattityöstä Rintamajoukkojen mieliala: Tutkimus Suomen armeijan rintamajoukkojen mielialasta Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan aikana vuosina 1941–1944. (1967).

Rantanen käsittelee asioita yleensä maltillisesti ja monipuolisesti. Kuitenkin tyyli on toinen, kun puutaan rauhanoppositiosta. Rauhanoppositio koostui niistä – usein huomattavista – henkilöistä, jotka vaativat Suomea ryhtymään aktiiviseen toimintaan sodasta ja Saksasta irtautumisessa jo paljon ennen kuin valtiojohto oli siihen valmis. Rantanen toivoo hurskaasti, että rauhanoppositiosta pitäisi olla enemmän tutkimusta, mutta miltei saman tien hän tietää, että rauhanoppositiosta oli enemmän haittaa kuin hyötyä.

Takinkääntäjät ja opportunistit

Rantanen puhuu tässä yhteydessä paljon ”takinkääntäjistä”. ”Takinkääntäjä ”on aika lailla epämääräinen termi, ja tarkoittaa Rantasella sitä, että sodan alussa Suomen sotapolitiikkaa Saksan rinnalla kannattanut henkilö alkoikin sodan kuluessa kääntyä tuota politiikkaa vastaan. Ensinnäkin termi on siis epäsymmetrinen. Sitä ei ole käytetty silloin, kun esimerkiksi kommunisti on luopunut katsomuksestaan. Esimerkiksi Arvo Poika Tuomisesta tätä nimitystä ei käytetä. Toisaalta ei sanota, onko takinkääntäjä sellainen henkilö, joka muuttaa poliittisia mielipiteitään, vai onko kyseessä henkilö, joka ei varsinaisesti muuta mielipiteitään, mutta alkaa vain opportunistisesti myötäillä toista porukkaa kuin ennen. Mielestäni vain tätä jälkimmäistä ryhmää voisi kutsua takinkääntäjiksi. Sen sijaan sellaisia, jotka muuttavat mielipiteitään, kun olosuhteet muuttuvat, tulisi kutsua tavallista fiksummiksi ihmisiksi.

Runoilija Aaro Hellaakoski oli Rantasen mukaan kuuluisimpia takinkääntäjiä. ”Varsinaisia takinkääntäjiä” olivat myös kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi (SDP) ja SAK:n puheenjohtaja Eero A. Vuori. Vuorta kutsutaan myös ”suureksi takinkääntäjäksi”, ja sanotaan jopa, että ”ei tiedetty, että Eero A. Vuori oli siirtynyt vihollisen leiriin” (s.400). Tämähän tarkoittaa sitä, että Vuori syyllistyi maanpetokseen!

Myös valtiovarainministeri Mauno Pekkala(SDP) oli takinkääntäjä. Hän erosi Valtioneuvoston historian mukaan hallituksesta vuonna 1942, koska riitaantui Väinö Tannerin kanssa Saksaan nojaavasta sotapolitiikasta, mutta Rantasen tulkinnan mukaan Tanner peri valtionvarainministerin paikan Pekkalalta, koska tämä oli ”epälojaali hallituksen jäsen ja Neuvostoliiton ystävä”. ”Epälojaali” viittaa johonkin halpamaiseen toimintaan, eikä vain poliittisiin erimielisyyksiin.

Jotkut noudatetun politiikan kriitikot saavat lievemmän tuomion, ja esitetään esimerkiksi vain haihattelijoina, kuten professori Yrjö Ruutu, joka oli sitä mieltä, että Suomen oli tehtävä rauha ensi tilassa, ja tämän hän myös kertoi Paasikivelle. Paasikivi kuitenkin ”opetti” professoria, että jos näin tehtäisiin, ”päätyisimme Venäjän käsiin”. Lisäksi on myös muita myönnytyksiä rauhanoppositiolle, kuten se, että rauhanoppositioon ”kuului onnenonkijoiden rinnalla monia vilpittömiä ja realistisia isänmaan ystäviä”. Tällainen oli esimerkiksi Finpapin johtaja Holger Nystén. ”Hänen poikansa Thomas Nystén vakuutti tämän kirjan tekijälle, ettei isä tehnyt mitään, mikä olisi ollut kenraalin tahdon vastaista” (s.185). Kovin lammasmaisen kuvan poika isästään, suuryrityksen johtajasta, antaa.

Kirjassa kerrotaan myös Suomen kulttuuripiirien suhteista Natsi-Saksaan sotaa ennen ja sodan aikana. Joidenkin, kuten kirjailijoiden Maila Talvion ja V. A. Koskenniemen sekä säveltäjä Yrjö Kilpisen osalta, ne olivat hyvin tiiviit. Rantanen toteaa, että sodan jälkeen heidät ”tuotiin eräänlaisina syntipukkeina sodan jälkeen tuomittaviksi” (s.148). Mitä tällä tarkoitetaan? Ei heitä sodan jälkeen mihinkään ”tuomittu”, vaikka heistä keskusteltiin. Talvio jatkoi kirjailijana entiseen tapaan, Koskenniemestä ja Kilpisestä tuli jopa sodan jälkeen perustetun Suomen Akatemian jäseniä, ja Koskenniemi myös jatkoi Turun yliopiston rehtorina.

Lähdeviitteet puuttuvat

Teoksessa ei ole lähdeviittauksia. Tällaista ratkaisua perustellaan usein sillä, että teos olisi näin helppolukuisempi. Tämän kirjoittaja ei tällaista ymmärrä. Pikemminkin ärsyttää, jos ei saa tietää, mihin tietoon esimerkiksi nuo edellä esitetyn kaltaiset tulkinnat perustuvat. Loppunootein laadittu viitesysteemi ei tekisi edes sivun ulkonäköä raskaaksi. Todellinen syy lienee useinkin se, että ilman lähdeviitteitä voi lausua kaikenlaisia mielipiteitä ilman sen kummempia perusteluja.

Kirjassa on luettelo henkilöistä, jotka mainitaan, ja vieläpä sivu(t), missä mainitaan, ja tämä on periaatteessa hyvä asia. Luettelo ei kuitenkaan ole mitenkään täydellinen, sieltä puuttuvat esimerkiksi Urho Kekkonenja Olavi Paavolainen, vaikka heidät mainitaan useasti. Lieneekö kyseessä eräänlainen freudilainen lipsahdus, sillä edellä mainitut henkilöthän usein mainitaan takinkääntäjiksi?

Kirjassa ei ole paljon kuvia, mutta ne eivät ole kaikkein useimmin nähtyjä. Lisäksi miellyttävää on se, että ne ovat tummasävyisiä ja mustavalkoisia, kuvastaen siten sota-ajan tunnelmaa. Ne on asetettu sivun tai jopa aukeaman kokoisina päälukujen eteen. Kirjan keli on sujuvaa ja oikolukukin on ollut melko huolellista. Joitakin pieniä painovirheitä on kuitenkin jäänyt, kuten esimerkiksi se, että venäläisistä sotavangeista olisi kuollut peräti 187000, tai on huonoja ilmaisuja, kuten esimerkiksi ”kuten edempänä on jo tullut ilmi”.

Kaiken kaikkiaan Rantasen kirjassa asiat on kerrottu ikään kuin hegeliläisen historianfilosofian hengessä, minkä mukaan kaikki, mikä on olemassa, on järkevää, Eli tähän sovellettuna: kaikki se, miten valtiojohto toimi, oli järkevää. Tällöin ei siis esimerkiksi Mannerheimin, Rytin tai Tannerin toiminnasta löydy moitteen sijaa. Ilmeisesti juuri näin hyvin moni haluaa sota-aikaiset tapahtumat lukea. Mutta jos esityksestä olisi haluttu tehdä jännittävä ja keskustelua herättävä, spekuloitaisiin vaihtoehdoilla ja kontrafaktuaalisella tapahtumain kululla. Mitäpä jos rauhanoppositiosta olisi ollut jopa se hyöty, että paine sodasta irtautumiseen alkoi myös kansan keskuudessa olla sellainen, että vallanpitäjien oli pakko ryhtyä etsimään rauhaa nopeammassa tahdissa kuin muuten olisi etsitty?