Jatkuuko suomettuminen?

Suomen suomettumisesta (Finlandisierung) on kirjoitettu paljon. Timo Vihavaisen komea avaus parinkymmenen vuoden takaa eli Suomi rähmällään -tutkimus herätti aiheesta vilkkaan keskustelun - puolesta ja vastaan. Jukka Seppinen väittää uudessa kirjassaan, että suomettuminen saavutti lakipisteensä vasta presidentti Mauno Koiviston aikana.

Seppinen, Jukka: Suomettumisen syövereissä. Sanoma Pro, Docendo, 2011. 466 sivua. ISBN 978-951-0-38127-4.

Jukka Seppinen on tuottelias tutkija ja historioitsija, jonka erikoisalaa ovat kylmän sodan kausi ja Suomen uudempi poliittinen historia. Hän on kirjoittanut ennenkin ilmiöstä nimeltä ”suomettuminen” – ja myös niin sanotuista ”vaaran vuosista” 1944–1948, jolloin Suomi oli liukumassa monen mielestä Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Seppinen on sekä näkijä että kokija, koska on ollut myös ulkoministeriön palveluksessa suomettumisen kulta-aikana. En tiedä oliko hän jo silloin toisinnäkijä – vai onko viisaus kypsynyt myöhemmin? Joka tapauksessa pientä tendenssimäistä jälkiviisautta uusimmasta kirjasta voi löytää. Sille on tulossa myös jatko-osa, joka pureutuu suomettumisen varhaisvaiheisiin. Suomettumisen syövereissä sisältää paljon faktatietoa poliittisen eliitin nuoleskelusta itänaapurin suuntaan. Agenttitarinoitakin on mukana ja monia arkistolähteitä on käytetty juuri herskyvien yksityiskohtien tuottamiseen. Niinpä tutkimuksesta on tullut luettava kokonaisuus eikä tekijää voi silti syyttää populismista. Lähdeviitteissä kuitenkin korostuvat ääripäät: toisaalla vaikuttavat ”maanpetturi” kommunistit (SKP) ja KGB:n neuvostoliittolaiset Suomi-syöjät – toisaalla kokoomus ja puhdasotsaiset ”isänmaalliset” voimat. Musta on mustaa ja valkoinen valkoista. Keskitietä ei tahdo löytyä eikä aina poliittisten toimijoiden motiivejakaan. Pahiksia ja läpeensä suomettuneita poliitikkoja Jukka Seppinen löytää jo kuolleista ja vielä elävistäkin: Kalevi Sorsa, Ahti Karjalainen, Paavo Väyrynen, Mauno Koivisto ja niin edelleen. Tutkijan kovin väite kuuluukin: ”Suomettumisen lakipiste saavutettiin presidentti Mauno Koiviston aikana”, jolloin siitä tuli – Seppisen mukaan – peräti valtionjohdon toiminnallinen lähtökohta. Ei voi kieltää, etteikö Koivisto olisi ollut itäsuhteissaan kovin varovainen vielä 1990-luvun alussakin, esimerkiksi Baltian suuntaan, mutta näen hänen toimissaan silti myös Venäjää tuntevan, venäjää osaavan valtiomiehen viisautta.

Jotenkin tuntuu, että juuri Venäjä-osaaminen – kielitaito mukaanlukien – on jäänyt taka-alalle Koivistoa seuraavien presidenttien ja vaikuttajavaltiomiesten meriittilistassa. Suomettumista ovat tutkineet muutkin kuin Seppinen. Timo Vihavaisen 20 vuoden takainen Suomi rähmällään on yhä perusteos, johon (ja Seppisen muihin tutkimuksiin) verrattuna Suomettumisen syövereissä ei tuo kovin paljon uutta tietoa päivänvaloon.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *