Johanna Annolan väitöskirjan keskeiset käsitteet ovat sukupuoli, yhteiskuntaluokka ja kansalaisuus. Kansalaisuuden käsitteessä avataan miehelle ja naiselle luonnostaan kuuluneet silloiset ominaisuudet: miehelle kuuluivat järkiperäisyys ja kilpailuhenki – naiselle hoiva-, huolto- ja kasvatustehtävät. Naisen vahvimmaksi kutsumukseksi patriarkaalisen järjestyksen mukaan nousi siten äitiys. Muun muassa Maritta Pohlsin ja Christina Florinin tutkimukset postineidin ja kansakouluopettajattaren siirtymisprosessista ammatteihinsa ovat samalta aikakaudelta ja siten tarjonneet tutkimukselle luontaisen vertailukohteen.     

Tutkimuksen lähemmän tarkastelun kohteina ovat johtajattaren lisäksi toimijoita kuten köyhäinhoidon virkamiehet ja naisasianaiset (johtajattaren mallinrakentajat), hoidokit ja johtajattarien sosiaalinen verkostoituminen paikallisyhteisössä. Itse johtajattaren tointa lähestytään neljän roolin näkökulmasta: äidin, emännän, virkanaisen ja vartijan. Tekijän esikuvat totaalisten laitosten kontrollin ja vallan järjestyksen purkamiseksi toimivat Erving Goffmanin ja Michel Foucaultin teoriat.  

Varteenotettavista käsitteistä mainittu yhteiskuntaluokka ei viitekehyksenä kuljekaan mukana tutkimuksen edetessä vuosikymmeneltä toiselle. Tämän takia itse olisin sijoittanut viimeisen luvun Valkoisen rauhan vartija -osion ennemmin teoksen alkupäähän. Osuus on hyvä ja tiivis esitys 1900-luvun alkuajan poliittisista mullistuksista sekä niiden merkityksestä valtiolle. Näin köyhäintalon ja sen johtajattarien asemasta käyty hyvä keskustelu ja analyysi olisivat luultavasti paremmin avautuneet lukijalle. Yhteiskunnallisen taustan kanssa käyty vuoropuhelu olisi tuonut toisentyyppistä historiallista todistusvoimaa Helsingiuksen persoonan rinnalle koskien köyhäintalon johtajattaren ihannekuvan muotoutumista ja käytännön toimintaa. Tämäntyyppistä keskustelua sivuutetaan nyt teoksen lopputekstissä.      

Ristiriitainen tie

Tutkimus on kokonaisuudessaan hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen. Teos on jaettu johdannon ja lyhyen lopputiivistelmän lisäksi kolmeen päälukuun: Köyhäintalojärjestelmän yleispiirteet, ”Sivistynyt nuori nainen” ja Johtajatar työssä.

Naisen tie kohti johtajattaren ammattia on kiehtovaa luettavaa monestakin syystä. Yksi on johtajattaren ihanteen takana oleva ajan henki, ihanteen luojat ja heidän perustelunsa. Johtajattaren ihanne kumpusi pääasiassa vuosisadan vaihteen naisasianaisten ja Helsingin kaupungin vaivaishoidon asiantuntijan Helsingiuksen näkemyksistä. 1800-luvun lopulla sääty-yhteiskunnan ”koko kansan satusetä” Zacharias Topeliuksella esitti Helsingiuksen ajatusmaailman kanssa yhteensopivia ajatuksia. Johtajattarelta edellytettyä sivistystä tarjosi ensi alkuun kansakoulun opetus ja lisämeriittiä seuraavan vuosisadan kynnyksellä saattoi kertyä sairaanhoidon ja tilinpidon jonkinasteisesta tuntemuksesta.      

Suomen Naisyhdistyksen naiset samoin kuin äsken mainitut herrat pitivät köyhäintalon johdon naisihanteenaan lisäksi äidillisyyden ja kasvatusideologian lippua korkealle arvostavaa nuorta naista. Näin haluttiin varmistaa ja kontrolloida, että vain oikeanlaiset naiset hakeutuisivat johtajattariksi. Luetteloon ihannejohtajattaren ominaisuuksista kuului luonnollisesti uskonto ja uskonnollisuus sekä hoivaan perustuva kutsumus. Tekijä mainitsee Joan W. Scottin käyttämän naiseuden arkkityyppisen symbolin, joka perustuu naisen kaksitahoiseen rooliin. Tämän symbolin avulla tekijä analysoi köyhäintalon johtajan edustamaa naisihannetta. Tehtävään tarvittiin toisaalta pätevä emäntä (Jeesuksen jaloissa kuunteleva Martta) ja toisaalta samalla henkistynyt ja harras nainen (Jeesuksen äiti ja vaimo Maria). Tällä tavoin naismallissa yhdistyivät esimerkillisellä tavalla perheenemännän hyve ja Jumalan uskosta kumpuava harras kutsumustyö.    

Nais- ja mieshakijoiden kursittamisessa köyhäintalon johtajaksi keskustellaan heidän korkeimmasta koulutuksesta, joka jää hiukan arveluiden varaan johtuen ilmeisesti Helsingiuksen omasta näkemyksestä mikä olisi kirjattava korkeimmaksi koulutukseksi. Näiden naisten suorittamaa emäntäkoulua ei mainita luetteloissa lainkaan, jolloin kansakoulu jäi tyypillisesti naisten korkeimmaksi koulutusasteeksi.

Muitakin luetteloita löytyi samoille oppikursseille 1896 ja 1903 osallistuneiden miesten ja naisten entisistä ammateista. Tässä vertailussa huomaa kuinka naisten sairaanhoitoon liittyvät taidot (joita Helsingius painotti) yleistyivät. Oppikurssien miesten lukumäärä supistui 7 vuodessa huomattavasti suhteessa naisten määrään, ollen 1903 enää 26 yhteensä 83 osallistujasta. Kehityksessä näkyy ainakin Helsingiuksen määrätietoinen toiminta naisten valitsemiseksi köyhäintalon johtoon äitiyden ja naiselle luontaisesti kuuluneen kasvatustaidon ja ammatillisen kutsumuksen vuoksi.

Sääty-yhteiskunnan ja sittemmin luokkayhteiskunnan luomat rajat niin sukupuolen kuin sosiaalisen aseman mukaan, olisivat perehdyttäneet lukijan paremmin entisaikojen naisille avautuviin töihin. Esimerkiksi Pirjo Markkolan lisensiaattityössä mainitaan sosiaalisen yhteiskunta-aseman mukaiset tyypillisimmät naisammatit. Rahvaan tyttäret joutuivat tavanomaisesti tyytymään piian pestiin ja (tekstiili)tehtaan työhön kun varakkaamman väen tytöille avautuivat mm. pankki- ja postineidin ammatit. Yhteiskunnalliseen taustaan palautuva syy-yhteys olisi ollut mainitsemisen arvoinen.   

Pääkaupunkilaisen tarkastaja Helsingiuksen lukuisiin ajatuksiin ja ratkaisuihin koskien köyhäinhoidon kehittämistä ja varsinkin köyhäintalojen ja niiden johtamisen suuntaviivoja nojaudutaan tutkimuksen eri vaiheissa. Hän oli tehtävässään uranuurtaja ja maan johtava köyhäinhoidon ideologi ja vuoropuhelu siltä osin perusteltu. Lukijana jäin ehkä kaipaamaan toista näkökulmaa luomaan jännitettä Helsingiuksen vahvan roolin rinnalle. 

Ihanteen ja todellisuuden välimaastossa 

Johtajattareksi oli pääsääntöisesti olemassa kaksi polkua. Yksi oli postineidin, diakonissan, kätilön ja opettajattaren ammatissa toimineiden polku ennen johtajattareksi valitsemista. Virkanaisen rinnalla kulki kuitenkin toinen, emännän polku. Kyseessä ei ollut mikä tahansa maatalousemännän, vaan valistuneen emännän asemasta johtajattareksi kulkeva väylä.  Siten johtajattaren tausta kiinnittyi vahvasti keskiluokan arvomaailmaan – poikkeuksista huolimatta. Kutsumustyön ja palkkatyön sisältämä ristiriita osoittaa johtajattaren ammatillistumisen tiellä olleet vakavat esteet. Helsingius syytti kunnanpäättäjiä liian pienistä palkoista ja johtajattaria liian usein tehdystä paikanvaihdosta. Ideologisena foorumina tällä alalla toimi Huoltaja-lehti, joka asettui kannattamaan pyyteetöntä kutsumustyötä ja torjui naisten liialliset paikanvaihdot kunnianhimon tai leipähuolten takia.

Kansa on syystä osoittanut ennakkoluuloa ja syvää pelkoa vaivais-, köyhäintaloja ja vanhainkoteja kohtaan, mikä on kestänyt miltei meidän päiviimme asti. Rahvaan asenne ei näy johtajattaren ja hoidokkien välisessä analyysissä. Sen sijaan arkistotietoihin perustuvat esimerkit johtajattaren ja kunnanisien välisestä köydenvedosta ja juonittelusta on tuoretta ja haastavaa luettavaa. Samaa koskee köyhäntalon järjestystä ja hallintoa: hoidokkien kapinointi, niskurointi, heihin kohdistuvat rangaistukset ja pakoyritykset piirtävät verevän kuvan laitoksen elämästä ja johtajattaren vallankäytöstä ja kontrollin mahdollisuuksista.  

Kolmannessa luvussa on erityisen onnistunut keskusteluosuus johtajattarelle kuuluvan äitimyytin ulottuvuuksista. Sen monista tasoista korostuivat kypsä kasvattava autoritaarisuus ja hellä hoiva. Johtajattaren roolit kasvattajana, hoivaajana ja moraalinvartijana tuodaan esille monin tavoin tukeutumalla sekä Goffmaniin että Foucaultiin. Yksilöstä haluttiin muokata modernin yhteiskunnan tarpeita täyttävä ja ”sopiva” kansalainen. Siten johtajattaren oli sisäistettävä mm. jumalanpelkoa, isänmaallisuutta, raittiutta ja siisteyttä. Goffmanilaisen totaalisia laitoksia koskeva analyysin mukaan hoidokit tuli köyhäintaloon saapuessaan riisua kaikesta minuudestaan, kuten omista vaatteistaan. Tulo merkitsi hoidokille pitkälle juurtunutta siirtymäriittiä kohti mukautumista laitoksen valtaan ja järjestyksenpitoon. Foucault puhuu kyllä koko yhteiskuntaa läpäisevästä kurinpidollisesta tavoitteesta.

Köyhäintalon johtajattaren toimen kautta oli mahdollista kuvata aikalaisten ymmärrystä naissukupuolesta, yhteiskuntaluokasta ja kansalaisuudesta. Vallalla oli käsitys sukupuolten erilaisuudesta, josta myös johtui yhteiskunnallinen työnjako. Sama ajattelu johti naisten asettamisen köyhäintalon johtoon ja ammatin rakentamiseen naisten varaan. Hoiva- ja kasvatusalan ammatit syntyivät yleensäkin tiiviissä yhteydessä valtiovaltaan, jolloin henkilöstön omat vaikutusmahdollisuudet jäivät pieniksi. Kutsumustyöstä maksettavat palkat jäivät tästä syystä vaatimattomiksi.

Johtajattaren ihanteen keskiöön nousi vaatimus keskiluokan sivistysideaalista. Mielenkiintoiset ovatkin johtajattarien henkilöhistorioiden ja arkistotietojen kautta luodut kuvaukset. Naisten ammatillinen toiminta oli usein värikästä ja ihanteen kanssa jopa täysin vastakkaista. Säröjä oli monentyyppisiä, joista yksi juontui köyhäintalossa toimineiden johtajattaren ja voudin keskinäisistä erimielisyyksistä arvovallan haltijasta. Agraarisessa maailmassa miesten työt oli perinteisesti korkeammalle arvostetut kuin naisten työt, jolloin vouti saattoi olla tottelematta johtajatarta ja haastaa hänen auktoriteettiasemaansa. Kutsumustyöhön ja pyyteettömyyteen nojaava ihannekuva pyrittiin naimattomien naisten taholta rikkomaan ”sisältäpäin”, esimerkiksi perustamalla yhdistys. Sen tehtävänä oli puolustaa vaatimusta johtajattarien paremmasta palkasta ja edistää naisten etuja työssään. Köyhäintalon toimintaan ylipäätänsä liittyi jo itsessään vastakkaisuuden elementti, mikä saattoi synnyttää ristiriitoja ja vaarantaa talon järjestyksen ideaalitilannetta. Edustihan johtajatar hoidokeille selvästi herruutta, mikä merkitsi heille aina toiseutta eli heihin kohdistuvaa vallankäyttöä.