Väitöskirjassa kiinnostuksen kohteena on kysymys siitä, miten ironinen tulkinta syntyy ja mitä ironia merkitsee. Tutkimuksen keskeinen väite kuuluu, että ironisen tulkinnan selittää tulkitsijan pyrkimys kokea viesti koherentiksi. Rahtu kirjoittaa, että jokin ironisessa viestissä aiheuttaa inkoherenssin kokemuksen ja pakottaa siksi tulkitsijan arvioimaan tulkintaansa uudelleen. Toisin sanoen ironisessa tulkinnassa on kysymys tulkitsijan pyrkimyksestä ”korjata” kokemansa viestin intentionaalinen inkoherenssi kontekstin avulla. Tähän viittaa myös tutkimuksen otsikko: Ironiassa on kyse sekä koherenssista että inkoherenssista.

Vaatii taitoa kirjoittaa niinkin kiehtovasta ja monitahoisesta ilmiöstä kuin ironia tehden oikeutta sen monipuolisuudelle. Tässä Rahtu kuitenkin onnistuu erinomaisesti. Aikaisemmasta tutkimuksesta Rahtu toteaa, että monien ironiaselitysten puutteet johtuvat liian suppeasta ironianäkemyksestä, joka liittyy yksipuoliseen ja kontekstin merkityksen ohittavaan kielinäkemykseen. Itse hän tarttuu ironian tutkimuksen haasteeseen käymällä – oikeutetun kriittisestikin – läpi aikaisempaa teoretisointia ja suhteuttamalla omia hypoteesejaan edeltävään tutkimukseen. Keskustelu aikaisemman tutkimuksen kanssa on huolellista ja kunnianhimoista, ja tuloksena tekijä uudistaa kielellisen ironian määritelmää. 

Rahtu esittelee tutkimuksessaan hypoteesit ironian komponenteista, joita testataan myös koehenkilöjen tulkintojen avulla. Komponenteilla tekijä viittaa ironisen tulkinnan osatekijöihin. Yhteensä komponentteja esitetään olevan viisi. Ironisessa tulkinnassa on 1) aina jokin negatiivinen sanoma, joka on tulkittava 2) tuottajansa intention mukaiseksi ja jolla on jokin 3) kohde ja useimmiten myös 4) uhri. Lisäksi olennaista on 5) monitulkintainen esitystapa eli ironisessa tulkinnassa jokin tai joitakin muista merkityskomponenteista esitetään kätketysti ja siksi tulkitsijan on pääteltävä ne itse.

Metodologisesti tutkimus on myös ilahduttavan monipuolinen sen sisältäessä elementtejä diskurssianalyyttisestä otteesta vastaanoton tutkimukseen. Mieleen painuvat paitsi kirjoittajan omat tulkinnat, myös niiden suhteutus koehenkilöiden tekemiin tulkintoihin. Koehenkilöiden tulkintojen lisäksi aineistoon on sisällytetty esimerkiksi yleisönosastokirjoituksia ja lukijapalautetta. Ratkaisun tarkoitus on ollut testata teoreettisia hypoteeseja vastaanotossa mutta myös välttää pelkkä spekuloiminen muilla mahdollisilla tulkinnoilla.

Vaikka Rahtu korostaa kontekstin merkitystä, hän rajaa tutkimuksensa ulkopuolelle kysymyksen siitä, mitä ironia kertoo käyttäjänsä arvoista, ajasta ja yhteiskunnasta. Tämä aavistuksen tiukka pitäytyminen kielentutkimuksessa tekee tutkimuksesta hallitun ja koherentin, mutta olisi kaivannut hieman reflektoimista. Tutkimuksessa ironia määritellään toistuvasti kielteisyydeksi, ja kielentutkimuksen ulkopuolisesta näkökulmasta jatkuva ironian assosioiminen negatiivisuuteen korostuu teoksessa ehkä liikaakin. Se nimittäin tuntuu häivyttävän alleen sen, että ”kielteistä” ironiaa voidaan käyttää myös myönteisiksi koettujen asioiden edistämiseen. Nyt ironiasta jää paha maku suuhun ihan suotta, vaikka Rahtu mainitseekin niin ironian transideologisuuden kuin sen, että ironian voi kokea sekä hyväksi että pahaksi. Negatiivisuuden hän kuitenkin nimeää ironian ytimeksi.

Kielteisyyden korostamisessa kuulunevat myös niin sanotun ylemmyysteorian kaiut, vaikka Rahtu erottaa ironian huumorista sinänsä. Ylemmyysteoria juontaa juurensa antiikin aikoihin, ja sen mukaan nauru – tai huumori – on seurausta ylemmyydentunteesta. Tämä oli keskeinen syy siihen, miksi ironian varhaisiin määrittelyihin osallistuneet antiikin filosofit pitivät huumoria kielteisenä ilmiönä.

Hieman varautuneesti voi suhtautua myös testiryhmiin liitettyyn ajatukseen ”turmeltumattomista” lukijoista, jotka kuitenkin ovat suomen kielen yliopisto-opiskelijoita ja jo alavalintansa vuoksi keskimääräistä kiinnostuneempia kielestä, vaikka alkuvaiheen opiskelijoita olisivatkin. Koelukijoiden käyttäminen tutkimuksessa on tosin oivallinen valinta, ja testiryhmien vastausten analysointi ja esittely elävöittää hyvin jo alunperin sujuvaa tekstiä.

Rakenteellisesti kokonaisuus on toimiva ja eheä. Tutkimuksen ansioksi voi laskea myös sen, että se tarjoaa virikkeitä myös muillekin kuin kielentutkijoille. Useita argumentteja ja huomioita pystyy soveltamaan myös sellaiseen ironiaa käsittelevään tutkimukseen, jossa ironiaa tarkastellaan muusta kuin kielentutkimuksen lähtökohdista – ja huumorin tutkimukseen ylipäätään. Vaikka teos on ilmestynyt jo muutama vuosi sitten, se ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan: Ironia on ajaton aihe, josta jotain kertoo myös se, että ensimmäiset ironian määritelmät pysyivät vallassa melkein kaksi tuhatta vuotta.