Jean Renoirin elokuvassa Suuri illuusio kenraalien keskinäinen kilpailu ja kunnia johtaa hyödyttömiin operaatioihin ja vakaviin seurauksiin itse rintamalla. Vaikka kyseessä on elokuva, kysymys tulee mieleen lukiessa Lasse Laaksosen kirjaa Mannerheimin johtajuudesta. Tutkimusasetelmana vastuullisten johtajien keskinäiset välit on hyvin kiinnostava ja vakava aihe. Kun tarkastelukohteena on vielä ”suurin suomalainen”, kriittinen näkökulma on sitäkin tarpeellisempi.

Seuraavassa Laaksosen teosta luetaan erityisesti sotaympäristön ylittävän johtamisen ja vallankäytön kannalta. Sota-ajan päätöksenteossa on siinäkin kysymys ”politiikasta”, jossa ratkaisuja on tehtävä keskenään kiistanalaisten vaihtoehtojen väliltä tilanteessa, jossa kokonaiskuvaa ei useinkaan tiedetä. Päättäjän suhde alaisiin ja työtovereihin korostuu samoin kuin heidän keskinäiset välinsä, tahtonsa ja kilpailutilanteensa. Toiselle esimies antaa vapauksia, kun taas toista valvotaan hyvinkin yksityiskohtaisilla ohjeilla. Jollekulle kaikki tuntuu onnistuvan, kun taas toinen puurtaa eikä häntä silti huomata.

Marsalkka Mannerheimilla henkilöjohtaminen korostui ja suhteet kenraaleihin virittyivät talvisodan ja useissa tapauksissa jo syksyn 1939 puolustusjärjestelyjen perusteella. Kriittisissä tapauksissa esiin nousivat erityisesti Kannaksen puolustuksesta vastanneiden Hugo Östermanin ja Harald Öhquistin sekä Karjalassa toimineen Juho Heiskasen eriävät näkemykset. Heiskanen erotettiin varoituksena muille ainoastaan neljän taistelupäivän perusteella joulukuussa 1939. Vielä selvemmin sivuraiteelle joutui Kurt Matti Wallenius. Entinen Mäntsälän kapinallinen ei aluksi kelvannut edes rintamalle; talvisodan loppuvaiheissa hän toimi muutaman päivän Viipurinlahdella vieraissa olosuhteissa ja joutui erotetuksi. Jatkosodassa Wallenius tarjoutui jopa sotamieheksi rintamalle, muttei kelvannut kenraalimajurin arvon takia.

Östermanin ja Öhquistin tapauksissa välejä hiersi aluksi se, että he sodan alussa jättivät käytännössä täyttämättä ylipäällikön käskyn vastahyökkäyksestä pysyttelemällä passiivisina. Hierarkia ja henkilökemia muodostivat hankalan yhdistelmän, mikä kulminoitui joulukuun 1939 epäonnistuneessa vastahyökkäyksessä ”Hölmön tölväyksessä”. Dilemmaksi muodostui Mannerheimin luoma järjestelmä, jota hän itse ei lopulta pitänyt toimintakelpoisena. Laaksonen arvioi, ettei Mannerheim kuitenkaan esittänyt yksityiskohtaisesti omaa parempaa suunnitelmaansa. ”Kyynisesti arvioiden sotamarsalkalle jäi aina mahdollisuus olla oikeassa”.

Vihollisen suurhyökkäyksen alkaessa molemmat olisivat halunneet vetää joukkoja pitemmälle ja säästää heitä myöhemmän varalle, mutta Mannerheim epäili heidän kykyään sietää painetta. Öhquist sai maineen pessimistinä, jonka imago alkoi hallita myös faktoja esimiesten silmissä. Kokemus vaikutti Mannerheimiin myöhemminkin: vuoden 1944 alkupuolella Öhquist siirrettiin pois rintamalta, kun marsalkka ei hyväksynyt hänen omaksumaansa puolustusajattelua.

Talvisodan vielä kestäessä Österman joutui eroamaan Kannaksen Armeijan komentajan paikalta ja siirtyi sotakoulutuksen ylitarkastajaksi. Tilalle nimitettiin ylipäällikön kannalta soveliain Erik Heinrichs, joka oli muodollisesti pätevimmän Öhquistin alainen. Heinrichsin oli myös nousevassa uraputkessaan huomattavasti helpompi alistua marsalkan yksilölliseen, ajoittain improvisoituun ja kontrolloivaan johtamiseen.

Eversti Paavo Talvelan ura on mielenkiintoinen, sillä hän oli vuonna 1930 eronnut armeijasta ja toiminut johtajana muun muassa Alkossa. ”Siviilitaustastaan” huolimatta Talvela oli Mannerheimin tähdenlento, jonka Tolvajärvellä saavuttamat voitot syöpyivät ylipäällikön mieleen. Talvelassa korostui henkilöjohtaminen, ja hän sai käskeä joukkojaan varsin vapaasti. Talvela ei ollut tottunut odottamaan vaan vaati kärsimättömästi tuloksia ja pyrki ohi esimiesten suoraan yhteyteen Mannerheimin kanssa. Myös Talvela tuli kuitenkin kävellyksi yli, kun ylipäällikkö syrjäytti hänen valitsemansa Ruben Laguksen. Laaksosen mukaan Talvelan ohittaminen ritariristien jakamisjärjestyksessä voidaan tulkita suoranaiseksi rangaistukseksi.

Asemasotavaiheessa toteutettiin tärkeimpien kenraalien laajamittainen kierrätys. Näissäkin myös henkilösuhteilla oli merkitystä. Kolme kenraalimajuria siirrettiin eli esimiehet jäivät paikoilleen, mutta alaiset siirrettiin horisontaalisesti ristiin.

Alkuvuodesta 1944 tehtiin laajamittaisia uudelleen järjestelyjä mahdollista suurhyökkäystä silmällä pitäen. Halutessaan ylipäällikkö pystyi perustelemaan henkilökuntajärjestelyt organisatorisilla muutoksilla ja muuttuneilla olosuhteilla. Kierrätyksellä oli aktivoiva vaikutus rintamalla, mutta päämajassa samat henkilöt hoitivat tehtäviään vuosikausia. Laaksonen arvioi, että marsalkan ja hänen tärkeimpien alaistensa perspektiivi oli rajoittunut suurhyökkäyksen edellä.

Itse suurhyökkäys ei yllättänyt ylintä johtoa, mutta siihen valmistautuminen oli puutteellista. Talvisodan puolustustaistelut muodostivat nopeasti tulkittuna analogiana harhan, sillä hyökkääjän valmistelut olivat tällä kertaa paremmat. Mannerheim joutui lieventämään henkilökohtaista kontrolliaan johtamisessa.

Laiminlyönnit henkilöityivät armeijakunnan komentaja Taavetti Laatikaiseen, joka ei edeltävinä viikkoina ollut johtamisessaan aktiivinen. Laatikaisen oma johtajuus on jäänyt vähemmälle tarkastelulle, minkä osasyynä on ilmeinen suosikkiasemaa suhteessa päämajaan.

Myöskään epäsuoralta syntipukkiajattelulta ei vältytty kesällä 1944, kun Laatikaisen kenraalit Jussi Sihvo, Lars Melander ja Paavo Paalu erotettiin yhtymän komentajien tehtävistään. Tämä ns. kolmen kenraalimajurin tragedia on käytännössä sivutettu aiemmassa tutkimuksessa. Jo yhdenkin vaihtaminen keskellä suurhyökkäystä sisältää paljon riskitekijöitä. Sihvon tapaus perustui uskottavuuden säilyttämiseen ja kehitykseen rintamalla eli Kannaksen läpimurtoon 10. D:n kohdalla. Melanderin ja Paalun tapaukset aloittivat laajan selvitystyön. Melanderin erottamisessa marsalkka ei toiminut laillisessa järjestyksessä vaan pikemminkin hätäisen leimaamisen perusteella. Paavo Paalun tapaus toteutui Viipurin menetyksen jälkeen. Laatikainen sai arvostelua osakseen, mutta sotakoulutuksen ylitarkastaja katsoi, ettei Paalu enää pystynyt johtamaan joukkojaan tehokkaasti.

Laaksosen mukaan Mannerheim oli suuri auktoriteetti, joka ei yksiselitteisesti sitoutunut yleisesti hyväksyttyihin toimintatapoihin. Hän ei toiminut johtosuhteiden mukaan, vaan viime kädessä toimi suoraan kykenemättömiksi tai passiivisiksi arvioimansa komentajien ohi. Talvisodan perusteella ylipäällikkö kokosi oman sisäpiirin ja nimitti kenraaleja, joista hänellä oli omien kokemustensa perusteella hyvä käsitys. Ongelma henkilöjohdossa oli silloin, kun alaiset eivät tulleet keskenään toimeen: pinttyneimmät antagonit eivät parantaneet yhteistyötään edes käskystä.

Kenraaleja koskevat muotoutuneet mielikuvat säilyivät käytännössä muuttumattomina. Erotetut jatkoivat hallinnon erikoistehtävissä, ja epäonnistuneet saivat arvokkaita mutta käytännössä toisarvoisia tarkastajan tehtäviä. Entinen tsaarin upseeri otti mielipiteitä vastaan ainoastaan pyynnöstä, loukkaantui neuvomisesta ja perusteli ratkaisujaan vain poikkeustapauksissa. Hän oli ihmisenä äkkipikainen, mutta alaisten henkilökohtaiset ristiriidat ärsyttivät uhmaamalla kontrollia.

Lasse Laaksosen aihe on mitä mielenkiintoisin myös sotahistoriasta vähemmän kiinnostuneelle, mutta lukukokemuksena se on paikoin hieman rasittavaa luettavaa. Seikkaperäisten kuvausten jälkeen lukujen lopussa turvaudutaan vielä runsaisiin tiivistelmiin, jotka herättävät epäilyksen itse tekstin tiivistämisen tarpeesta. Runsaan henkilömäärän tarkempi kuvaus jää lukijalle lähinnä muiden sotilaiden heistä kirjoittamien arvioiden varaan. Mielenkiintoista olisi ollut lukea enemmän esimerkiksi kenraalien poliittisista näkemyksistä. Esimerkiksi Öhquist mainitaan epäpoliittisuutensa ja kielitaitonsa vuoksi valitun Saksaan, koska Mannerheim ei halunnut häntä jatkosotaan rintamakomentajaksi. Silti ”Ruotsalainen” Öhquist ei myöskään tullut toimeen ”aitosuomalaisen” Aaro Pajarin kanssa jne.

Lopuksi Laaksonen arvioi, että vallalla ollut käsitys ylemmän johdon pitkälle menneestä yksituumaisuudesta on myytti, jota iskostettiin lujittamaan isänmaallisuutta ja puolustustahtoa. Varmaan tästäkin on kysymys, mutta mieleen tulee laajempi Suomen historian ja poliittisen ajattelun yksimielistä kokonaisuutta korostava epäanalyyttinen linja. Yhden totuuden maassa kriittisten kysymysten kyselijät on koettu veneen keikuttajiksi. Ajatus ”ykseydestä erilaisuudessa” on varsin uusi. Voi vain ihmetellä, miksi tämä kirja kirjoitettiin vasta nyt.